Tehtävät

Pamflettisatu nuorille aikuisille

Kaiku oli kerran pieni lintu. Hän oli juuri kuoriutunut kotoisasta munastaan ja istui tähyilemässä ympäröivää maailmaa pesänsä reunalla. Kokeili siinä siipiään ja tunsi, kuinka ilma puhalsi untuvaisiin höyheniin. Kaiun mieli täyttyi uteliaisuudella. Mitä kaikkea minä voisin nähdä ja mitä kaikkea kokea, Kaiku mietti ja pörhisti rintaansa. Ensimmäinen hyppy tyhjän päälle, siipien levitys ja luottamus itseen, ei siihen muuta tarvittaisi.

Puun juurella paistatteli Kissa päiväänsä. Hän huomasi pesänsä ympärillä räpiköivän Kaiun.

”Haluatko oppia todella lentämään?” Kissa huikkasi Kaiulle.

”Minä osaan jo. Pian minä lennän tuohon viereiseen puuhun”, Kaiku vastasi iloisena.

”Ei se ole mitään lentämistä. Tule minun lentoakatemiaani, niin minä opetan sinut lentämään todella”, Kissa maukui.

Ja niin Kaiku suostui Kissan tarjoukseen. Hän liiteli pienillä siivillään alas Kissan luokse ja lähti tämän mukana lentokouluun. Koulu sijaitsi hylätyssä ladossa.

”Sinun täytyy olla vakava. Lentäminen on vakava asia, jos et ota sitä vakavasti, kukaan ei ota sinua tosissaan. Et pääse kahvi- ja keksitauoille eikä sinua kutsuta bileisiin”, Kissa opetti ja piirteli liitutaululle monimutkaisen näköisiä koukeroita ja kuvioita, muuttujia ja vakioita, jotka kuvasivat vakavuuden induktiivisia korrelaatioita tiedeyhteisössä.

Kaiku vakavoitui sillä sekunnilla, ei nauranut, ilmekään ei värähtänyt. Hetken oltuaan vakava Kaiku päätti laulaa lirauttaa pienen sonaatin ladossa leijuvalle pölylle.

”Älä laula! Se on inhottavaa meteliä”, Kissa sähisi. Kaiku nielaisi laulunsa ja pillahti melkein itkuun.

”Laulaminen on ehdottomasti täällä opiskelevan arvolle sopimatonta. Oikein ja kauniisti laulaminen on niin vaativa tehtävä, että siihen ei ole kukaan pystynyt kahteen sataan vuoteen eikä pystykään, mikäli se on minusta kiinni”, karjui Kissa.

”Meidän tehtävämme on selvittää täällä lentämisen syvin olemus, ei yhtään vähempää. Kaikki muu on turhuutta ja taivasten tavoittelua, ehdottoman kiellettyä”, Kissa kimitti viimeisen oppinsa.

Kaiku opiskeli ahkerasti kaikkien tieteen sääntöjen mukaan, jotka Kissa vain keksi. Päivät seurasivat toisiaan ja Kaiusta todella alkoi tuntua siltä, että valinta oli ollut hyvä. Hän oli varma, että ymmärsi lentämisen syvimmän olemuksen. Hän jopa halveksui sitä vanhaa naiivia Kaikua;

”Mikä mauton moukka!”

Tuli hänen valmistumisensa aika.

Kissa oli koristellut ladon oikein hienoksi. Kaiku oli sentään ensimmäinen lentoakatemian maisteri. (Kissa halusi erottaa tällä nimityksellä koulun niistä muista, täysin ala-arvoisista ammattikouluista, jotka opettivat lentäjiä.) Kissa oli ylpeä kasvatistaan. Seremonia alkoi.

Kaiun nimi kuulutettiin lavalta ja hän asteli Kissan luokse. Ensin luettiin pitkä pätkä latinankielistä tekstiä. Seremonian seuraavassa vaiheessa Kissa työnsi Kaiun päähän suuren hatun ja mumisi pitkän lorun. Viimeisessä vaiheessa Kissa katkaisi Kaiun siivet. Naks! Kaiku pyörtyi kivusta.

