Asuminen, pihapiiri ja eläminen ennen

Ei ollut esivanhemmillamme tasalämpöistä kotia, sähkövaloja tai astianpesukonetta, kännykästä puhumattakaan. He ponnistelivat oman aikansa haasteiden kanssa pimeässä. Päre hampaissa he etsivät ruokakaapin perältä viilikulhoa ja välillä oli tultava toimeen sitä ilmankin, vähemmällä. 

Sitten oli vielä kulkutaudit, jotka veivät taloista niin lapsia, äitejä kuin isiäkin. Ihmisillä oli usko, että Jumala oli lähettänyt taudit riivaamaan heitä palkaksi ihmisten tekemistä synneistä. Tietämättömyyden sijalla oli tuolloin usko ja pelko Jumalaan sekä muinaisiin jumaliin, taikoihin ja menninkäisiin. Noista asioista he keräsivät henkisiä voimavarojaan. Heillä oli lisäksi uskoa, toivoa ja rakkauttakin. Tuosta kaikesta he saivat voimaa yrittää, tahtoa selvitä ja rakentaa. Tämän kaiken lisäksi esivanhemmillamme oli "sisu". 

Alla on lyhyitä kuvauksia entisajan asumisesta, pihapiiristä ja elämisestä. 

Asuinsijat ja niiden rakenteet

Savupirtti 

Savupirtti on ollut yleisin asuinsija suomen niemimaalla sen jälkeen kun sitä asutettiin pysyvämmin eli noin 1500 -luvulta. Se mahdollisti erämaiden ja maaseudun asuttamisen sekä elämisen kylminä aikoina. Savupirteissä asuminen oli hyvin yleistä vielä 1800 -luvulla ja osassa maata aina 1900 -luvun alkuun saakka. Miten sitä lämmitettiin? Niissä asuttiin kesäkuumat ja jopa -35 asteen talvipakkaset. Minkälainen niiden rakenne oli, jotta tämä oli mahdollista?

Savupirtti. The Finnish Smoke house. This is an examble about people and their way of living in Finland area in early days. Videoclip below show you also how they warmed up their smoke house. When man warm up the smoke house there is not good to be inside.

Miten savupirtti lämmitettiin?

Hirrestä rakennettua savupirttiä lämmitettiin sisäänsavuavan kivikasalämmittimen eli kiukaan avulla. Sen tulipesässä poltettiin puuta. Se mahdollisti lämpimän asumisen myös talvipakkasilla.

Varhaisina aikoina ja myöhemminkin rakennettiin savupirtin kivikasalämmitin eli kiuas ympäristöstä saatavista kivistä. Kun tätä lämmitintä alettiin muurata, puhuttiin uuneista ja takoista. Piippua ei vielä tavallisesti rakennettu, ne yleistyivät vasta 1800 -luvulla. Savu, jota tuli kivien raosta täytti pian sisätilat ja se johdettiin ulos aukaistavasta ja suljettavasta "räppänästä" ja tarvittaessa ovesta.

 Kuva: "Räppänä" -luukku, jonka luukkua voi siirtää "kiinni"- tai "auki" -asentoon.

Savu johdettiin ulos niin kutsutuista "räppänä" -ikkunoista. Kun haluttiin savun menevän ulos aukaistiin räppänäluukku. Aukinaiset räppänät toimivat myös valon ja raikkaan ilman tuojina lämpiminä päivinä. Jos savu ei mennyt tarpeeksi nopeasti pois näistä luukuista, avattiin lisäksi ulko-ovi.

Savupirteissä asuminen ilman savun ulos johtavaa hormia eli piippua aiheutti usein perheenjäsenille päänsärkyä ja tihrusilmäisyyttä. Ei ihme, onhan se vaatinut tarkkaa tulenpitoa ja häkän poistoa. Savupirtin "pikkuveli" on nykyäänkin käytössä oleva savusauna.

Savupirtin lämmittäminen oli siinä asuville joskus tuskallista kertoo myös Kaisa Kyläkoski. Hän sanoo lämmittämisestä Sukututkijan loppuvuosi -sivuillaan näin: "Heti tulen sytytyksen jälkeen huone täyttyi savusta ja katon räppänä avattiin vasta noin kolmen tunnin jälkeen kun tuvan lämpötila oli noussut 40 ja 50 asteen välille. Lämmityksen aikana ainoa hengityspaikka tuvassa oli lattia ja noin metri siitä ylöspäin. Paikallaolijoiden oli istuttava lattialla ja kävellessään kumarruttava voimakkaasti."

Koko artikkelin pääset lukemaan tästä linkistä: "Miten savutupa lämmitettiin?" Savutupia ja riihiä sekä niiden rakenteita sekä toimintatapaa esitellään lisäksi muun muassa tässä linkissä olevassa Árpád Sailon," Savutupien aarreaitta, suomalaista rakennuskulttuuria Keski-Skandinaviassa" -Aalto-yliopiston diplomityössä vuodelta 2012.

Savupirtti lämmityksen jälkeen.

Laadin savupirtin lämmityksestä myös noin minuutin videoesityksen. Alla on linkki siihen.

Minkälainen oli savupirtin rakenne ja eristykset?

Savupirtti oli yleensä hirrestä valmistettu. Siinä oli tuuletusaukot ja ovi. Oven edessä voi olla rakennettu "kotamainen" piste-eteinen, joka pienensi muun muassa vetoa. Yleensä savupirtissä oli ainoastaan yksi huone, jossa oviaukon läheisyydessä oli kivikasalämmitin, myöhemmin uuni, taustalla tuvan pöytä ja lavitsat eli penkit. Makuulavitsa oli usein ylhäällä, jonne päästiin kiipeämällä tikkaita tai muita tukia pitkin. Kattorakenteena oli ennen pärekaton yleistymistä usein tuohi- eli malkakatto. Alapohjarakenteena oli aluksi pelkkä maalattia, jonka jälkeen yleistyi niin kutsuttu multipenkkirakenne. Tämä vähensi vetoa ja suojasi kylmältä paremmin. Multipenkin päälle alettiin tekemään lankkulattioita.

Savupirtin tuohi- eli malkakattorakenteesta on esimerkki poikkileikkauspiirros alla.

Malka- eli tuohikaton rakenne. Malkakatot olivat yleisempiä kattorakenteena kuin turve- ja olkikatot. Pärekatot yleistyivät vasta 1800 - luvun lopulla kattorakenteeksi.

Kiuas eli kivikasalämmitin

On uskottavaa, että ihminen on osannut kerätä ja latoa kiviä tulen ympärille ja päälle jo tulen sytyttämisen ja hallinnan oppimisen yhteydessä. Tulen tuottama lämpö mahdollisti myös asumisen Suomen niemimaalla metsästäjä-keräilijöille kylminä aikoina, ensin turvekammissa, risu- ja kotarakennelmissa. Nämä usein väliaikaiset ja ehkä liikuteltavatkin asumukset eristettiin ulkoilmasta eläimien nahkoilla, ympäriltä saatavalla maalajeilla ja kasvustolla, kuten turpeella. Sisätiloissa lämpöä antoivat maa, ihmiset ja yhteisessä tilassa pidettävät eläimet sekä avotuli ja sen ympäröimät kivet. 

Kotarakennelmaan riitti usein pieni kivikeko, jossa oli tulipesä. Kun 1500 -luvulla suomen niemimaan korpia alettiin asuttaa ja alettiin olemaan enemmän samoilla asuinsijoilla, niin tarvittiin ja voitiin rakentaa kunnollisia rakennuksia asumiseen ja elämiseen. Rakennettiin hirrestä niin kutsuttuja savupirttejä. Kodan ja risumajan lämmittimenä ollutta tulisijaa ja kivirakennelmaa täytyi suurentaa. Tavoite oli varata tulen lämpö kivikasalämmittimen eli kiukaan kiviin ja näin saada iso pirtti pysymään mahdollisimman tasalämpöisenä.

Kivikasaa, joka on ladottu siten, että tulipesä on saatu holvattua kivikasan sisään ja siinä on syöttöaukko yleensä tupaan.  Sopivan muotoisilla ja kokoisilla kivillä koottua tuvan kokoon soveltuvan kokoista, yleensä yli 3 neliön ja noin 1,8 kuution kivikasaa voidaan nimittää savukiukaaksi. Se oli savupiiputon. Usean tunnin lämmittämisen jälkeen kiviin varastoitui lämpö niin, että ne olivat tulikuumat. Ne lämmittivät tulen sammumisen ja savun hälvenemisen jälkeenkin asuinsijaa pitkän aikaa.

Alla on kuva savupirtin savupiiputtomasta kivikasalämmittimestä eli kiukaasta, joka oli savupirtin sisätilan lämmittäjänä. 

Tätä kivikasalämmitintä tai kiuasta ei käytetty yleensä apuna ruoan valmistuksessa. Ulos rakennettiin yleensä erikseen ruoan paisto- ja keittopaikka, jonka suojana oli usein ”kota” rakennelma.

Leikkauspiirros savupirtin multipenkki alapohjasta, jossa on päällä lankkulattia. Tämä pohjarakenne edusti "kehittyneempää" eristystapaa.

Savupirtti ei ollut sauna. Voi olla kuitenkin mahdollista, että samaa tilaa käytettiin aika ajoin, silloin tällöin, myös peseytymistarkoitukseen ja siihen liittyvään ”saunomiseen”.

Näkemistä ja asumista savupirtissä helpotti muun muassa pärepihdeissä palava päresuikale.

Lisää aiheesta ja sen vierestä :

Kanajärven restaurointileiri 2009-julkaisu, Kallion Savo-seura: Netta Böök, Marko Huttunen, Katja Savolainen

Muuttoon savupirtistä takkatupaan tarvittiin tiiliteollisuutta, 4.5.2016, Andrei Kalinitchev, http://www.ennenjanyt.net/2016/05/muuttoon-savupirtista-takkatupaan-tarvittiin-tiiliteollisuutta/

Siihirsi ja malkakatto - asuminen ennen osa 1, Jari J Tuomisto, https://wp.me/p5lBK3-wp

Multipenkki – asuminen ennen osa 2, Jari J Tuomisto: https://wp.me/p5lBK3-wZ

Multapenkki; Rakenne, vauriot ja säilyttäminen, Tiina Honkonen, opinnäytetyö 2011, Seinäjoen Ammattikorkeakoulu.

Kivikasalämmitin eli kiuas - asuminen ennen osa 3, Jari J Tuomisto: https://wp.me/p5lBK3-xT

Kaksifooninkisen talon tilat ja kalusteet v.1700 - 1900 - Asuminen ennen osa 5, Jari J Tuomisto: https://wp.me/p5lBK3-GK

Kaksifooninkinen talo - Asuminen ennen osa 4, Jari J Tuomisto: https://wp.me/p5lBK3-Fg

Tuohimalkakatot, korjausohjeistus, Erkka Pajula, Metropolia AMK: https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/142381/pajula_erkka.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Savusauna, the Finnish old days smoke sauna - Pihapiiri ennen osa 11, Jari J Tuomisto

Luuvasta jyvät ja harakasta jauhot - Pihapiiri ennen osa 10, Jari J Tuomisto

©Jari J Tuomisto

---------------------------------------------------

Savutupa

Ensin oli pirtti ja sitten tupa. Savutuvaksi alettiin nimittämään asuinrakennuksia silloin, kun muuraustaito parani ja pirttien kiukaat alettiin muurata. Savutupa tai –pirtti on ollut yleisin perheiden asuinsija 1800 -luvulle saakka. Savupirteissä ja -tuvissa asuminen aiheutti monasti perheenjäsenille päänsärkyä ja tihrusilmäisyyttä. Ei ihme, onhan se vaatinut tarkkaa tulenpitoa ja häkän poistoa. Savutuvan "pikkuveli" on nykyäänkin käytössä oleva savusauna. 

