Tuntui, että viime mielikuvittelukerrasta oli ollut ihan liian pitkä aika. Joskus arkeen mahtuu niin paljon kaikkea muuta, että ei jää tilaa haaveilulle ja mielen maisemien maalailulle. Nyt oli kuitenkin taas se hetki, jolloin kipusimme portaat ylös mielikuvitusoven äärelle:
PIHKAMETSÄ.
Jos joka kerta oven avautuessa olimme huokailleet milloin ihastuksesta, milloin uteliaisuudesta, nyt suorastaan hihkuimme ilosta. Näin värikkäältä Pihkametsä ei ollut näyttänyt vielä koskaan. Paju-peikon juhlat olivat täydessä vauhdissa. Lummelammen kultakaloilla oli juuri meneillään esitys.
“Hop hop zäpä däpä, hop hop hui!
Hop hop, zäpä däpä, hop hop hui!
Hop hop, zäpä däpä, hop hop hui!”
Kun maltoimme irrottaa katseemme kultakalojen taianomaisesta tanssista, huomasimme piknik-vilteillä istuvat hahmot. Niitä oli kymmenittäin. Pehmolelut! Tämän vuoksi Paju-peikko oli pyytänyt pehmoleluja koululle yökylään. Ne kaivelivat koreista toinen toistaan maistuvamman näköisiä sadonkorjuuherkkuja ja me kuulimme porkkanoiden ja omenoiden narskutuksen ovelle saakka.
Pehmoleluilla näytti olevan todella hauskaa keskenään. Ne esittelivät omien Chromebookiensa näytöiltä valokuvia toisilleen. Muistimme, että voisimme hiippailla lähemmäksi katsomaan, mistä oikein on kyse. Tutun näköinen pehmo esitteli juuri muutamalle kalalle omaa näyttöään. Ehdimme bongata kuvasta jotain tuttua: kuva oli otettu meidän luokastamme!
Värit haalenivat ja mielikuvitusovi imaisi meidät takaisin koulun ullakolle. Palasimme takaisin alakertaan kurkistamaan, olisikohan meillekin jotain hauskaa puuhaa luvassa.
