Tiesitkö, että meidän koulun ullakolla on ovi mielikuvitusmaailmaan? Se on siitä mielenkiintoinen ovi, että se näyttää jokaiselle ihan erilaiselta. Joillakin se on kokonaan kauniin värikkäiden kukkien peitossa, jonkun toisen oven ovat vallanneet kaiken maailman ötökät. Olemmepa kuulleet, että jonkun ovi on tehty kokonaan suklaasta ja vaahtokarkeista. Kun osaat oikein hyvin kuvitella, niin saat oven avautumaan mielessäsi ja sen jälkeen sinulla ei ole koskaan tylsää päivää.
Me opettajat olemme ahkeria mielikuvitusmaailmassa vierailijoita ja siksi meillä on sieltä hurjan paljon erilaisia tarinoita kerrottavana.
Meidän mielikuvitusmaailman ovi on täynnä metsän aarteita. Se aukeaa salaisella taikasanalla, jonka vain me kolme tiedämme. Sillä tavalla meidän kuvitelmat ovat meidän ikiomia salaisuuksia. Koska haluamme kasvattaa teistäkin kelpo mielikuvittelijoita, olemme päättäneet jakaa teidän kanssanne mielikuvittelemamme tarinan. Tervetuloa mukaamme!
Sinä aamuna hiippailimme taas koulun ullakolle ja aukaisimme mustikoilla, metsämansikoilla, sudenkorennoilla, hämähäkin seiteillä, sammalilla ja suopursuilla kuorrutetun oven. Kuiskasimme hiljaa mielessämme yhtä aikaa supersalaisen taikasanamme ja pidimme lujasti toisiamme käsistä kiinni. Oven avaaminen oli joka kerta yhtä jännittävää. Koskaan ei voinut ihan tarkkaan arvata, mitä kaikkea yhteiset kuvitelmamme saisivat tällä kertaa aikaiseksi.
PIH-KA-MET-SÄ
Salasana toimi tälläkin kertaa ja sudenkorentojen siivet läpättivät hurjaa vauhtia oven auetessa hitaasti. Pehmeän kipakka tuulen henkäys tervehti meitä jo ennen kuin uskalsimme avata silmämme kohti uutta seikkailua.
Ja mikä näky meitä silmät aukaistessamme odottikaan: kaunein metsä, mitä ikinä olimme nähneet. Jo pikaisella silmäyksellä tiesimme, että tästä seikkailusta tulisi yksi hienoimpia, mitä olimme kokeneet. Kauniisti kaartuvien havu- ja lehtipuiden oksat olivat taipuneet koukeroisiksi kirjaimiksi, jotka muodostivat sanan: PIH-KA-MET-SÄ. Katsoimme toisiamme hieman kikatellen, koska me kaikki tiesimme, millaista on olla pihkassa. Ja nyt me olimme jo ensi silmäyksellä ihan pihkassa Pihkametsään.
Linnut lauloivat joka puolella pehmeästi omia konserttojaan. Aurinko tervehti meitä oksien välistä langettaen kauniita varjoja sinne tänne. Hiukan kauempana metsän keskellä pilkotti lampi, joka oli täynnä lumpeenlehtiä. Lumpeenlehdet näyttivät muodostavan lampeen pikkuisia jonoja. Ihan kuin niillä olisi joku erityinen tarkoitus. Yhtään lumpeenkukkaa ei kuitenkaan vielä näkynyt. Saisikohan niitäkin ilmestymään sinne, jos oikein kovasti kuvittelisi?
Lammen takana avautuivat korkeat vaarat, jotka hohtivat kauniin sinisinä heijastaen taivaankannen värejä. Miltähän tuntuisi kiivetä vaaran korkeimmalle kohdalle? Vaarojen takana siintivät lumihuippuiset vuoret kurkottaen vahvoina ja voimakkaina kohti yläpuolella leijuvia hattarapilviä.
Yhden kannon nokassa lojui jättikokoinen, kauttaaltaan kirjavilla paikkalapuilla korjailtu säkki. Sen avonainen suu paljasti sen sisältävän käpyjä. Mihinkähän ne oikein olivat matkalla?
Ketähän täällä oikein asusteli? Sudenkorentojen siipien värinää ja lintujen liverrystä lukuun ottamatta yhtään elävää olentoa ei ollut havaittavissa. Näimme vain useita pikku polkuja mättäiden seassa. Minnehän ne oikein johtivat?
Pikkuhiljaa metsän värit alkoivat haalistua. Se tarkoitti sitä, että mielikuvittelu olisi tältä kertaa ohi. Hiukan haikein mielin katselimme, kun ovi sulkeutui edessämme. Mutta onneksi tiesimme, että pääsisimme metsään vielä takaisin. Aina silloin, kun vain jaksaisimme kuvitella.
Vaikka me kolme tiedämmekin jo, miten tarina jatkuu, teille on seuraavaksi luvassa ensimmäinen seikkailu. Pieneen punaiseen postilaatikkoon on ilmestynyt kirje. Samanlaisen kirjeen saimme mekin joskus ja pääsimme ensimmäistä kertaa ullakolle mielikuvitusoven luokse. Ensimmäistä kertaa oven luokse pääseminen on hiukan mutkikkaampi homma ja luulemme, että kirjeessä on ensimmäinen vihje ovijahtia varten. Kun ovi on kerran löytynyt, sen saa ottaa mukaansa omaan luokkaan ja silloin mielikuvittelu onnistuu ihan milloin tahansa.