Savu pääsi ulos aukaistavasta ja suljettavasta "räppänästä". Tämä räppänä oli myös ikkuna ja mahdollisti luonnonvalon pääsyn sisälle. Ikkunat ja lasi tulivat yleiseen käyttöön vasta 1700 - 1800 luvuilla, ensimmäiseksi pappiloissa ja kirkoissa. Sitä ennen käytettiin, jos katsottiin olevan tarve, esimerkiksi sian vatsakalvoa ikkunassa. Tällä lienee ollut päätarkoitus päästää luonnonvaloa sisälle ja estää samalla muun muassa läpiveto.

Räppänästä sisälle kurkistaessa säkyy muun muassa savutuvan pöytä ja muita käyttötarpeita. Aukot rakennuksen seinässä olivat aluksi lähinnä tuuletusta varten, mutta niiden käyttötarkoitus laajeni myöhemmin myös valon tuojaksi sisätiloihin.

Savutuvassa, niin kuin savupirtissäkin, toimi lämmittäjänä edelleen kivistä ladottu savupiiputon kiuas. Erona aikaisempaan oli se, että kiuasta muurattiin osin. Kun uunia lämmitti, savu tuli pirttiin. Savu ja häkä poistettiin  joko hirsiseinässä tai katonrajassa olevasta luukusta. 

Takaisin alkuun

Rakennusten alapohjarakenne

Kun asuinrakennuksia alettiin rakentaa puusta täytyi myös alapohjasta ja nurkista nouseva kylmyys saada kuriin. Lattiana oli yleisesti aina 1800 -luvulle pelkkä maa. Asuinsijojen lämpimänä pysymiseksi 1800 - luvulle asti rakennettiin asuinrakennusten alapohja yleisesti ympäristöstä löytyvistä materiaalista, kuten kivistä ja mullasta. Yksinkertaisimmillaan maa poljettiin rakennuksen asuma-alalta ja laitettiin esimerkiksi sammalta ja turvetta asuinsijan reunan ympärille. Talvella luotiin lunta sokkelin eli rakennuksen tai "kammin" reunustalle.

Kun lattioita alettiin päällystämään enemmän laudoista ja lankuista tarvittiin sen alle eristeratkaisu, joka pitää lämpimänä eikä mädätä lattiaa eikä alimmaisia hirsiä alapuolelta. Paremman lämmöneristyskyvyn antava multi- eli multiaispenkki oli edistysaskel asuinsijojen lämpimänä pitämiseksi myös talvella. Se eristi eikä mädättänyt lattiaa ja hirsiä. Multiaiseristepenkin käyttö yleistyi ja levisi 1900 -luvun alkuun mennessä myös maamme syrjäisimpiin kyliin.

Kiviä asetettiin  alimmaisten hirsien alle, ainakin nurkkiin. Rakennusalan reunustalta tehtiin keskustaan päin noin 50 - 100 senttiä leveä penkki. Se ylettyi korkeussuunnassa alahirsiin ja tuleviin lattialankkuihin. Lattialankut ja alahirret eristettiin multiaineksesta usein tuohella.

Multiaispenkin teko vaati enemmän vaivaa ja  ympäristöstä saatavaa materiaalia, kiviä ja maalajeja. Multiaispenkin täyteaines oli sekoitettua multaa ja esimerkiksi kuivaa sammalta.  Ilmanvaihto oli tärkeä ja sitä varten rekennettiin kanava alahirsien alle multipenkkiin. Niitä rakennettiin tarpeellinen määrä rakennuksen kokoon nähden.

Alla on esittelyvideo multieristepenkistä savutuvan ja -pirtin alapohjissa.

Savupirtin ja -tuvan pohjarakenne oli yleisesti multipenkki- tai rossipohjarakenne. Alla on esitetty pohjaratkaisuna multipenkki esimerkki.

Katto ja katteet

Muutama vuosikymmen sitten ei ollut samanlaisia rakennusteknisiä mahdollisuuksia rakentaa kuin nyt. Päärakennuksen katteen tekoon käytettiin parasta saatavissa olevaa materiaalia ja sen rakentamiseen käytettiin eniten aikaa kun taas latoon riitti monesti pelkkä riukumatto. Rakennuksiin otettiin materiaali ja tarpeet ympäristöstä. Käytettiin muun muassa puuta, olkea, multaa, turvetta ja savea. Esimerkiksi kattorakenteiden vesieristysmateriaalina käytettiin yleensä tuohta eli koivun kuorta tai kuusen  kuorta. Tuohilevyt kiskottiin terävien apuvälineiden avulla puiden pinnoilta. 

Myöhemmin, noin 1860 -luvulta lähtien, kattojen eristeenä alettiin käyttää kattojen katteena pärettä, jonka käyttö yleistyi nopeasti. 

Törmäsin tarkasteluissani termiin siihirrellinen malkakatto, joka oli minulle uusi. Selvisi, että siihirsikatosta puhutaan silloin, kun kyseessä on länsisuomalainen malkakatto. Tämän länsisuomalaisen kattorakentamismallin erottaa itäsuomalaisten käyttämästä mallista lähinnä räystäskoukut ja räystäspuu. Mistä sana "sii" sitten tulee? En saanut sitä pikaisen tiedusteluni perusteella selville. Enemmän siihirrestä ja malkakatoista kertoo Hannu-Akseli Laaninen opinnäytetyössään vuodelta 2012: " 

Malkakatto

Malkakatto suomalaisessa kansanrakentamisessa,  Kattotyypin tutkimus ja museon malkakattojen dokumentointi".

Olkikatto

Kattojen materiaalina käytettiin ympäristöstä ja läheltä saatavaa ainesta ja materiaaleja. Olkea käytettiin myös rakennuksien katteena. Tämä olkikattoinen rakennus on Laurilan talomuseon pihapiirissä Ilmajoella.

Sammalheinäkatto

Toinen esimerkki on Ala-Kulju. Yksi suurimmista ja komeimmista kaksfooninkisista taloista oli jo purettu Ala-Kuljun talo Kuortaneen  Mäyryssä. Talon koosta kertoo jo se, että sen takapuolella oli 10 ikkunaa rinnatusten kahdessa kerroksessa. Alla on piirroksia rakennuksista 1800 -luvulta 1900 -luvun alkuun. Päärakennuksen vasemmalla puolella on syytinkitalo sekä navettarakennus. Vastapuolella vanhaa "66" -tietä sijaitsi talon aittoja. Sivummalla navetan ja takana oli riihi sekä savusauna. Lähistöllä talon maamerkkinä seisoi uljaana yleensä jalkamylly. 

Olen mallintanut piirrokseni mukaellen Ala-Kuljun pihasta 1900 -luvun alkupuolella otettuja valokuvia, jotka olivat Harri Ala-Kuljulta. Talon elämästä ja sen yhdestä isännästä, Aleksanteri Ala-Kuljusta, on kerrottu tarkemmin sivulla " Aleksanteri Eliaksenpoika Ala-Kulju".

Eteläpohjalaisen 2 -fooninkisen eli kaksikerroksisen talon kalustus

Pääset kurkistamaan talon sisään eli katsomaan animaatiosta, miltä tämänkaltaisten eteläpohjalaisten kaksifooninkisten talojen sisällä "tyypillisesti" näytti. Sisään pääset tästä linkistä  " Kaksifooninkinen talo, tilat ja kalusto 1900 luvun alussa". 

Esittelen tässä artikkelissani eteläpohjalaisen talon tilanjaon nimityksineen sekä kalusteet ja niiden paikat. Kalusteet ja paikat ”määräytyivät” toiminnan mukaisiksi 1700 -luvun lopun ja 1900 luvun alun välisenä aikana. Käytän esitykseni apuna tekstiä ja ”interiööri”- eli havainnekuvia sisältä, johon olen mallinnepiirtänyt kalusteet.

Olen käyttänyt kalusteiden paikkojen paikoilleen laittamisessa apuna kuortanelaisen Pentti Koskelan pohjapiirrustusta huonekalujen paikoista Koskelan talossa. Hän esitteli ne ”Pirättyy puheelle” -Mäyryn kyläkirjan sivuilla 42 – 43. Kalustuksen paikkojen lisäksi olen pyrkinyt tuomaan esille mallinnuksessani tyypillisiä malleja Pohjanmaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Kalusteiden mallinnuksessa käytin edellisen lisäksi apunani omia valokuvia ja mallinnusohjelmaa, muistiani sekä kokemuksiani.

Varsinkin alakerran kalusteet ja niiden paikat olivat taloissa yleensä yhdenmukaiset. Voidaan myös hyvin otaksua, että kalustus ja niiden paikat kuitenkin vaihtelivat jonkin verran paikkakunnittain ja taloittain. Siihen vaikuttivat myös muut talon asiat, kuten esimerkiksi varallisuus.

Esimerkkinä oleva talo Kuortaneelta jakaantui kuistiin, porstupaan, tupaan, tupakamariin, erstupaan ja perikamariin.

Kuisti

Taloon eteistä nimitetään kuistiksi.

Porstupa

Kuistin jälkeen astuttiin porstupaan eli eteiseen. Siellä oli iso kaappi, joka oli eteisen viileässä ja lämmittämättömässä tilassa. Se toimi talon viileäkaappina. Siellä oli usein myös talon käsimylly. Sillä hierrettiin jyvistä jauhoja ja millon mitäkin. Porstuvasta johti portaat yläkertaan.

Tupakamari

Tupakamari oli huone, joka oli talon emännälle ja isännälle. Se oli hiljaisempi huone kuin tupa, jossa oliLin tavallisesti vilskettä ja työn melskettä.

Lipasto, käsityö, talonpoikaistyyli, v 1908 by Jari J Tuomisto on Sketchfab

Perikamari

Peräkamari oli talon hiljainen ja "hienoin" huone.

Yläkerta

Eteläpohjalaistalon yläkerrassa oli porstupa, ylistupa, tupakamarin päällystä, yliskamari ja hoikkakamari.  Porstuvan päällystään pääsi portaita pitkin. Siellä oli monesti konttuuri eli ruokakaappi. Ruokakaapit oli hyvä säilyttää porstuvassa ja sen päällystässä koska ne olivat talon viileimpiä huoneita.useampi.  Huonekalujen laatu ja paikat sekä määrät vaihtelivat kulloisenkin tarpeen mukaisesti.

Käytin tätä artikkelia laatiessani seuraavia lähteitä :

– Suomalaista rakennuskulttuuria aikakausittain, Rakennusperintö -sivut

– Etelä-Pohjanmaan rakennuskulttuuria, Rakennusperintö -sivut

– ”Pirättyy Puheelle” -Mäyryn kyläkirja, Pentti Koskelan osuus s.42-43

- "Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin", Heikki Klemetti 

Lisää tietoa entisajan pihapiiristä ja asumisesta saat muista WordPress -artikkeleissani ja sivuiltani  ”Asuminen, pihapiiri ja eläminen ennen”  sekä Museoviraston  Finna hakupalvelun tietokannoista.

