"Joulukuun 16. päivän hyökkäys"

Joulukuun 16. päivän hyökkäys

Onni Kuurila, Kuortane, 7 Komppania, kertoo:

Varhain aamulla joukkueenjohtajat kutsuttiin päällikön puhutteluun. Palattuaan he eivät mitään kertoneet, paitsi korsutyömaalle ei tarvinnut lähteä. Olisiko peräti vapaapäivä? Punatykistö aloitti tapansa mukaan ampuen nyt takamaastoon tien suuntaan aalloittain . Suurimmat kranaatit lensivät aina Viljakkalan aukean taakse. Sitten meidät komennettiin jonkun toisen porukan kaivamiin monttuihin etulinjasta pari kilometriä pohjoiseen. Pian saapui päällikkö luutnantti Koivisto, ja lähdimme tarpomaan eteen kranaattien paikoin repimää Terenttilään vievää maantietä. Linjan edessä kolmostukikohdan kohdalla oli Hiekkalan talo, jonka ulkorakennukset olivat räjähdyksen repimät. Päärakennus oli kauttaaltaan liekeissä eikä kukaan yrittänytkään sammuttaa. Vihollistykistö ammuskeli harvakseltaan savupatsas maalinaan. Silloin jalkapöydälleni tippui joko kivi tai raudankappale, ja onnuin sen seurauksena muutaman viikon.

Siirryimme maantien vasemmalle puolelle metsikköön nelostukikohdan tuntumaan, edessä pilkahteli Terenttilän iso aukea. Kranaatteja paukahteli siellä täällä, ja haimme suojaa sirpaleilta tien ojista. Tielle, aivan kohdalleni osui isompi ammus, jonka ilmanpaine löi korvani lukkoon. Muutaman vuorokauden kuluttua korvat alkoivat soida, joten sain tavallaan musiikkikorvan, jota minulla ei aikaisemmin ollutkaan. Käsky vei takaisin metsikköön, jossa eteneminen oli vaivalloista kaatuneiden puiden ja kuoppien takia. Syvemmällä metsässä suurempi oja antoi aika hyvän turvan. Kranaatitkin tuntuivat menevän sillä hetkellä roimasti yli, jottei 7.Komppanialla ollut suurempaa hätää.

Vähitellen alkoi selvitä operaation luonne. Otettiin selvää, mistä parhaiten päästäisiin piikkilankaesteen läpi ja sen jälkeen aukean etelälaidalle, josta rynnäköitäisiin vihollisasemiin. Lopulta päästiin matkaan, hiljaa mentiin, mutta kyllähän vihollinen seurasi tilannetta kovat piipussa. Eipä aikaakaan, kun lyijyryöpyt edestä ja sivuilta tavoittivat joukkomme. Myös kranaatteja alkoi tippua. Päällikkö Koivisto haavoittui, samoin osa joukkueenjohtajista. Komppanian oltua ilman päätä alkoi osa porukasta vetäytyä omia linjoja kohden. Miehet suuntasivat piikkilankaan tehtyyn aukkoon, johon vihollinen keskitti nyt monen konekiväärin tulen.

Kuusimiehinen ryhmämme eteni aukean reunalla ollutta metsikköä kohti, jossa oli isohko oja sekä paljon pienempiä, pajuja kasvaneita ojantapaisia. Meille oli annettu panssarintorjuntatehtävä, mutta mukanamme ei ollut kunnollisia torjunta-aseita, vain kolme Molotovin koktailia, pulilitraisia naftalla ja tervalla täytettyjä pulloja. Aluksi seurailimme tilannetta, mutta mitään ei tapahtunut, joten aloimme perääntyä. Se tapahtui joko kävellen tai kontaten. Kranaattien räiskeen keskeltä kuului huutoja, ja autoimme haavoittuneita ojan suojaan. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin poistua taistelupaikalta ja nopeaan. Ojassa näin kaatuneita, joiden yli harppasimme jos vihollisen taaja konekiväärituli salli. Sairaankantajat Jussi Nisula, Elias Kurikka, Lauri Kumpula ja Eino Yli-Isotalo eivät koskaan palanneet siltä reissulta.

Pahasti epäonnistunut operaatio vaati Kuortaneen komppanialta 22 kaatunutta ja 19 haavoittunutta –kentälle jäi 15 miestä, joita ei koskaan saatu pois. Kolmen tunnin aikana 7.Komppania menetti yli 40 miestä. Paha tappio meille.

Hyökkäyksessä komppania hajosi. Lähetit, joista kuortanelaisia oli neljännes, eivät osanneet kertoa mitään. Päällikkö ja joukkueenjohtajat eivät antaneet ohjeita ja käskyjä. Komppania oli omillaan, mies siellä, toinen täällä, hajallaan koko porukka.

Lähde: Laurilan Verikoirat -teos, Kimmo Sorko