”Et tarvitse näitä lentääksesi. Mitä hyötyä sinulle on siivistä, jos tiedät paistaako aurinko pilven takana”, Kissa sanoi ja heitti siivet roskakoriin.

Herätessään Kaiku etsi siipiään, mutta niitä ei enää ollut. Hän käveli ladon ovelle ja näki muita lintuja lentämässä taivaalla.

”Voi teitä. Noin mautonta ja sisällyksetöntä lentämistä. Kaoottista pyristelyä sinne tänne. Tuuliajolla olette”, Kaiku huusi taivaalla lentäville linnuille. Ne pelästyivät siivetöntä lintua ja lensivät pakoon.

Kissa kuuli Kaiun sanat ja kehui häntä loistavasta arviosta. Kissa oli todella ylpeä kasvatistaan. Yhdessä he lähtivät kiertämään lintujen pesäpuita. Kouluun tarvittiin uusi vuosikurssi, jotta lennonanalyysin perinteet jatkuisivat ja saisivat uusia näkökulmia.

Seuraavana päivänä lato oli täynnä pieniä lintuja. Kaiusta oli tullut niin hyvä puhemies, että hän sai puhuttua kenet tahansa tiedon tielle.

Näin Kissa ja Kaiku elivät elämänsä katkerina loppuun asti. Molemmat paiskivat ahkerasti töitä erilaisten vitsausten ja probleemien kimpussa. Loppu tuli, kun Kaiku vaati Kissaa katkaisemaan koipensa hyvin yksinkertaiseen syllogismiin nojaten. Riidan päätteeksi Kissa söi Kaiun. Lopulta Kissankin jalat katkesivat kuin itsestään. Hän yritti todistaa ajatuksen lentoaan hyppäämällä alas akatemian katolta. Vanha Kissa kitui viikon kivikossa. Lentoakatemia saavutti analyyttisen huippunsa syttyessään palamaan eräänä kesäisenä yönä. Sen pituinen se.

Johannes Keltto, 2008

Muukalainen omassa kodissa

Leveässä kiiltävän mustassa nahkasohvassa istuu nainen, joka on kerran menettänyt kotinsa. Tee kupissa tuoksuu kardemummalta ja neilikalta, kevätaurinko osuu valkoiseen seinään. Maalinhaju rauhoittaa naisen oloa, muistuttaa että hänellä on oikeus maalata, sillä hän, Rahma Mohammed, omistaa tuon seinän. Aivan kuten naapurit, rouva ja herra Lehtonen, omistavat omat seinänsä.

Oli ihanan voitonomainen tunne allekirjoittaa paperi, jossa luki osakkeenomistaja. Rahma Mohammedin käsi tärisi. Pankkivirkailija selitti lainaehdot: jos teidän elämäntilanteenne muuttuu, iskee työttömyys tai vakava sairaus, olkaa meihin yhteydessä, katsotaan sitten miten voimme edetä. Virkailija ojensi kullanvärisen kynän ja juhlallisesti, mielessään melkein tanssien, Rahma allekirjoitti nimensä koristeellisesti. Iso R ja kaikki muut kirjaimet kauniisti venytettyinä.

Puoli vuotta aiemmin Rahma oli toimittanut palkkatodistukset ja käynyt saman virkailijan kanssa läpi säästönsä. Opintolaina oli maksettu viisi vuotta sitten. Naisvirkailija oli hymyillyt toiveikkaasti silmät tietokoneessa. Kaikki on hyvin, sinä olet hoitanut raha-asiasi hyvin. Sitten alkoi asunnon etsiminen, netissä roikkuminen ja asuntoesittelyissä pyöriminen.