Takaisin alkuun

Riihi, saunat, aitat, eläinsuojat, myllyt, muut rakennukset ja ajokalut sekä -laitteet 

Riihi

Esitän, miten viljasta saatiin luuvariihessä jyvät ja jyvistä ” harakka” – tuulimyllyssä jauhot ennen koneellisen korjuun ja puinnin aikakautta.

Nimitykset riihille ja tuulimyllyille sekä elonkorjuun asioille, esineille ja töille mukailivat pitäjiä, kyläkuntia ja murrealueita, ollen kullakin omansa. Myös pitäjien, kylien ja talojen taitavimpien puuseppien sekä ” teeseitse” – tekijöiden omaksumat työvälineiden tekomallit erosivat enemmän tai vähemmän toinen toisistaan maan osien, alueiden ja käsityön tekijöiden kesken.

Viljan elonkorjuun tavoite oli kuitenkin sama kaikkialla ja kaikilla. Se oli kuivattaa ja irroittaa hallitusti siemeneksi ja ruoaksi kelpaavat jyvät leikatuista tähkäpäisistä viljalyhteistä ja jauhaa ne. Läntisessä osassa maata näihin liittyvät toimet tehtiin yleensä ” luuvariihessä” ja tuulimyllyssä.

Läntinen luuvariihi oli rakennus, jossa vilja kuivatettiin ja puitiin. Sitä käytettiin lisäksi jäljelle jääneiden olkien säilytysvarastona. Se oli yleensä kolmiosainen. Keskellä oli huone, jossa puitiin eli eroteltiin jyvät ja akanat tähköistä ja oljista. Sitä kutsuttiin luuvaksi. Sen vieressä olivat toisella puolella kiuas- eli kuivatushuone ja toisella olkilato eli -varasto.

Kuva 1. Viljoja

Pellon vilja leikattiin sirpillä ja viikatteella. Tämän jälkeen leikatusta viljasta sidottiin lyhteitä. Niistä rakennettiin kuhilaita, jossa ne kuivuivat. Näet noita kuhilaita alla olevan kuvan takaosassa.

Kuhilas on viljalyhteistä koottu kasa, johon on asetettu 7-10 tähkäpäistä lyhdettä paikallisen tavan mukaisesti. Yhdessä kuhilaan rakennustavassa päälle asetettiin lyhde pikkusateilta suojaavaksi ” hatuksi”.

Tuulen ja auringon lämpö kuivattivat näitä kuhilaita ja niissä olevia jyvätähkylöitä ennen riihitystä ja siellä kuivattamista. Kauan kestävät sateet saattoivat viljalyhteet kuhilailla pilalle.

”Ilmakuivatuksen” jälkeen kuhilaat purettiin ja niissä olevat lyhteet kuormattiin hevosen tai härän vetämiin heinäkärryihin. Lyhdekuorma ajettiin luuvariihen ”kiuas” – eli kuivatushuoneen eteen.

Tästä ne nosteltiin kiuashuoneeseen ja edelleen ahdettiin, yleensä käsin, orsilla oleville parsille. Lyhteet ahdettiin järjestyksessä, tähkät ylöspäin. Väljyys, tiukkuus ja sidoksen avaus ja parsien etäisyydet toisiinsa määräytyivät sen mukaan, miten kuivaksi lyhteet olivat tulleet ulkona ”ilmakuivatuksesta”. Mitä kosteampia lyhteet olivat, sitä väljemmin ne parsille ahdettiin.

Riihen kuivatushuoneen lämmittimenä tai kuivurina oli savupiiputon kiuas tai savupiipullinen tai ilman sitä oleva uuni. Tässä esimerkissä lämmittimenä on kiuas.

Kiukaan ja orsilla olevien parsien välillä oli usein seinämä, jottei kipinät ja mahdolliset tulenlieskat kiukaasta sytyttäisi parsilla kuivumassa olevia lyhteitä. Polttopuut valittiin mahdollisimman ”kipinöittä” palavista puista. Esimerkiksi leppää poltettiin paljon.

Kuivatetut tähkäpäiset lyhteet nosteltiin riihen keskellä olevaan luuvaan eli luuvahuoneeseen. Puinti, eli jyvien erotus tähkästä tehtiin paikallisen tavan mukaisesti.

Tässä esimerkissä se tehdään varstojen avulla. Varsta oli lyömätyökalu. Se koostui kahdesta kepistä, jotka olivat liitetty toisiinsa liikkuvalla nivelellä. Lyömäkalussa oli käsissä oleva pidempi keppiosa ja sidoksella tai puutapilla liitetty ” hakkaava” liikkuva puuosa.

Kuvassa alla esillä olevan esimerkkivarstan, nimellä ”riihi- tai linkkuvarsta” malli on saatu Kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmasta. Se on hakupalvelu Finnassa tässä linkissä ”riihivarsta”. Kuva on käytettävissä lisenssillä CC by 4.0.

Varstoilla hakattiin lattialle levitetyt ja kuivatut lyhteet ja niiden tähkäpäät. Lyhteitä käännettiin välillä. Näin niistä saatiin irroitettua jyvät ja akanat lattian pintaan.

Tämän jälkeen jyvät eroteltiin akanoista ”pohtimella”.

Kuva: ”Pohdin” Kansallismuseo Kansatieteelliset kokoelmat CC BY 4.0

Sen jälkeen jyvät kaadettiin siitä säkkeihin tai viljalaariin tai -laatikkoon.

Kuva 2.  Viljan jyvätähkiä ja niistä saatuja jyviä.

Jäljelle jääneet oljet kerättiin ja nosteltiin viereiseen olkilatoon tai parvelle, jos riihessä sellainen oli. Ne käytettiin talon hyödyksi kuten muun muassa kattoihin ja vuoteitten alustoihin. Myös navetassa ja tallissa tarvittiin olkia sekä olkisilppua esimerkiksi kuivikkeeksi.

Vauraammissa ja isommissa taloissa oli luuvariihessä luuvan molemmin puolin ”kiuas”- eli kuivatushuone. Tällöin kuivatus saatiin nopeammaksi.

Jos riihessä oli kiuashuoneet luuvan molemmilla puolilla, rakennettiin olkilato usein riihen takaosalle. Sille rakennettiin katos ja yleensä seinät.

Miten sitten jyvät saatiin jauhoiksi?

Jyvät säilöttiin talon tapaan esimerkiksi erillisessä vilja-aitassa. Jyvät jauhettiin jauhoksi tarpeen ja olosuhteiden mukaan pienissä tai isoissa erissä. Jauhamistapoina oli muun muassa käsinjauhanta sekä jauhanta vesi- tai tuulimyllyssä.

Usein silloin kun tarvittiin nopeasti ja vähäinen määrä jauhoja, jyvät jauhettiin hiertimellä huhmareessa tai sitten talon porstuassa eli eteisessä olevilla käsikivillä.

Kuvassa yllä on yksi esimerkki käsikivien mallista. Se on saatu Etelä-Pohjanmaan Maakuntamuseon esillä olevasta mallista. Jyvät kaadettiin kiven keskellä olevaan reikään, jonka jälkeen otettiin käsillä kiinni yläkiveen upotetusta puutapista ja pyöritettiin yläkiveä aluskiveä vasten, jolloin keskelle pudotetut jyvät hiertyivät kivien välissä jauhoiksi. Tässä on linkki käsikivien 3D kuvaan ”Käsikivet 3Dnä”.

Käsikivetbyjarijtuomisto by Jari J Tuomisto on Sketchfab

Suurempia määriä jauhettiin esimerkiksi alla kuvassa yleisesti käytössä olleella ”harakka” -mallisella tuulimyllyllä.

Tuulimyllyn siivet liikkuivat tuulen voimasta ja pyörittivät rattaita, rullia sekä niiden kautta yläpuoliseen myllynkiveen kiinnitettyä väkirautaa.

Näin yläpuolinen myllynkivi pyöri alapuolista liikkumattoman aluskiven pintaa vasten.

Yläpuolisen myllynkiven keskellä olevaan reikään kaadetut jyvät murskaantuivat ja hiertyivät kivien välissä. Nä saatiin jyvät jauhetuksi.

Jauhoista leivottiin esimerkiksi ”reikäleipiä”, jotka nostettiin leivinuunista tuvan parsille.

Tässä linkistä on esittely videona ”Tähkäpäästä luuvassa jyvät ja harakassa jauhot”

Linkkejä aiheeseen:

”Pohdin” ”Puohdin” – Unohdettu esineen nimi, artikkeli Jari J Tuomisto

Vesimyllyt – Pihapiiri ennen osa 2, artikkeli Jari J Tuomisto

”Varvas”, ”harakka” ja ”mamselli”-pihapiiri ennen osa 1, artikkeli Jari J Tuomisto

Kivikasalämmitin eli kiuas – asuminen ennen osa 3, artikkeli Jari J Tuomisto

Finna -hakupalvelu, Kansallismuseo: ”Luuvariihi”

Historiallinen maatalous, Helsingin Yliopisto; ”Riihi”

Käsivoimainen puinti, Historiallinen maatalous, Helsingin yliopisto

Muuta: Kuvien 1 ja 2 lisenssi CC0 Creative Commons

©Jari J Tuomisto

Pääset tästä linkistä napsauttamalla yllä olevan Nestorintuvan riihen animaatioesittelyyn. Riihi oli rakennettu todennäköisesti vuonna 1669  ja sijaitsi Kuortaneen Niemiskylän Hiironniemessä vielä 1950 -luvulla.

Aitat

Alla kuvassa on esitetty aitta ennen pärekattoaikaa. Maaleja ei käytetty. Nauloja oli käytössä hyvin rajoitetusti. Niiden sijasta käytettiin esimerkiksi pajusta tai kuusesta taiteltuja vitsaksia.

Malkakattoinen aitta Kuortaneelta. Piirretty mukaellen Museoviraston valokuvasta. Aittamallin voi hyvin kuvitella olevan 1700 - tai jopa 1600- luvulta. Talonpoikaistaloissa oli Kuortaneellakin yleensä useita aittoja asuinrakennuksen, navetan ja hevostallin rinnalla, reunustaen pihamaan. Niitä käytettiin useassa tarkoituksessa, kuten esimerkiksi varastona ja nukkumapaikkana.

Tästä linkistä pääset napsauttamalla katsomaan Kuortaneen Ala-Kuljun aittoja 1900 -luvun alussa.

Savusauna

Savusauna lämpiää savupiiputtoman kivikasalämmittimen eli kivikiukaan avulla. Sitä lämmitetään noin 4-6 tuntia ja samalla annetaan savun poistua. Savu poistuu saunan yläosassa olevien räppänäluukkujen sekä oven kautta. Saunomisvalmiissa savusaunassa ei pidetä enää tulta eikä hiilloksia. Tähän tapaan lämmitettiin aikanaan myös savupirttejä.

