Kertomakirjallisuus

Kertomakirjallisuus eli epiikka on kaikkein näkyvin kirjallisuuden laji: yleensä kun ajattelemme kirjallisuutta, ajattelemme nimenomaan epiikkaa. Siihen kuuluvat kaikki fiktiiviset tekstit, joissa on kertoja. Runot eivät kuulu kertomakirjallisuuteen, koska niissä on kertojan sijaan puhuja, eivätkä näytelmät kuulu kertomakirjallisuuteen, koska niissä ei ole kertojaa ollenkaan. Kertomakirjallisuus voidaan jakaa eri ryhmiin sen mukaan, millainen rakenne tekstissä on tai millaista tekstin kieli on.

Kertomakirjallisuus välittää lukijalle tarinoita eli kertomuksia. Kertomakirjallisuuden välittämät tarinat ovat fiktiivisiä. Asiatekstit taas voivat sisältää tositarinoita.

Fiktiivinen kertomus voidaan esittää erilaisilla tekstilajeilla, kuten lyhyesti novellina tai pidemmin romaanina. Ne ovat siis erilaisia kertomuksen muotoja. Myös esimerkiksi elokuvat, tv-sarjat ja sarjakuvat ovat erilaisia kertomuksen muotoja. Kaikki nämä kertovat tarinoita vähän eri tavoin.

Kertomakirjallisuuden yleisin laji on romaani. Romaanin lisäksi kertomakirjallisuuteen kuuluvat muun muassa novellit, sadut ja eepokset.

Romaani

Romaani on useimmiten yksittäinen kirja, vaikka joskus sama romaani voi koostua useammasta osasta (esimerkiksi Tolkienin Taru sormusten herrasta). Romaani on yleensä kaunokirjallisista lajeista monimutkaisin.

Voidaan sanoa, että romaani on kaunokirjallisuuden runsaudensarvi, johon mahtuu paljon kaikkea. Romaanissa on usein monimutkaisen pääjuonen lisäksi useita sivujuonia. Henkilöhahmoja on paljon, ja päähenkilöitä voi olla enemmän kuin novellissa. Romaanissa voi olla paljon sekä miljöön ja henkilöiden kuvausta että dialogia. Tapahtumapaikkoja voi olla todella paljon, ja romaanin tapahtumat voivat kestää hyvin pitkän ajan. Koska romaanissa on paljon enemmän tilaa kuin novellissa, romaanin yksityiskohtia ei aina tarvitse lukea ja tulkita yhtä tarkasti kuin novellissa.

Romaanit voidaan jakaa aiheen perusteella erilaisiin alalajeihin, kuten rikosromaaneihin, historiallisiin romaaneihin, sotaromaaneihin tai rakkausromaaneihin. Lisäksi romaanilla on erityisiä omia alalajeja, kuten avainromaani ja kirjeromaani.

Satu

Sadut poikkeavat muusta kertomakirjallisuudesta siinä, että niillä on omat lakinsa ja sääntönsä, joita sadun on noudatettava. Jos satu poikkeaa näistä piirteistä, pidämme satua jollain tavalla outona tai epäsopivana. Tämä johtuu ehkä siitä, että olemme tottuneet kuulemaan satuja lapsesta asti, ja sadun perinteinen rakenne on tullut meille hyvin tutuksi.

Sadulle ovat tyypillisiä muun muassa seuraavat asiat:

• • Sadussa tapahtuu jotain, mikä ei ole mahdollista: eläimet osaavat puhua, ihmiset osaavat taikoa tai esineillä on erikoisia voimia.

  • Satu alkaa usein fraasilla “olipa kerran” ja loppuu usein esimerkiksi fraasiin “ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” ja “sen pituinen se”.

  • Sadun hahmot jakautuvat selkeästi hyviin ja pahoihin, ja he eivät ole koskaan monimutkaisia eivätkä muistuta oikeita ihmisiä.

  • Satu sisältää jonkinlaisen opetuksen.

  • Sadun loppu on onnellinen, ja hyvä voittaa pahan.

Eepos

Eepos on vanhin kertomakirjallisuuden laji, ja se poikkeaakin jonkin verran muista kirjallisuuden lajeista. Kun puhutaan eepoksista, puhutaan yleensä ikivanhoista tarinakokoelmista, jotka on kirjoitettu runomuodossa. Eepokset eivät kuitenkaan ole lyyrisiä teoksia, koska vaikka kieli on runomuotoista, eepoksissa on kertoja ja kerrontaa.

Suomen kansalliseepos on Kalevala. Se kuuluu kansaneeposten ryhmään, johon kuuluvat myös esimerkiksi kreikkalaiset Ilias ja Odysseia, englantilainen Beowulf tai mesopotamialainen Gilgameš. Erityisesti kansaneepoksissa kuvataan usein maailman syntyyn ja ihmisten perusluonteeseen liittyviä asioita. Kansaneepoksiin on koottu tarinoita, jotka ovat kiertäneet suullisesti ennen kuin ne on koottu eepokseksi.

Toisen eeposten ryhmän muodostavat taide-eepokset, jotka ovat kirjailijan luomia eepoksia. Tällainen on esimerkiksi John Miltonin Kadotettu paratiisi.

Koska suurin osa eepoksista (ja niiden suomennoksista) on hyvin vanhoja, niiden kieltä voi olla hyvin vaikea ymmärtää. Eepoksen kieli noudattaa runon kielen muotoja ja tapoja:

Jo olin siinä, johon kuuluu pauhu

ens piiriin syöksyväisen veen kuin kuuluu

surina summa mehiläisten pesän,

kun kolmen varjon juoksull’ eroavan

näin joukosta, mi eespäin kulki alla

tuon tuiman rangaistuksen rankkasateen.

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä. Otava, 1967 Keuruu