Asunnon esittelijä, jolla oli pehmeä musta kansio rintaansa vasten, tuli aina ovelle vastaan. Joskus hän ilmoitti jo kynnyksellä, käsi oven kahvassa englannin kielellä: tämä ei ole vuokra-asunto. Ei auttanut vaikka Rahma pukeutui siististi, veti esiin olkapäällä roikkuvan kalliin Chanel-laukun, ettei vain kukaan erehtyisi luulemaan häntä pakolaiseksi tai epätoivoiseksi maahanmuuttajaäidiksi, joka etsi asuntoa lapsensa kanssa. Hän käveli portaikossa tiukassa polviin asti ulottuvassa kynähameessa ja mustissa saappaissa, jotka peittivät hoikat sääret. Rahma näytti keneltä tahansa, kaupunkilaiselta, nuorelta naiselta, mutta silti kaksi asiaa erotti hänet muista: ruskea iho ja hänen kummallinen alkuperänsä, joka sai ihmiset pyörittämään silmiään tai tuijottamaan häntä hämmentyneenä. Olet oppinut suomen kieltä loistavasti, uskomatonta, eikä vierasta aksenttiakaan kuulu, häntä kehuttiin, mutta silti se ei riittänyt. Jokin hänessä ärsytti tai kummastutti, sai kehujan kääntämään selkänsä juuri kun Rahma rentoutui ja olisi halunnut kysyä, mitä remontteja asuntoon oli tulossa, tiedustellut hintaa niin kuin kuka tahansa ensiasunnon ostaja.

Rahma ei antanut periksi vaan päätti jatkaa. Hän kävi monessa asuntoesittelyssä ja yhtä monta kertaa hänet torjuttiin ystävällisesti, meillä on muita kohteita myynnissä, oletko varma että viihtyisit täällä? Yhden kerran välittäjä sanoi hänelle, että asunnon omistaja on keskustellut naapureiden kanssa ja päättänyt, ettei voi myydä asuntoa Rahmalle vaikka Rahma teki korkeimman tarjouksen. Rahma kysyi, olivatko he tosissaan. Hän ei käyttänyt voimakasta kieltä, hillitsi itsensä, ei halunnut saada huonoa mainetta, vihaisen naisen mainetta. Välittäjä voisi soittaa muille välittäjille, kertoa että ruskea nainen oli herkkä ja vainoharhainen ja käytti rasistikorttia. Rahma päätti pysyä asialinjalla ja olla kiihtymättä. Ymmärrättekö, me emme voi pakottaa ketään myymään asuntoaan. Rahma kysyi uudelleen: Minkä takia? Naapurit pelkäävät, että teikäläiset alkavat pyöriä rapuissa ja asunnon hinta laskee, sitä ihmiset pelkäävät, kyllä teidän pitäisi se ymmärtää. Rahma toivotti välittäjälle kohteliaasti hyvää päivän jatkoa.

Epätoivoisesti hän jatkoi etsintää. Esitteessä luki: Hyvin hoidettu taloyhtiö. Hän käveli takapihan kautta muutaman portaan ylös, käytävässä kaikui ihmisten nauru. Rahma astui sisään avaraan eteiseen, jossa oli punainen matto. Esittelijä oli ovella vastassa ja Rahma otti nahkahanskat pois, katsoi suoraan silmiin samalla kun kätteli. Esittelijä ojensi kylmän käden ja viittasi sisään. Kävijöitä oli muutama. Nuori pariskunta vaelsi huoneesta toiseen, miehellä oli mittanauha mukana, hän mittaili seinän korkeutta ja hänen seuralaisensa kertoi mitkä verhot sopisivat makuuhuoneeseen. Mies, jolla oli pitkät hiukset, tuijotti seinää ja kysyi, milloin se oli maalattu. Esittelijä vastasi, että kahdeksan vuotta siten. Hän kertoi asunnon hyvistä puolista: metroon oli vain kahdeksan minuuttia. Mies vastasi että hän oli katsonut kellosta tarkan ajan, se oli seitsemän minuuttia. Esittelijä punastui. Nuori pariskunta istahti tuoliin ja esittelijä ojensi heille paperit. Niin, tämä on lapsiperheelle hyvä alue, kouluun on viisi minuuttia ja lähimpään kauppaan rauhallisesti kävellen kuusi minuuttia, kaikki palvelut ovat lähellä, toisti esittelijä innostuneena. Nainen laski kädet mahansa päälle ja mies selasi esitteitä keskittyneenä. Milloin vauva on tulossa, kysyi esittelijä ja mies vastasi, että laskettu aika oli kahden kuukauden päästä. Toinen esittelijä keskittyi vanhempaan mieheen, joka tutki keittiötä ja pohdiskeli kaappien yleiskuntoa. Esittelijä kertoi, että taloon ei ole tulossa suuria remontteja pitkään aikaan. Rahma kuunteli ja silmäili asuntoa tarkasti, kaikki kuulosti lupaavalta, mutta vaikutti siltä, että pariskunta mietti paremman tarjouksen jättämistä kuin mihin hänellä oli varaa. Rahma päätti soittaa aamulla pankkiin ja kysyä kuinka paljon hän pystyisi venyttämään lainamäärää. Vanhempi mies nappasi takkinsa ja sanoi kiitos ovikynnyksellä. Esittelijä ryntäsi hänen luokseen, työnsi paperin miehen käteen, tästä ei ole tullut vielä tarjouksia, joten miettikää rauhassa, tästä saisitte hyvän asunnon. Mies otti paperin, kiitti uudelleen ja laskeutui portaat alas.