One example of Finnish saunas is a smoke sauna. (Artikkeli, Jari J Tuomisto, 22.11.2018. Linkki siihen https://wp.me/p5lBK3-1cu)

I have got the model to my "3D saunawork" from the smoke sauna, which is preloaded in Finnish Museum of Southern Ostrobothnia in Seinäjoki. That saunamodel has stoneheater, stone stove, without chimney. In general man heat and burned stove stones by firewood. That time in the past they had no electricity nor gas to use.

Interior of the dressing room.

Indoor picture of the old days smoke saunaroom. In front there are wash basins and on the back of the stone stove and on the right side stepladders to benches.

It takes about 4-6 hours as sauna is enough warm and the smoke has gone away. When man goes bath to sauna there is no fire and smoke inside. Man throw water as he wants on the hot stones. Steam of the stone stove is soft and comfortable. "That is the case where smoke sauna is better than any other sauna types", some people say.

To get sauna steam man can throw water from below or from here, the top into a rocky rock .

Finally, it is good to remember that it is not advisable to lean on the wall, especially when nobody has washed the walls before bathing.

Here is link to youtube videoclip, which I have made:  "Heating the Finnish old days smoke sauna"

Find more about smoke sauna for example:

Smoke sauna by Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Finnish_sauna#Smoke_sauna

22.11.2018 ©Jari J Tuomisto

Ladot

Lattia-­ eli luontinavetan tai parsinavetan parsien välissä oli lehmän sija. Se oli alussa kiinnitettynä sijoillensa kaulan ympäri asennetulla kytkimellä eli lavilla ja siitä johdetulla vitsaliekalla, joka kulki usein seinähirsien välistä ja kiinnitettiin poikkitapilla seinän ulkopuolelle. Nautojen päät olivat alkuaikana seinään päin. Uudemmissa parsinavetoissa karjan päät käännettiin seinän puolelta keskikäytävän suuntaan.  

Parret eli pilttuut, jossa oli nautojen ja muiden eläinten sijat, olivat aluksi maalattioilla. Vain navetan keskiosassa oli puulattia. Sen alla oli virtsaa varten kaivanto tai virtsakaivo. Eläinten sijojen eli parsien ja keskiosan puulattian välissä eläinten takana oli lantaa ja virtsaa varten kourut eli luorit. Virtsa johtui kourun pohjaan tehtyjen reikien kautta edelleen lattian alla olevaan kaivantoon tai kaivoon.

Samuli Paulaharju on kirjoittanut entisaikojen navetoistakin kirjoissaan. Alla on esitetty otteita hänen tekstistään.

Otteita Samuli Päiväharjun kirjasta Härmän aukeilta v.1932:

s.188

"Paimenel on pahat päivät

kun ei saata syörä

Lehmiä pitää ajella

ja niitä pitää lyörä"

s.137

"Hirvelän poika vedättää sontaa kesantomaalle. Rakensivat talven mittaan ison tunkion ja hoitivat sen hyvin, vedättäen siihen nevamättäitä,sudensammalia ja ojamaita, hakkauttaen kuusenhakoja sekä tavan takaa kannattaen joukkoon navettasontaa, tallisontaa ja lammaskettaa.

Pömpelin Jaakoon tunkio oli suuri ja leveä kuin luhtalato, ja se paloi kuin tervahauta. Jaakkoo oli ankara asumamies ja tunkiomestari, metsästäkin palatessaan hän kanniskeli kukkulinnaansa kepinnoukassa omatekoisia kylmettyneitä lisiä kuin suksenporkkia. Apua oli niistäkin.

Mutta tallisonta pani tunkion palamhan ja piti niin lämpöisenä, että kaikki aineet siinä hautuivat ja väkiintyivät hyväksi pellonhöystöksi, ja koko tunkio oli kuin voita, hakokapulatkin rumannäköisiä, mustia ja kuumia kuin olisi valkea ollut kyljessä.

Ja kun sontaa ajettaessa avojaloin sotkettiin tunkiossa, niin oikein jalkoja poltti, ja koivet olivat ruokottomat kuin pöyröön käpälät. Vain huonon isännän lantakasassa asui routa niin, että täytyi sanoa: »Jonk' on routa valporina tunkios, niin sen pellos perttelinä.>>

Melkein koko tunkio vedätettiin kesantopellolle — ohramaille ajettiin vain lammaskettoja kattosonnaksi, jopa joskus levitettiin pelkkiäpahnoja, ja perunapellolle vedettiin lehmänsontaa, tallisonta kun teki peruna trupisiksi, samoin kuin tuhka ja ihrnislanta. Kärryillä, sontilavalla, tunkiota ajettiin vainiolle, kolisteltiin yli ojien ja purettiin kuormat pieniin kasoihin pitkin peltoa. Oli sitten kesannolla pitkät rivit tummia sontaläjiä niin, että hyvin Rannanjärven erustuvan vanha huonosilmäinen mumma saattoi ikkunasta katsoessaan erehtyä imehtelemään; »Mikäs raakkules nua mustat lamphat on pannu menemhän nuan peräpperää?»

Koimikertaan piti kesantopellot kyntää ja äestää ennenkuin ne kelpasivat rukiille. Ensin käännettiin sänki, sitten aarralla kynnettiin peltoon lanta ja äestettiin, ja vielä taas juuri ennen kylvämistä kynnettiin. Viimeiset kyntämiset toimitettiin risthin eli viteehinsä,  jotta pelto tuli pehmooseksi kun jauhovakka. Mutta jo ennen mettumaaria piti kääntää sängetnurin, sillä oli sanottu: »Jok ei oo mettumaarhin sänkiänsä kääntänyt, sillen tuloo syyshalla»"

 Lisää tietoa navetan historiasta saat muun muassa näistä linkeistä:

1. ”Historiallinen maatalous, navetat ja eläinsuojat” -verkkojulkaisu, Helsingin Yliopisto 

2. Virtuaalikylä ”Navetan historiaa…”

                                                        Kirjoitin tämän osion 22.3.2017 /Jari Tuomisto

Hevostalli

Suomenhevonen oli aina 1900 -luvun puoliväliin saakka Suomessakin korvaamaton apu muun muassa peltotöissä, kulkemisessa, kuormien kantamisessa ja vetämisessä. Hevonen tuotti myös lantaa pelloille.

Teoksessa käydään läpi tarkkaan myös muiden tilan rakennusten vaatimukset. Sjöström opastaa teoksessa ”pienviljelijöitä” myös tilan rakennusten rakenteissa ja materiaaleissa sekä laatii lisäksi kustannusarvioita. Kirja on oiva katsaus tuon ajan rakennuskulttuuriin ja rakentamisen tilaan noilla ”vähemmillä maatiloilla”, mitä se lienee tarkemmin tarkoittanutkaan. Se antaa myös kuvan suhtautumista kotieläimiin 1800 -1900 vuosisatojen vaihteessa.

Olen mallintanut piirroksissani yhden tälläisen, ei kuitenkaan niin kovin vähäisen, esimerkkitilan Ala-Kuljun, Kuortaneen Ylijoelta, hevostallin. Olen pyrkinyt ottamaan huomioon Sjöströmin ohjeet hevostallin vaatimuksista. Täydelliseen en päässyt tavoitteessani. Voi hyvin myös ajatella, että tallien rakenteet ja ulkonäkö muodostuivat kullekin näistä ”vähemmistä” tiloista omikseen ja harva niistä täytti kaikki Sjöströmin teoksessaan kertomat vaatimukset. Tallien yksityiskohdat hioutuivat paikallisen hevosenomistajan työn, tarpeiden, kykyjen ja varakkuuden mukaisiksi.

Esitän otteita näistä hänen hevostallelle asettamistaan vaatimuksista joihin olen piirtänyt kuvituksen. Otteet ovat teoksen ”Hevostalleista” -osiosta.

Pilttuu eli se paikka, missä hevonen seisoo sidottuna, tehdään hevosen ko'on mukainen. Sen tulee olla niin leveä, että hevonen voi kääntyä siinä sekä maata ojennetuin säärin ja niin pitkä että hevosen takajalat ovat pilttuun permannolla silloinkin, kun se ei syö soimesta. Seinien, jotka erottavat pilttuut toisistaan, tulee olla takaapäin niin korkeat, ett'ei hevonen voi potkaista niiden yli. Edeltäpäin niitä sitä vastaan ei pidä tehdä korkeammaksi kuin että hevoset niiden yli voivat nuuskia toisiaan ja tehdä tuttavuutta.  

Liian korkeat seinät tekevät pilttuun pimeäksi ja ikäväksi ja estävät silmällä pitämästä hevosia. Sen vuoksi jatketaankin pilttuun korkeutta usein puisella tai rautaisella ristikolla. Usein nähdään myös pilttuun seinien asemasta kahden pylvään varassa oleva puinen puomi, jota voidaan nostaa ylös. Tällöin on hevosten silmällä pito ja pilttuiden puhdistaminen vielä huokeampi; mutta äksyt, potkurihevoset voivat silloin helposti vahingoittaa toisiansa. Kun hevoset tottuvat toisiinsa ja välipunhun, ja kun muutenkin on hyvä hoito, näyttää kuitenkin tällainenkin laitos olevan aika hyvä. Mutta puomi koukkuineen ja renkaineen maksanee toki yhtä paljon kuin yksinkertainen pilttuun seinä. 

…

Toisinaan on puuseinistä se haitta, että hevosista tulee puun pureksijoita. Tämän vaikuttanee se, että soimet ovat liian korkealla. Se paha tapa saadaan poistetuksi, jos soimen reunaan pannaan rautapeltiä—kernaimmin galvanoittua.—Paras on kuitenkin muuttaa soimi alemmaksi, tahi kerrassaan permannolle. Muutoin ei soimi saa olla korkeammalla kuin että hevonen voi mukavasti syödä siitä. Sillä se on jo luonnostaan tottunut syömään alhaalta.

Orikarsina . . . . 15 m2= 170 □' 

Varsatamman karsina 15 m2=l70 □ ' 

Varsa s:n . . . . 10-12 m2 = 113-136 □' 

Pilttuun pituus . . 2,7—3,0 m.= 9—l0' 

leveys ..1,5—l,8 m.= 5—6' 

kaltevuus . 5 cm. =2" 

Käytävän leveys l:lle riville . . 2,2—2,5 m.=7 1/2—8 1/2' 

Käytävän leveys 2:lle riville . . 3,0—3,3 m.= 10—11' 

Rehukäytävän leveys l:lle riville . 1,2—1,5 m= 4—5' 

Rehukäytävän leveys 2:lle riville. 1,5—1,8 m.= 5—6' 

Seinien yläreunasta pilttuun permantoon 0,8 m.=2 3/4' 

Häkkien korkeus soimesta .... 0,3 m.= 1 ’

Pilttuun seinäin korkeus etupuolelta . 1,6 m.=5 1/2'. 

Pilttuun seinäin korkeus takapuolelta. 1,0 m.=3 1/2' 

Orihevoset tarvitsevat välttämättömästi etupuolella vähän korkeampia pilttuun seiniä. 

Pienemmän tallihuoneen korkeus 3 m. = 10' 

Suuremman tallihuoneen korkeus 3,5—4,4 m.= 12—15' 

Kylmänäkin vuodenaikana pitäisi lämpömäärän nousta+8 à 10°C.”

