Meillä oli kova kiire takaisin Pihkametsään. Olimme pohtineet, olikohan Paju-peikko jo iloisella mielellä ja oliko hän saanut kavereidensa kanssa sovittua kömpelöt puheensa. Malttamattomina tartuimme toisiamme kädestä ja sukelsimme tarinaamme:
PIHKAMETSÄ
Lammella oli jälleen siistiä ja kaunista. Paju ja sammakot olivat lammella leikkimässä yhdessä kultakalojen ja ankkojen kanssa. He tuntuivat keskustelevan isoäänisesti juhlien jälkeisistä sotkuista:
-Miten JOKU voikaan olla niin ajattelematon, että kerää kaikki roskat lajittelematta yhteen ja samaan kasaan, taivasteli Usva.
-Anteeksi kamut, kaikki se sotku tuntui niin toivottomalta. Kaiken lisäksi JOKU oli vielä syönyt kaikki herkutkin. En olisi silti saanut purkaa kiukkuani määräilemällä teitä, sanoi Paju halaten lämpimästi ystäviään.
Ystävykset jatkoivat leikkejään naureskellen iloisesti toistensa hauskoille jutuille. Kukaan heistä ei huomannut kauempana Pihkametsän uumenissa olevaa hahmoa.
Peikko! Pihkametsässä oli siis toinenkin peikko. Tämä peikko oli täydellinen vastakohta Pajulle. Hän oli yltä päältä liassa ja hänen ympärillään leijaili kymmeniä kärpäsiä. Peikon kasvoilla ei näkynyt hymyn häivää, kun hän kääntyi pää painuksissa kohti Pihkametsän osaa, jossa emme olleet vielä päässeet vierailemaan.
Me emme oikeastaan olleet edes varmoja, haluaisimmeko mennä jännittävän ja synkän näköisen metsän uumeniin. Onneksi päätöstä peikon seuraamisesta ei tarvinnut tehdä. Tällä kertaa värien haalistuminen tuntui jopa helpottavalta. Vatsanpohjassamme lenteli perhosia, emmekä oikein tienneet, saivatko perhoset tällä kertaa vauhtinsa jännityksestä vaiko pelosta? Ehkä postilaatikossa vihje siitä, kuka tämä karun näköinen peikko oikein oli.