Rahma mietti pitäisikö hänenkin poistua hiljaa, sillä hän oli kaikille näkymätön ihminen. Sitten hän keräsi rohkeutensa ja meni esittelijän luo, jota oli kätellyt kun astui asuntoon. Mies keräili papereita kansioon eikä huomannut häntä. Rahma yskäisi: Niin, olen kiinnostunut tästä asunnosta. Hän odotti, milloin esittelijä alkaisi kertoa asunnon hyvistä puolista, hymyilisi hampaat säihkyen ja työntäisi myös hänelle paperit. Mies kaivoi puhelimensa taskusta, odota, hän sanoi, vastasi puhelimeen, sanoi: Soitan myöhemmin. Hän työnsi puhelimen taskuun, rentous oli kadonnut, hän oli jotenkin rauhaton, naputteli sormella keittiön pöytää, katsoi Rahman ohi. Oliko se äskeinen soittaja ärsyttänyt häntä vai oliko Rahma hänelle liikaa? Miehen katse ei ollut kutsuva niin kuin myyjillä yleensä. Niin, anteeksi mitä sanoit? mies kysyi ja Rahma odotti milloin mies esittäytyisi hänelle. Oletko keskustellut pankin kanssa? Rahma olisi voinut perääntyä tai vastata sarkastisesti, että kuka tulisi asuntoesittelyyn ennen kuin oli neuvotellut lainaehdoista? Hän tyytyi hiljaisuuteen. Esittelijä meni toisen esittelijän luo, he kuiskasivat toisilleen jotain ja Rahma kosketti sileäpintaista lipastoa, katseli seiniä tarkasti, yritti antaa itsestään hyvän vaikutelman. Esittelijä palasi hänen luokseen. Me olemme ajatelleet, että tämä alue saattaa olla liian kallis teille.

Rahma hieroit käsiään yhteen, ihaili isoa kattolamppua joka levitti valoa. Tämä on avara ja valoisa asunto, hän sanoi. Rahman ääni oli tasapainoinen, sillä hän oli tottunut näihin tilanteisiin. Töissäkin asiakkaat aina pyysivät suomalaishoitajia palvelemaan heitä. Kerran yksi miespotilas töksäytti hänelle: Olet eksoottinen ja kaunis kuin patsas, mutta me suomalaiset emme halua, että kaikki afrikkalaiset muuttavat Suomeen. Kiihtynyt miespotilas toisti: Me emme halua Suomen muuttuvan joksikin muuksi. Rauhallisesti Rahma kampasi miehen harmaita hiuksia, yritti vaihtaa aihetta. Onpas kaunis päivä, hän totesi, mutta miehellä oli pakottava tarve puhua samasta asiasta, hän katsoi epäileväisesti ja hänen suupielestään valui sylkeä, Rahma pyyhkäisi varovaisesti. Minun pitää pyytää yöhoitajaa rasvaamaan sinun huulet, hän sanoi hymyillen ja katsoi vanhusta hellästi. Mies hieroi silmiään. Koulussa sanottiin, että neekerit ovat yksinkertaisia hauskoja olentoja, mutta sinä, vanhus pysähtyi miettimään, katsoi pitkään kuiva otsa rypyssä, olet ihan fiksu tyttö. Hän kurotti lihavan kätensä, taputti Rahman selkää toverillisesti, kun Rahma kääntyi laskemaan kamman pöydälle. Olet hyvä hoitaja, tokaisi vanhus, ja Rahmasta tuntui että hän voitti miehen luottamuksen. Sellaista hänen elämänsä oli, jatkuvaa todistelua ja hyväksynnän kerjäämistä.