Yllä olevat olivat otteita teoksesta ”Maatalous-rakennuksia : ohjeita maanviljelys-rakennusten tekemiseen etenkin vähemmillä maatiloilla, Sjöström, Alfred, kirjoittaja. ; Granit-Ilmoniemi, Bruno, kääntäjä. Tekijä 1891.

Kuvituksen kehyksenä on Ala-Kuljun piha Kuortaneen Ylijoelta 1900 - luvun alussa. Rakennukset ovat alkuperäisessä valokuvien osoittamassa järjestyksessä mallinnettuna. Rakennusten alkuperäisestä todellisesta käyttötarkoituksesta minulla ei ole ollut tietoa piirtäessäni. 

                                                                                                                        11.11.2017 Jari Tuomisto

Enemmän aiheesta muun muassa näistä linkeistä:

Maatalous-rakennuksia : ohjeita maanviljelys-rakennusten tekemiseen etenkin vähemmillä maatiloilla (https://www.finna.fi/Record/helka.1647761), Sjöström, Alfred, kirjoittaja. ; Granit-Ilmoniemi, Bruno, kääntäjä. Tekijä 1891.

Silavaljaiden osat ja valjastusohjeita löytyy ”Työhevosharrastajat” -verkkosivuilta : https://tyohevosharrastajat.fi/ohjeita/silavaljastus/

https://fi.wikipedia.org/wiki/Valjaat

Finna.fi; Suomen arkistojen, kirjastojen ja museoiden aarteet: hakusana ”valjaat” :

https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=valjaat&type=AllFields&view=grid

Talli: https://fi.wikipedia.org/wiki/Talli

Takaisin alkuun

Hevosen ajokalut

Sisällysluettelo

• • • Yleistä

    • Purilaat eli renttuut

    • Jalasreet

    • Pyörälliset ajokalut

    • Purilaspoluista kärrypoluiksi ja teiksi

    • Hevosen kesä- ja talviajokalut

      • Kesäajokalut

      • Talviajokalut

    • Lisätietoa

Yleistä

Kuva: Soldan August Fredrik, tekijä 1846 Museovirasto - Musketti CC BY 4.0

Ihminen kesytti hevosen noin 4000 - 2000 vuotta eaa. Hän on käyttänyt sen jälkeen hevosen apua myös liikkumiseensa paikasta toiseen. Hevosella on aluksi ratsastettu ja vedätetty purilaita sekä rekiä. Niiden jälkeen sille keksittiin vedettäväksi pyörällinen kärry. Vaikka kärryä pyörillä on käytetty ajokaluna ehkä jo tuhansia vuosia muualla, ne yleistyivät maassamme hitaasti.  Kaupankäynti vaati ajokalujen käyttöä ja kärryt sekä vaunut vaativat taas parempia kulku-uria ja teitä. Kävely- ja purilaspolut oli  kunnostettava kärrypoluiksi ja vaunuilla ajettaviksi teiksi.

Esittelen tässä artikkelissani hevosvetoiset ajokalut ja tutkin niiden tarpeisiin johtavia syitä sekä niiden käytön vaikutuksia. Esittelen myös tarkemmin kuvaesimerkein kesä- ja talviajokalut. Käytän tässä artikkelissa noista edellä mainituista vetolaitteista yhteisnimitystä hevosen "ajokalut". "Ajokalut" on vanha selkeä ja käyttökelpoinen nimitys kotieläimillä tai ihmisillä vedettäville, yleensä pääosin puusta sorvatuille ja veistetyille sekä metallista vahvennetuille rakenteille. "Ajokalut" ei aiheuta sekaannusta  kuten termi "ajoneuvo" voisi tässä yhteydessä tehdä.

Purilaat eli renttuut

Purilaat eli renttuut  ovat kaksi pitkää puunrankaa, jotka ovat toisesta päästä sidottu hevosen länkiin ja toisesta päästä laahavat maata. Niihin väliin voitiin tehdä ajurille ja kuormalle tarkoituksenmukainen rakenne. Puunrankojen väliin voitiin rakentaa esimerkiksi ajurille puusta istuin tai kuormalle kankaasta ja puusta kehystetty pussi. Niiden väliin voitiin sitoa myös vaikka puinen kuljetuslaatikko. Alla on esitetty piirros 1760 -luvulta suomalaisesta, joka kuljettaa purilailla torille eläimiään.

Seuraavassa kuvassa on esimerkki purilaitten sitomisesta kahteen hevoseen, jolloin sillä voitiin kantaa esimerkiksi ihmistä. Sodissa tätä tapaa on käytetty  muun muassa haavottuneiden kuljettamiseen.

Vaikka purilaista ei löydy jalaksien lailla argeologisia löytöjä kivikaudelta, voidaan hyvin olettaa niitä käytetyn hevosenkin vetäminä jo ennen jalaksilla olevien ajokalujen käyttöä.

Takaisin alkuun

 Jalasreet

Suomessa on muun muassa Orimattilasta löydetty kivikaudelle ajoitettu argeologinen reen jalaksen löytö. Löytöjen perusteella voidaan arvella "jalaksilla" liukuvaa rekeä  vedetyn ehkä koiralla tai ihmisellä jo tuolloin. Nykytietämyksen mukaan rekiä vedettiin muilla kesytetyillä eläimillä kuten porolla ja hevosella vasta myöhemmin.

Jalaksilla olevia rekiä ja purilaita on mitä ilmeisimmin käytetty yleisemmin kuin pyörillä varustettuja ajokaluja aina 1800 -luvulle asti. Niitä käytettiin varsinkin talvisin ja liikutaessa huonoissa kulkumaastoissa. Kesäisin ne liikkuivat sujuvasti myös kaskipelloilla, niityillä, soilla ja muissa huonommissa maastoissa.

Voidaan myös otaksua, että koska pyörillä ajettavia kulkureittejä oli maassamme vähän ennen 1800 -lukua, talvireittejä käytettiin sitä ennen enemmän. Talviteillä hevosten vetämät jalasreet olivat oiva, liukas ja kantava väline, liikuttaessa paikasta toiseen.

Ennen 1800 -lukua reet valmistettiin yleensä itse. Reet olivat yleensä talon töihin liittyviä työrekiä. Ne olivat muun muassa heinä-, maito- ja tukkirekiä. Talossa saattoi olla lisäksi esimerkiksi 4 työrekeä ja yksi 1 keveämpi pulkkareki. Pulkkareellä kuljettiin ainakin kirkkoajot.

Kuvan siitä, minkälaisia ajokaluja esimerkiksi eteläpohjalaisilla isännillä oli 1800 -luvun alkupuolella, saa Samuli Paulaharjun ”Härmän aukeilta” -teoksessa sivulla 398 esitetystä Haapajärven talon perunkirjoituskirjasta vuodelta 1823. Luettelossa on talon ajokaluiksi lueteltu: "1 kpl Par. Rauta Kärryt, 1 kpl Pulcka eli kevyt kilpareki, 2kpl Rauta andura työrekiä, 1 kpl Keisit pyörän kans, 1 kpl Paree malattu Lohna ja 5 kpl Työrekiä."

Takaisin alkuun

Pyörälliset ajokalut

Pyörien päälle on rakennettu kulloiseenkin tarkoitukseen sopivia kalusteita. Yleensä niissä oli vähintään yksi istumiseen sopiva rakenne. Maalaisten keskuudessa käytettiin yleisimmin arkena mitä ilmeisimmin hevosen vetämiä työrekiä ja -rattaita sekä muuna aikana ja pyhäisin 1-2 istuttavia kiesejä eli rattaita  sekä talvisin kevyttä rekeä.

Vaikka ajopyörän arvioidaan keksityn suurin piirtein samanaikaisesti hevosen kesyttämisen kanssa, alettiin kärryjä käyttämään maassamme yleisemmin vasta 200-300 vuotta sitten. Hevosvetoisia kärryjä käyttivät aluksi eniten sotilaat, virkamiehet ja ylhäiset. Voidaan myös otaksua, että kaupunkien porvarit eli kauppiaat alkoivat käyttää niitä kaupankäynnin apuna ja myytävänä tuotteena. Heidän toimesta kärryjä kaupattiin yhä enemmän myös vauraimmille talollisille. Hevoskärryt ja niiden käyttö levisivät näin myös maalaisväestön keskuuteen.

Ajokalut saattoivat olla yllä mainittujen lisäksi myös alla kuvassa esitetyn kaltaisia. Kuva on Munkholmens Fabriker Tuotekuvastosta vuodelta 1913 Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta. Siinä vedätetään hevosella naista potkukelkalla ja miestä suksilla.

Takaisin alkuun

Purilaspoluista kärrypoluiksi ja teiksi

Ilman ajokelpoista uraa, kärrypolkua tai tietä hevoskärryt olivat turhat. Tarvittiin parempia tasaisempia ja ajokelpoisia uria ja teitä. Kävely- ja purilaspolkuja oli kunnostettava kärryillä ajeltaviksi. Osasta oli rakennettava vaunulla ajettavia teitä. Uusia kärrypolkuja ja teitä oli rakennettava lähinnä kaupankäynnin sekä hallinnon lisääntyvien tarpeiden takia.

Tiestön rakentamiseen ja paranemiseen  suomen niemimaalla olivat vaikuttamassa 1600 -luvulta aina vuoteen 1808 saakka sen asema ja hallinta Ruotsin kuningaskunnassa. Kenraalikuvernööri Per Prahen johdolla perustettiin Ruotsin kuningaskunnan suomeen vuonna v. 1638 ”Tukholmasta” käsketty postilaitos, jonka vaikutuksesta suurimpien hallintokeskusten välille rakennutettiin kärryillä ajettavia uria.

On uskottavaa, että tiestön kuntoon vaikuttivat 1700 - ja 1800 -luvuilla myös maamme alueella  liikkuneet Venäjän ja Ruotsin - Suomen armeijojen joukot ja kalusto. Ne rakensivat, ylläpitivät ja osin tuhosivatkin hevosrattailla ajettavia teitä maassamme.

Isojako ja sen myötä elinkelpoiset tilat , tervan poltto ja myynti sekä maan hallinnon mukanaan tuomat tarpeet olivat myötävaikuttamassa jo 1700 -luvulta lähtien tieverkon laajenemiseen ja kasvavaan käyttöön.  Talvella sekä vesitse järjestettyjen kuljetusten lisäksi kasvoi tarve 1800 -luvun alussa kuljettaa muun muassa tervaa kauppakeskuksiin myös kesällä.

Tähän tarvittiin hevosvetoisia kärryjä ja vaunuja vähintään kärrypolkuja ja myös painavia hevosvaunuja kestäviä teitä. Myös vuodesta 1808 Suomen Suurruhtinaskunnan virkamiehet ja hallintotapa sekä postilaitos tarvitsivat yhä enemmän ja parempia teitä. Kaupankäynnin "vapautuminen" kauppaporvareilta  kansalaisille vuonna 1856 oli myös yksi tekijä, joka vaikutti esimerkiksi ihmisten liikkuvuuteen, tiestön ja kärryjen tarpeeseen.

Näin kärryillä ja vaunuilla kuljettavia uria rakennettiin ja parannettiin 1800 -luvulla niin Suomen Suurruhtinaskunnan käskystä kuin maalaisten ja kauppiaiden omasta toimesta. Kylien välisiä uriakin parannettiin omatoimisesti kävely- ja purilaspoluista kärrypoluiksi.

