Joku-peikko oli pyörinyt mielessämme usein. Kuinka usein tulikaan syyteltyä turhaan toisia tietämättä asioiden todellista laitaa. Myös yksinäisyys puhututti meitä. Kunpa muistaisimme huomioida heidätkin, jotka odottivat jossakin seuraksensa ihanaa ystävää. Tänään ullakolle kiivetessämme toivoimme pääsevämme tapaamaan hänet uudelleen.
PIHKAMETSÄ
Oven auetessa olimme tulleet Kuukkelikorven laitaan. Vaikka paikka oli ollut mielessämme hiukan pelottavan näköinen, tieto sen uumenissa olevasta Kuomakodasta rohkaisi mielemme lähtemään samoamaan kohti ennestään tuntematonta paikkaa.
Ohikiitävän hetken mietimme, pitäisikö meidän ripotella Hannun ja Kertun tavoin matkan varrelle pieniä kiviä löytääksemme takaisin lähtöpaikkaamme. Ymmärsimme kuitenkin heti, että mielikuvitelmissa ei sellaiselle ollut tarvetta.
Kuukkelikorvessa ei ollut polkuja. Ikivanhat puut olivat kuorrutettuja naavalla. Yllemme kaartuneet paksut oksat estivät auringonsäteiden pääsyn korpeen, joten jouduimme tarpomaan eteenpäin melkeinpä hämärässä.
Matka tuntui kestäneen jo tovin ennenkuin kuulimme edestämme matalaa hohotusta sekä innostuneen äänen puhumassa englantia. Katsoimme toisiamme ihastuneina. Oliko Joku löytänyt itselleen vihdoin ystävän? Kun pääsimme lähemmäs, huomasimme hänen olevan yksin matkalaukkunsa ääressä. Kuulemamme ääni tuli laukun sisältä.
Ennen kuin ehdimme päästä tutkimaan asiaa tarkemmin, värit alkoivat haalentua. Jospa Joku olisi laittanut meille postilaatikkoon kirjettä tulemaan…