Asuntoesittelyssä Rahma olisi voinut kysyä, että mistä esittelijät tiesivät, oliko hänellä varaa, mutta hän tyytyi osaansa. Toinen esittelijä ryntäsi paikalle, ojensi käyntikorttinsa. Tiedän alueita tuolta itäkaupungista, kaksioita jotka voivat sopia sinulle. Rahma työnsi kortin laukkuunsa ja samassa ovikello soi. Turkkiin sonnustautunut kuusikymppinen nainen tuli sisään, ja esittelijät piirittivät hänet, puhuivat toistensa päälle innostuneena, ohjasivat hänet peremmälle. Nainen vilkaisi Rahmaa kerran, sen jälkeen hän riisui kenkänsä ja käveli asunnossa kuin omistaja. Rahma juoksi portaat alas hengästyneenä, päätti jatkaa etsintää kaikesta huolimatta.

Eräänä päivänä Rahma työnsi väsyneenä lastenrattaita ja huomasi pankin ikkunassa ilmoituksen: pieni kaksio myytävänä. Hinta oli kohtuullinen hänen budjettiaan ajatellen. Illalla hän lähti esittelyyn, pukeutui samalla tavalla kuin ennen mutta lisäsi huulipunaa, hieroi huuliaan yhteen ennen kuin astui rappuun. Käsipeilistä Rahma tarkisti, ettei kajaali ollut levinnyt. Hän ei ollut enää varma, tekikö huulipuna hänestä kauniin vai halvan näköisen. Hätääntyneenä hän kaivoi laukustaan nenäliinan, kostutti huuliaan hieman ja pyyhki huulipunan, heitti nenäliinan roskiin, veti syvään henkeä, suoristi takkinsa, veti laukun eteensä ja suihkutti pehmeän tuoksuista hajuvettä kaulaan, se antaisi hyvän vaikutelman. Rahma astui hissiin, jossa oli kokovartalopeili, suki hiukset korvien taakse, hissin ovi avautui, käytävässä kuului ääniä. Asunnon ovi oli auki ja kenkiä oli paljon eteisessä, hän otti saappaat pois, oli helpottunut kun kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hän nyökkäsi ystävällisesti miehelle, joka tuli ovella vastaan paperit kainalon alla. Asuntoesittelijä oli nuori vaalea nainen, joka puhui kirkkaalla äänellä, availi keittiönkaappeja, keinui jakkupuvussa kädet heiluen, kertoi alueen historiasta tarkasti ja hymyili ihastuttavasti. Rahma ajatteli: tuon kanssa minä tulisin toimeen, nuoret ovat suvaitsevaisia ja avarakatseisia.