Takaisin alkuun

Hevosen kesä- ja talviajokalut

Vaikka maaseudun taloissa isännät veistivät edelleen itse yleensä työrekensä, tarve ajopyörällisten kärryjen ja erikoisempien kuorma- ja ajelurekien  hankkimiseen lisääntyi 1800 -luvulla. Ajokalujen tarvetta tyydyttämään syntyi yhä enemmän Suomen Suurruhtinaskunnassa niiden valmistukseen erikoistuneita ajokalupajoja. Vuoden 1840 jälkeen keskittyi ajokalujen valmistus Valkjärven lisäksi muualle maassamme. Ajokalupajoja perustettiin muun muassa Ilmajoen Nopankylään sekä myöhemmin Kurikkaan ja Tuulokseen. Suurissa ajokalupajoissa ja -tehtaissa työskenteli ajokalu-, satula-, puu-  ja muita ajokalujen erikoisosia valmistavia seppiä.

Näiltä ajokalupajoilta myytiin ja toimitettiin niin kesä- kuin talviajokalut kaikkialle suomen niemimaalle aina 1930 -luvulle asti. 1900 -luvun alussa myynnissä olleista ajokalumalleista on tuoteluetteloita Kansalliskirjaston digitoiduissa aineistossa.

Olen liittänyt esimerkkikuvia noista luetteloista muotoilemaani ”Hevoshoidollinen sanasto” Maatalouden hevoshoitolehdestä nro 9 1.11.1916 sivuilta 140 - 144  tekstiotteeseen.

Kesäajokalut = Sommaråkdon

KÄRRYT, RATTAAT (2 pyöräiset) = Kärra:

• • TYÖKÄRRYT, työrattaat = Arbetskärra:

Takaisin alkuun

• • HÄKKIKÄRRYT, häkkirattaat = Häckkärra

• • JOUSI- l. LINJAALIKÄRRYT tai -RATTAAT (tark. 2pyör. jousik.; yleisnimitys) = Linealkärra (allm. ben.)

• • AJELURATTAAT l. -kärryt, juoksurattaat l. -kärryt [kiesit] = Schäs, gigg, åkkärra

• LOISTORATTAAT (tark. hienoja r. joita ainoastaan juhlatilaisuuksissa käyt.) = Paradschäs

Takaisin alkuun

• • PIKKUVAUNUT, AJURIVAUNUT, yhden hevosen vaunut (ei roskat) = Droschka, enbetsvagn

VAUNUT, 2 -hevosen vaunut = Vagn,(vagn f. 2 hästar)

• • KUOMIVAUNUT = Suflettvagn

• • UMPIVAUNUT (= umpinaiset, kuomittomat ovilla varustetut v.) = Täckvagn, Coupé

• AVOVAUNUT(= edellisenvastakohta, siis tavalliset kuomivaunut) = Öppen vagn

Takaisin alkuun

• • KAKSOISVAUNUT (tark. pitkiä vaunuja, joissa on 2 kuomia vastakkain) = Landau

  • PUISTOVAUNUT(tark. puunjuurista palmikoidulla laidoilla var.vaunuja, joita käytetään etup. puistoissa ajellessa) = Korgvagn

Takaisin alkuun

PARIREET= Arbetssläda m. 2 kälkar:

• • ETUREKI = Framkälke ja  TAKAREKI= Bakkälke

• • MATKAREKI (= iso reki) = Ressläda:

• • LAITAREKI, laitio, korja (= pienehkö siististi tehty ajelureki)  = Åksläda:

Takaisin alkuun

• • KIPALEKO 1. PEKUREKI (= lyhyt siistireki ilman edessä olevaa ajoistuinta, 1 tahi 2 henkeä v.) = Snäcka:

• • KILPAREKI, korkeareki, [sulkki] = Trafsläda, sulky:

• KUOMIREKI = Kursläda:

• • PARINREKI (parihevosilla ajettava) = Parslada:

Takaisin alkuun

• • LOISTOREKI, loistolaitio, kirjokorja (viimemain. nimitys kalevalainen) = Lyxsläda, paradsläda:

Lisätietoa

asiasta ja sen vierestä muun muassa näistä linkeistä:

Kuvallinen hintaluettelo Talviajokaluista, Kurikka 01.01.1907, Kansalliskirjasto Digi: https://digi.kansalliskirjasto.fi/pienpainate/binding/343984?page=1

Kuvallinen hintaluettelo Kesäajokaluista, Kurikka 01.01.1908, Kansalliskirjasto Digi: https://digi.kansalliskirjasto.fi/pienpainate/binding/343985?page=1

Kuvallinen selostus Valkjärven ajokaluista, Valkjärvi 01.01.1912, Kansalliskirjasto Digi: https://digi.kansalliskirjasto.fi/pienpainate/binding/347834?page=1

Kuvitettu ajokaluhinnasto, Tuulos, 01.01.1921, Kansalliskirjasto Digi:   https://digi.kansalliskirjasto.fi/pienpainate/binding/347498?page=1

Kurikkalainen ajoreki, Kuukauden esine, Kansallismuseo: http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo/kokoelmat/kuukauden-esine-2016/kurikkalainen-ajoreki

Ajokalusepät https://fi.wikipedia.org/wiki/Ajokalusepp%C3%A4

Eteläpohjalaaset ajokalut http://www.matesla.fi/ajokalut/ajokalu.htm

Esipolvien työ ja elämäntapa, Martti Karjalan kotisivu http://www.marttikarjala.net/esipolvien-tyo-ja-elamantapa/

Purilaat -haku Finna, Museovirasto:http://bit.ly/2ARKixh

Jalasreet -haku Finna, Museovirasto: http://bit.ly/2mnkrbr

Ilmajoen Nopankylä; - Aikansa Suomen suurin hevosajokalujen käsiteollisuus!, Jari Laurilan "Jarinhotelli" -kotisivublogi http://jarinhotelli.blogspot.fi/2013/08/ilmajoki.html

Kurpanseppien- Laurilan suvun ajokalut, Jari Laurila: https://plus.google.com/communities/105355707422858178212

Hevosvaunut -haku Finna, Museovirasto, https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=hevosvaunut&type=AllFields&filter%5B%5D=~format%3A%220%2FImage%2F%22&dfApplied=1&limit=20&sort=main_date_str+asc

CC BY 4.0  Soldan August Fredrik, tekijä 1846, Museovirasto - Musketti[/caption]

Kirjoitin ylläolevan artikkelin 12.1.2018 Jari Tuomisto

Takaisin alkuun

Tuuli- eli jauhomyllyt

Tuulimyllyt kuuluivat vesimyllyjen ohella vielä 1800 -luvulla arkisena osana lähes jokaisen suvun, kylän ja suuremmankin yhteisön elinpiiriin. Tuuli- eli jauhomylly oli tärkeä laite maanviljelystä ja -karjanhoitoa harjoittaville. Se mahdollisti maan-, halmeen- tai kaskenviljelijälle mahdollisuuden saada kasvattamastaan viljanjyvistä jauhoa. Jauho jauhettiin usein omassa myllyssä. Jauhoa ei ostettu kaupasta 1800 -luvulla varsinkaan maalla. Kaupungeissa ja suuremmissa kyläyhteisöissä, joissa väki oli muissakin ammateissa, ostojauhon merkitys oli suurempi. 

Turun seudulla oli ensimmäinen tuulimylly merkintöjen mukaan vuonna 1463. Tuulimyllyjä rakennettiin aluksi Lounais-Suomeen ja EteläPohjanmaan rannikolle. Lännessä oli teknisesti hyvin toimivia tuulimyllyjä jo 1580-luvulla satamäärin. Vaikka vesimyllytkin olivat tuolloin yleisesti käytössä, oli tuulimyllyjen käyttöarvo koko vuotta ajatellen parempi. Pienet puro- ja jokimyllyt pyörivät usein vain sulan ja tulvavesien aikaan.

Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan Suomenselän Wieriltä vuodelta 1930 tuulimyllyistä sivulla 39 näin: 

" Entisen erämaalaisen rakennusryhmään liittyi usein vielä tuulimylly. Varsin monen talon luona se mäen töyryllä kojotti kurotellen korkeita siipiään yli kaikkien. Ojennellen pitkää pyrstöään niin kuin vanha arvoituskin oli pannut merkille:

»Harakka hatistelee, 

pitkäpyrstö pyristelee, 

kalliolla karistelee, 

vuorella muniakseen». 

Mutta nämä mäkien ylpeät eläjät ovat jo melkein kaikki lakanneet viuhtomasta, muutamat vain vielä siellä täällä natisevat tuulen käsissä siivettöminä ja siipirikkoina, vain jotkut enää pystyvät vanhaan kunnialliseen virkaansa. Tavallisia varvasmyllyjä ne ovat, tukevalle hirsiristikolle istutettuja yksihuoneisia, nelisiipisiälaitoksia, jotka entisaikaan tohisten ja natisten jauhaa jyristivät viljoja." 

Varvas-, jalka-, kontti- eli kämpiäismylly

Alla on videoesittely tämän mallisesta tuulimyllystä. Mallin tuulimyllyn ulkonäköön ole saanut Sippolan tuulimyllystä koskevasta valokuvasta  1900 -luvun alkupuolelta. 

Alla on esitetty piirrokseni Kuortaneen Ruonan kylän Sippolan pihan tuulimyllystä. Se on niin kutsuttu varvasmylly, jota on kutsuttu myös konttimyllyksi. Lappajärvellä tällaistä myllytyyppiä on muuten sanottu "kämpiäismyllyksi". Yritin hakea nimen alkuperää, mutten ainakaan ensi yrittämällä löytänyt. Kyseistä tuulimyllyä ei enää ole ja olen käyttänyt piirrokseni lähteenä valokuvaa 1900  -luvun alkupuolelta. Tästä voi olettaa, että tämä "yksilö" oli rakennettu noin 1850 -luvulla.

Harakkamyllyä kehittyneempänä veriona kutsutaan mamsellimyllyä. Siinä yläosa on laakeroitu alaosan kanssa ja siinä ei ole ulkopuolista kääntöpuomia vaan se kääntyi tuulen suuntaan laakereidensa varassa. Se on teknisin ja ehkä tehokkain näistä Suomessa käytetyistä jauhomyllyistä. Mamsellityyppi tuulimyllystä ei kuitenkaan ehtinyt levitä aivan sisämaahan saakka 1900 -luvun alkupuolella, ennen kuin tuulimyllyjen tarve alkoi vähetä.

Mamsellimyllyn erottaa "pitkästä hamemaisesta"tai leninkimäisestä alaosasta. Molempien versioiden toimintaperiaatteena on se, että myllynkivi, joka jauhaa jyvistä jauhoa on alhaalla, liikkumattomassa jauhatustilassa. Sen yläpuolella on tuulen suunnan mukaan liikkuva ratasvaunu.

Alla on piirrokseni harakkajauhomyllystä. Sain sen mallin Kuortaneen Länsirannalta Yli-Seppälän tuulimyllystä, joka lienee rakennettu 1800 -luvulla. Sen taustalla on ainakin yhtä vanha Seppälän pihan Kurkimänty.

Alla kuvassa seisoo hamemainen mamsellituulimylly Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseon taloalueen vartijana.