Rahma kävi makuuhuoneessa, katseli kerrossänkyjä. Heillä on kaksi lasta, hän päätteli. Vanhempien sänkyjä ei näkynyt, he nukkuivat ehkä lattialla ja antoivat lasten opiskella rauhassa omassa huoneessaan. Nuori esittelijä tuli makuuhuoneeseen muiden kanssa, pariskunta ja yksi mies katselivat ikkunoita ja Rahma hymyili heille. Esittelijä koputti kaappia, hyvät naiset ja herrat, hän kailotti kovaan ääneen, se on oikeata puuta. Pariskunta siirtyi lähemmäksi ihastelemaan kaappia. Viisikymppinen mies yski ja haisi tupakalle, selitti esittelijälle erostaan: vaimolle jäi asunto, lapset ja koira. Sellaista sattuu, sanoi myötätuntoinen esittelijä ja ojensi paperit miehelle, ja Rahma ajatteli, että tupakalle haiseminen ei estä miestä ostamasta asuntoa, häntä ei työnnetä pois vaan hänelle puhutaan kunnioittavasti. Rahma siirtyi olohuoneeseen, katseli ulos. Leikkipuisto näkyi ikkunasta, äiti keinutti lastaan, koiranulkoiluttaja käveli hiekkatiellä. Rauhallinen kasvuympäristö pojalle, tuumi Rahma. Voisinko auttaa? kysyi pehmeä naisääni ja Rahma havahtui. Muut ihmiset tekivät lähtöä, tupakkamies napitti takkia ja tuli vielä kättelemään esittelijän. Aion tehdä tarjouksen, hän iski silmää esittelijälle. Esittelijä kääntyi takaisin Rahman puoleen, käveli lähemmäs ja kätteli. Hän kysyi uudelleen, englanniksi, voisiko auttaa. Onko tullut tarjouksia? kysyi Rahma. Asuntoesittelijä häkeltyi. Anteeksi, luulin että te ette puhu suomea. Niin minä olen Rahma, hän sanoi ja katsoi suoraan silmiin samalla kun kätteli. Minä olen Minna, sanoi nainen, avasi parvekkeen oven, tästä näkyy suoraan leikkipuistoon. Raikas ilma tulvi asuntoon. Minna tarttui paperiin, kertoi että viiden vuoden päästä on suunnitteilla putkiremontti, sitten asunnon arvo nousee. He siirtyivät keittiöön, ja Minna kohteli Rahmaa kuin oikeaa ostajaa, ja se oli ihmeellistä. Minna esitteli kaapit, nämä kaikki vaihdat, sinä voit vaikuttaa taloyhtiön kautta siihen, milloin putkiremontti tehdään. Minna ojensi paperit, mieti rauhassa, mutta jos haluat tämän asunnon, tee hyvä korotus.

Rahma otti paperit vastaan hämmentyneenä. Sinä olet ensimmäinen esittelijä, joka kohtelee minua hyvin. Minna katsoi hämmentyneenä, ei ymmärtänyt mistä Rahma puhui. Rahma nielaisi, olet kohtelias, hän sanoi. Minna kysyi: Mitä tarkoitat? Sitten Rahma avautui aikaisemmista kokemuksistaan, Minnan kasvot punastuivat, nenä värähteli. Törkeää, hän sanoi, ja Rahmaan iski pakottava tarve vähätellä kaikkea tapahtunutta. Sillä oli varmaan huono päivä, Rahma sanoi kertoessaan välittäjästä, joka puhui naapureiden peloista. Minna oli tiukka. Tuo on syrjintää ja laki kieltää sen. Rahma ei halunnut aiheuttaa pahaa mieltä, hän sanoi reippaalla äänellä: Niin, sellaista sattuu, aina on ilkeitä ihmisiä. Minna keskeytti: Aina on kusipäitä, jotka ovat sivistymättömiä. Sillä hetkellä heistä tuli ystäviä. Minna auttoi tarjouksen kanssa, vei Rahman kotiin autolla ja he puhuivat kuin kaksi tasavertaista aikuista. Rahma vältteli valittamasta liikaa ja keskittyi hyvään, olihan Suomi antanut hänelle paljon turvallisuutta, vapauden kulkea kadulla. Rahma oli kiitollinen, mutta välillä hän pohdiskeli, pitäisikö hänen olla kiitollisempi kuin muut, saiko hän valittaa kun kohtasi epäoikeudenmukaisuutta vai pitikö vain jatkaa kiitollisena matkaa. Minna pysäytti autonsa. Olet vahva ihminen, minä en olisi kestänyt mitä sinä kävit läpi, hän sanoi, ja taas Rahma tunsi pakottavaa tarvetta kääntää keskustelu iloisempaan suuntaan. Niin, kaikki me kohtaamme epämukavuuksia joskus, hän sanoi laimeasti. Minna mietti pitkään ja sanoi sitten: Rasismi on syvällä meissä ihmisissä, kun tuomitaan toinen tuntematta häntä. Vien sinun tarjouksesi toimistolle, aamulla nähdään tuleeko muita tarjouksia. Kyllä me sinulle tänä vuonna asunto löydetään.

Minnan soitto tuli ja he sopivat kauppapäivän. Rahma käveli pankkiin, jossa olivat asunnon entiset omistajat, iäkäs pariskunta. Turkistakkiin pukeutunut, hajuvedelle tuoksuva rouva kuiskasi hiljaa Rahman korvaan jotain mitä hän ei koskaan unohtaisi: Olet muuttanut meidän käsityksen somaleista. Rahma kuuli omien korvakorujensa kilinän, kun heidän poskensa painuivat toisiaan vasten ja rouva halasi häntä tiukasti. Rouvan aviomies kätteli virallisesti ja sanoi, että hän ei olisi koskaan voinut kuvitella tapaavansa työssäkäyvän somalinaisen joka ostaa asunnon. En ikinä olisi voinut kuvitella, toisteli mies, ja hänen rouvansa sopersi liikuttuneena: Meillä on paljon puhuttavaa meidän sukulaisille.

Saammeko ottaa kuvan teistä? rouva kysyi Rahmalta, ja mies kaivoi puhelimensa esille ja alkoi napsia otoksia. Rahmalle nousi mieleen 90-luku. Silloin vieraat ihmiset ottivat lupaa pyytämättä kuvia hänestä ja äidistä, ja kun äiti heilutti laukkuaan kameran edessä, kuvaaja vain innostui ottamaan lisää kuvia. Nyt rouva kiersi kätensä Rahman vyötärön ympäri ja puristi hänet lähemmäksi itseään. Mies pani silmälasit päähänsä ja katseli kuvia. Vielä toinen leveä hymy, me teemme historiaa, sanoi mies juhlallisesti.

Huojentunut Rahma otti kuvan pankin edessä ja julkaisi sen Facebookissa, kirjoitti tekstikenttään: Onnellinen on ihminen jolla on koti ja turvallinen kotimaa. Jälkeenpäin Rahma oli helpottunut, kun monet hänen ystävistään eivät ymmärtäneet mihin kuva liittyi, luulivat hänen puhuvan pakolaisista. Hänen työkaverinsa vastasi kuvaan sydänhymiöllä ja avautui Suomen synkästä ilmapiiristä. Niin, onneksi meillä ei ole sota, kirjoitti Tanja.

Rahma soitti isännöitsijätoimistolle ja pyysi vaihtamaan oveensa nimen. Anteeksi, kenen kanssa puhun? kysyi äreä miesääni ja Rahma vastasi asiallisesti: Muutin tänne viime viikolla. Oletko omistaja vai vuokralainen? Rahma veti ilmaa sisään ja sanoi kunnioittavasti: Olen osakkeenomistaja. Se tuntui hyvältä. Vai niin, sanoi mies. Voisitteko sanoa nimenne uudelleen? Rahma Mohammed. Hiljaisuus kesti tovin. Kylläpä on eksoottinen nimi, meillä ei ole aikaisemmin ollut Mohammedia talossa.

Muutosta on kulunut kuukausi ja ovessa lukee Väyrynen. Väyryseksi Rahma ei itseään tunnista. Vaatii kaksi puhelua, kunnes Mohammed ilmestyy hänen oveensa. Sinä päivänä Rahma tuijottaa nimeä ylpeänä. Pitää poikaansa kädestä kiinni ja sanoo: Tämä on meidän asunto. Poika hymyilee, ojentaa autoa ja sanoo: A-u-t-o.

Nura Farah (Julkaistu kokoelmassa Granta 7, Otava 2016)