Takaisin alkuun

Tuulimyllyn koneisto ja voiman tuotto

Seuraavassa piirroksessani olen esitettänyt varvasmyllyn koneiston. Koko tuulimyllyä, eli rakennusta ja siipiä, siirrettiin tuulen suuntaan takana olevan pitkän parrun tai parrujen avulla.Siivet liikkuivat tuulen voimasta ja pyörittivät siipiratasta, joka pyöritti jauhinkiveä. Jyvät kaadettiin hitaasti yksipuisesta jyvätuutista ohuempaan putkeen. Siitä ne valuivat jauhinkiven ja sen kaulakiven väliin. Jauhojen karkeus saatiin säädettyä kivien väliä muuttamalla. Valmis jauho tippui alas jauholaariin syöksykaukaloa pitkin.

Jauhin- ja kaulakiviaines löytyi yleensä lähikalliosta. Halkaistut lohkareet työstettiin paikanpäällä poraraudoilla ja meslaamalla sopivan kokoisiksi ja muotoisiksi myllyn- ja kaulakiveksi. Kivien jauhinpintaan naputeltiin 1700 -luvulta lähtien lisäksi uurteita eli rihloja. Ne paransivat jyvien jauhautumista kivien välissä.

Tuulimyllyn voimaa käytettiin hyväksi myös muissa töissä, kuten esimerkiksi päreiden höyläämisessä. Siipirattaasta saatiin voima liittämällä siihen sivuratas, joka pyöritti siihen kiinnitettyä vipuparrua. Tätä sivuratasvoimaa saatettiin käyttää höyläämisen lisäksi myös sahaamiseen, luumyllyyn tai silppuriin. Joissakin myllyissä saatettiin apuvoimaa ottaa myös sarkatamppiin. Tampilla vanutettiin märästä villakankaasta paksua huopamaista sarkaa. Olen piirtänyt alla olevaan kuvaan siipirattaan oikealle puolelle apuvoimarattaan ja vipuvarren.

Löysin Kansalliskirjaston digitoiduista aikakausilehdistä mielenkiintoisen artikkelin tuulimyllyistä ja niiden rakentamisohjeesta. "Tuulimyllyistä" -artikkeli on julkaistu  Suomen Teollisuuslehdessä nro 17  1.9.1888. Se alkaa sivulta 260 ja esitän alla osan siitä.

Takaisin alkuun

Vesimyllyt

Jalkamylly (eli härkin, hierin- ja puromylly)

Pihapiirin laitamilla tai vähän kauempana oli vedestä voimansa saava mylly. Ne olivat yleensä pienikokoisia, veden ääressä seisovia pieniä hirsirakennuksia. 

Härkin- eli jalkamyllyä pidetään yleisesti vesimyllyjen vanhimpana tyyppinä. Sitä on kutsuttu myös hierin- ja puromyllyksi. Sen uskotaan olleen käytössä jo esihistoriallisella ajalla. Suomeen se lienee tullut noin 900 -luvulla viikinkien mukana. Tämä myllytyyppi oli pieni ja toimi pienellä vesimäärällä. Se sopi "vähäpätöisiinkin" puroihin ja patorakennelmiin. Jalkamyllyjä käytettiin jauhojen jauhamisen ohella luu- ja ruutijauhojen tekemiseen. Sillä jauhettiin myös pellavaa ja nuuskatupakkaa.

Yksi piirre näille pienille myllyille oli se, että niiden käyttöikä oli varsin lyhyt. On arvioitu niiden olleen "tehokkaassa" käytössä keskimäärin 10 vuotta. Käyttöikää lyhensivät puurakennelmat, jotka olivat jatkuvasti tekemisissä veden ja kosteuden kanssa. Talvi, kevättulvat jäänlähtöineen koettelivat ja vahingoittivat joka vuosi niiden rakennelmia. Myllyt tarvitsivat jatkuvaa huoltoa ja ylläpitoa. Lyhyeen käyttöikään lienee vaikuttanut se, että myllyn huoltoon ja ylläpitoon ei jäänyt myllyn omistajalla usein aikaa ja voimavaroja. Vaikeat olosuhteet, alkeellinen viljelystekniikka ja maanomistussuhteet olivat vaikuttamassa satoon. Jauhettavien jyviä ei välttämättä joka vuosi ollut.

"Härkinmylly" nimen se on saanut tukin ja rattaan lapojen muistuttaessa puusta ja sen oksista veistettyä härkintä eli puuvispilää. Ratas oli usein aluksi neljälapainen kuten nelioksatynkäinen härkinkin.  Tästä se on saanut "puromylly" -nimen. Jalkamyllyn nimen se lienee saanut kiilaulaitteesta, joka muistutti jalkaa." Hierinmylly" -nimitystä on käytetty Samuli Paulaharjun mukaan maamme pohjoisosissa. Tämä myllytyyppi oli yleisimmin käytössä aina 1900 -luvun alkuun asti. 

Ratasmylly

Yhä parempien myllyjen rakentamiseen tarvittiin sukujen ja kylien yhteisöllisyyttä. Yhteisöt rakensivat uusia entistä tehokkaampia ja suurempia myllyjä yhä enemmän tultaessa 1500 -luvun puoliväliin. Myllyjen toimintaan ja pyörittämiseen erikoistuneita henkilöitä alettiin nimittää "mylläreiksi". Ulkopuolisilta jyvien jauhottajilta alettiin perimään myllytullia, maksua. Kustaa Vaasan aikana , vuonna 1542, alettiin näitä myllytullin periviä myllylahkoja verottamaan. 1570 -luvulta lähtien verottaminen levisi jopa käsikivimyllyihin, joita pyöritettiin savutuvissa omin voimin. Vuonna 1585 luetteloitiin kruunun myllyt ja laitettiin ne verolle.  (Esko Aaltonen, Länsi-Suomen yhteismyllyt, 1944, 82-101)

Alla on kuvia Kuortaneen ja Lapuan rajalla Lapuajoen varrella olevasta Lakaluoman Mylly Oy:n 1900 -luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä olevasta myllystä. 

Takaisin alkuun

Alla on lehtileike Suomalainen Wirallinen Lehti no 70 uutisesta, 23.6.1870, jossa on aiheena "Ihmeellinen pelastus Kuortaneella ja muita kevätuutisia" . (Kansalliskirjaston digitoima sanomalehti) Siinä kerrotaan pojan joutuneen myllyn rattaan syövereihin.

Oikoluin sen tähän tapaan: "Toukokuun puolivälistä tapahtui täällä kummastuttava tapaus. Erään itsellismiehen Juha Saaren 10 vuotias poika meni kävelemään myllynpatoa, josta luiskahtivat molemmat jalkansa yhtaikaa ja hän keiskahti myllynruuheen selällensä, josta meni silmänräpäyksessä myllyn alitse; vaan onneksi sattui olemaan paikalla samanikäinen Mäenpään talon poika, joka meni kiireimmän kautta myllyn ovesta huutamaan isällensä, että poika putosi myllyn alle. Mutta kun isäntä tämän hätähuudon kuuli, niin hyppäsi hän ulos myllystä ja pani myllyn sulkuun ja samaa päätä hyppäsi veteen myllyn alapuolelle, josta pojan tapasi virran vietävänä ja veti hänen ylös hengissä, niin vähän vahingoittuna että ainoastansa lautiomia oli vähän musertanut. Vieläpä oli hänellä lakkikin päässä ylös saataessa; arvaten ei malttanut ainoata lakkiansa virran omaksi jättää. Viikon päästä jo alkoi poika kävellä."O. A.

Alla on kirjailija Juhani Ahon kertomus mylläristä ja hänen uskostaan myllynsä kestävyyteen luonnonvoimia vastaan. Kertomuksesta, jonka Ahon on kirjoittanut vuonna 1899, selviää lisäksi myllyn käyttöperiaate ja toiminta. 

»SILTÄ VARALTA.»

Matti—olkoon hänenkin nimensä nyt Matti, koskei hänenlaisilleen miehille kuitenkaan voi sen kunniakkaampaa keksiä—oli mylläri. Matit olivat monessa polvessa isästä poikaan olleet mylläreitä tässä samassa myllyssä. Ei ollut laitos kovinkaan kumma, yhdellä kiviparilla käypä, jonka joku esi-isistä oli rakentanut kosken niskaan luonnolliselle sileälle kallionkielekkeelle, ilman muuta kivijalkaa, kuin minkä tuo kallio tarjosi. Paikka oli sattunut niin sopiva, että koskeen lohjennut kallionlohkare ajoi kuin luonnollisena ränninä vettä rattaaseen, samalla kun liika vesi lohkareen ulkopuolitse suurta uomaa myöten kuohui ohitse.

Aikain kuluessa oli mylly muuttunut sen kallion näköiseksi, harmaaksi ja sammaleiseksi, jonka päälle se oli rakennettu, niin että oli vaikea sanoa, mikä oli kalliota, mikä myllyä. Ja kun koski suurempain tulvain aikana kuohui yli kallion, peittäen myllyaitan alimmat hirret, ja vyöryi vaahtona alempana olevassa akanvirrassa, oli yhtä vaikea sanoa, oliko se kallioperustus vai sen päälle rakennettu tukevatekoinen myllyaitta, joka seisoi tanakampana veden painoa vastaan.

Eikä ollutkaan tulva vielä koskaan saanut tätä myllyaittaa särjetyksi eikä suuremmin vahingoitetuksikaan, vaikka se usein oli sitä uhannut, vieden välistä vesirattaan, välistä sulkua ruhjoen. Mutta kun myllyaitta ilman muuta tukea kuin omaa painoaan näytti olevan ainaisen vaaran uhkan alaisena, pudistelivat myllymiehet ja muut ohikulkijat usein päätään, arvellen Matille, että kyllä se vielä kerran viepi tuon sinun myllysi. Mutta siihen saivat he mylläriltä vastaukseksi:

—Kyllä se siinä kestää, se on tehty siltä varalta.

Yhtä paljon kuin mylly oli kallion karvainen, oli Matti myllynsä karvainen. Astuessaan myllyn ovesta sisään oli vaikea keksiä Mattia säkkiensä keskeltä. Nähdessään hänen jauhonharmaana, tukevahartiaisena ja tanakkajalkaisena seisovan alasillalla sen paksun pilarin vieressä, joka alapäällään ponnisti kalliosta ja yläpäällään kannatti yläsillalla olevia kiviä, muodostaen ikäänkuin myllyn selkärangan, tuntui siltä kuin olisi hänen, vaikka tulva katkaisisikin karan ja heittäisi myllyn koskeen, pitänyt jäädä seisomaan paikoilleen kalliolattialle kuohujen keskeen. Hän oli hänkin tehty siltä varalta.

Viime talvi oli se suurten tuiskujen lumitalvi ja viime kevät se suurten tuhojen tulvakevät. Koski oli läkähtynyt lumeen ja jäätynyt pohjaansa myöten. Missä muulloin kuohut, siinä nyt kinokset. Myllyä ei erottanut ollenkaan rantakalliosta, se oli melkein kattoaan myöten hautautunut kuin liikkumattomain kuohujen keskeen. Ja yläjärvissä, ylämaissa ja -metsissä kerrottiin olevan lunta vielä enemmän.

—Saapas nähdä, sanottiin. Eiköhän olisi hyvä, jos ajoissa pönkittäisit…

—Sillä on paha mielessä: nuo kaikki lumivuorensa kun irtauttaa … näethän, mitenkä se varusteleikse…

Mutta kaikkiin peloituksiin ja varoituksiin oli Matin ainaisena ja ainoana vastauksena:

—Se on jo varattu siltä varalta.

Jo jäiden lähtiessä oli vesi Matin koskessa korkeammalla kuin koskaan ennen tavallisten tulvien aikana. Jyskien loi suvanto jääpeittonsa, ja kaikki kylän väet olivat sitä katsomassa. Myllyranta, myllykallio ja mylly itse olivat täynnä uteliaita. Myllymiesten kuormia seisoi kymmenittäin äyräällä vuoroaan odottamassa, kun mylly oli seisonut puolen talvea veden puutteessa. Jahkailivat ja päivittelivät ja pahinta ennustivat. Ainoa, johon asia ei näyttänyt ollenkaan koskevan, oli Matti. Hän askaroi niinkuin ainakin myllyssään, kantoi säkkejä ulos ja toisia sisään, ja kiire siinä oli, sillä kiven silmä nieli hyvän veden aikana, minkä sille suinkin kerkesi antaa.

—Tekee siinä koko talven työn, kehuttiin.

—Se kun on tehty siltä varalta vesimylly … veden aikana jauhamaan, vastasi Matti.

Jäälautta toisensa perästä solui suvantoon, viivyttelihe siinä vähän aikaa epätietoisena, mitä tekisi, mutta yht'äkkiä tempasi koski sen nieluunsa ja uhkaavana syöksyi se myllyä kohti.

—Nyt se sen viepi!—Tuo se nyt sen viepi! huudettiin joka kerta.

Näytti siltä kuin ei olisi tarvittu muuta kuin pieni nykäys, että mylly olisi pudonnut suulleen koskeen niinkuin pääskyn pesä räystään reunalta.

—Se on asetettu siihen siltä varalta, ettei vie.

Ja se näytti todellakin olevan asetettu siihen siltä varalta, etteivät jäät siihen sattuisi. Sillä juuri kun jäälautta ryntäsi koskeen ja tuli suoraan myllyn ratasta kohti, käänsi virta sen niin, että se sattui kalliorännin kiviin, särkyi ja solahti ohitse. Ainoastaan pienemmät jäälohkareet kantautuivat ränniin ja siitä vesirattaaseen, mutta se oli taas sekin tehty »siltä varalta», että se jaksoi polkea ne jalkoihinsa ja murskata ne sitä pienemmiksi, kuta kovempi oli veden kulku ja kuta nopeampi rattaan pyörintä.

Mutta tulva nousi nousemistaan, kaikki kosken kivet olivat jo aikoja sitten veden alla, suvanto laajeni suureksi järveksi ja pääsi purkautumaan vain kapeana nieluna kosken kautta ulos. Siinä nielussa seisoi mylly kallionkielellään, ja ratashuone oli jo puolillaan veden alla. Vimmattua vauhtia pyörien pani se kiven kiertämään kuin villikissan, seinät tutisemaan ja tutisemaan Matinkin pylvään juuressa.

Ainoastaan rohkeimmat nuoret miehet uskalsivat enää viipyä myllyssä Matin kanssa, muut vetäytyivät rannalle katsomaan rysähdystä, jota joka hetki odottivat.

Jäistä ei enää ollut pelkoa, ne olivat kaikki laskeneet ennenkuin tulva ehti myllykallion tasalle. Mutta pian alkoi irtautuneita venheitä, laitureita, saunoja, latoja, nuottakotia ja tukkipuita tulla alas. Toiset kiertelivät suvannossa, ajautuivat rannoille ja tarttuivat kiinni, toiset hurahtivat koskeen. Samassa kohosi vesi yhä niin, että aukko, josta vesi rattaaseen putosi, oli jo kokonaan veden alla. Kohta tuli sitä myllyaitan alasillallekin, niin että se pian virtana vilisi seinän raoista sisään ja kynnyksen yli koskena ulos.

—Tehköönpä nyt puhdasta, kun tahtonee, sanoi Matti, vedessä seistessään.

Mutta eräs asia alkoi Mattia huolettaa sitä mukaa kuin vesi nousi: se, ettei enää alkanut saada säkkejä jauhotorven alla kuivina pysymään ja jauhot ilman säkkiä juoksivat jokeen.

—Olisi tuo vielä joutanut veden aikana pyöriä, mutta mikäpä häntä kaloillekaan velliä keittämään,—ja Matti päätti vihdoinkin laskea alas sulun ja seisauttaa myllynsä siksi, kunnes enin vesi ehtisi laskeutua.

Mutta sulku ei ollutkaan enää siltä varalta tehty. Matti oli ensi kerran erehtynyt laskuissaan. Veden paino sulun lautoja vastaan oli niin suuri, ettei se laskeutunutkaan.

Mutta ei hän voinut jättää kiviäkään kuiviltaan pyörimään. Ne kuumuisivat tuossa tuokiossa ja sytyttäisivät myllyn.

Siinä oli Matti nyt tulen ja veden välissä, ja ensi kerran elämässään oli hän hämillään—hetkisen. Mutta seuraavalla hetkellä tarttui hän uudelleen kurikkaan, jolla turhaan oli koettanut lyödä sulkua alas, paukautti sillä sitä kiilaa, jonka avulla kiviä voi nostaa ja laskea, ja kohotti yläkiven irti alakivestä.

Mutta kun kivi irtautui kihnauksestaan, muuttui se huimapyöräksi ja lisäsi rattaiden vauhtia. Hammasratas ulvoi, lyhty lauloi, kivi vihelsi, koko rakennus alkoi tutista ja reutoa, mutta Matti ei ollut tietävinäänkään—voiteli vain akseleita.

—Ne kun vain pitää voiteessa siltä varalta, etteivät kuumene…

Vasta sitten, kun vesi, joka vain nousemistaan nousi, jo alkoi kohota yläsillalle, lähti hän maihin, viimeinen säkki selässään ja istui kosken rannalle, jossa pani tupakan.

Rantatörmä oli väkeä mustanaan.

—Mikä ihme sitä pitelee?

—Se kun on tehty tulvainkin varalta, kosken mylly, tuumaili Matti.

—Vedenpaisumus tämä on eikä enää tavallinen tulva.

—Yhä se vain seisoo!

—Kun ei tulle vettä kovempaa,—sanoi Matti.

Mutta tuskin oli hän sen sanonut, kun kuului huuto:—Nyt se menee!

Suvantoon oli kokoontunut puuruhka, jonka keskustana oli iso lato. Se oli pyörinyt ja purjehtinut ympäri suvantoa, kerännyt ympärilleen kaikkea törkyä, mitä vedessä uiskenteli, kasvanut kuin pieneksi saareksi ja nyt se vihdoinkin ryntäsi kuin uhalla ja yhteisestä tuumasta väylän suuta kohti ja myllyä kohti, joka seisoi räystäitään myöten vedessä.

Nyt se menee, ei ole epäilemistäkään… Mattikin nousee jo seisoalleen ikäänkuin apuun lähteäkseen, mutta istuutuu taas.

Sillä eihän mylly sittenkään mennyt. Siitä meni vain katto ja pari hirsikerrosta, jotka sysäyksen voimasta keikahtivat kuin hattu miehen päästä, pyörähtivät alas akanvirtaan, kelluivat siinä vähän aikaa ja katosivat kuohuihin. Mutta myllyaitan seinät seisoivat yhä paikoillaan, ja vesiratas ja hammasratas ja lyhty ja kivi jatkoivat yhä pyörintäänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Se vain eroa, että kun ennen piilossa pyörivät, nyt pyörivät kaiken kansan nähtävinä, vettä jauhaen, niin että vaahto ympärillä jauhona pölisi.

—Eipähän sittenkään mennyt!—Eipähän pakana sittenkään mennyt! huudettiin.

—Se kun on tehty siltä varalta: karatukki kallioon upotettu, vastasi Matti, nousi ylös kiveltään ja lähti myllynsä kattoa kosken alta etsimään.

1899. (The Project Gutenberg EBook of Katajainen kansani, kirjailija Juhani Aho)

 Lisää tietoa myllyistä saat muun muassa seuraavista lähteistä:

Lauri Leppänen, Opinnäytetyö, Turun AMK: "SNICKARSIN VESIMYLLY Dokumentointi ja historiaa"  

"Tarinaa vesimyllyistä",  Samuli Paulaharjun matkakuvaus, toimittanut Pekka Laaksonen

Takaisin alkuun

Käsimylly

Yksinkertaisin mylly oli käsimylly. Käsimyllyssä pyöritettiin vivulla ylempää myllykiveä. Ylempi myllykivi makasi vaakasuorassa alemman päällä ja jyvät jahautuivat niiden välissä. Käsimylly oli sijoitettu usein talon eteiseen eli erstupaan. Varakkaammissa taloissa sitä tarvittiin harvoin ja oli lähinnä varamyllynä. Köyhemmissä perheissä sitä tarvittiin useammin. Alla on käsimylly, joka on esillä Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseon alueella Törnävässä.

Ammattimiehet ja naiset, joita tarvittiin 

Seppä

Seppä, raudan ja Sammon takoja

Raudan sulattajaa ja työstäjää on kutsuttu nimellä ”seppä”. Se on lainasana ja johtuu germaanisista kielistä. Sepästä on käytetty kielessämme myös nimitystä "rautio".

Seppä on näkyvässä osassa myös kansalliseepoksessamme Kalevalassa. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen, oli aikaisemmin epäonnistunut Sammon taonnassa ja pyytänyt avuksi seppä Ilmarista Sammon taontatehtävään. Seppä Ilmarinen loi ja takoi Sammon. Seppä hallitsi maata, tulta ja ilmaa. Hän oli "yliluonnollisen" taitaja. On ilmeistä, että yhteisöissä seppä oli tärkeä henkilö ja jopa palvotussa asemassa ainakin niin kutsutulla pakanallisella aikakaudella. Voi hyvin ajatella muiden yhteisön jäsenten arvostaneen seppää ja hänen taitojaan myös myöhemmin kristillisellä aikakaudella.

Voi myös päätellä, että seppä on osaltaan takonut raudan vuosisatojen saatossa raudan hyvinvoinnin kivijalaksi. Rauta, sen takoja ja muokkaustaito yhteiskuntamme tarpeisiin on ollut yhtenä tärkeänä perustana hyvinvoinnin ja kansamme rikkauden kehityskulussa. Rauta ja sen takoja ovat olleet Kalevalan Sampo kansallemme.

Seppä ja hänen apulaisensa kaivoivat järvi- ja suomaasta malmin. Tästä rautapitoisesta malmista luotiin hänen johdollaan tulen sekä hiilen avulla rauta. Tämän jälkeen seppä kasasi mustia syliä ahjoon, sytytti sylet ja puhalsi ahjon sydämmeen syttyneisiin syliin ilmaa palkeella ja sai näin ahjon sydämmessä sylet hehkumaan oranssinpunaisena ja tulikuumana. Sinne hän työnsi rautaharkon pitäen sitä pitkävartisissa pihdeissään. Kun rautaharkko alkoi hehkua siirsi seppä sen alasimelle ja otti toiseen käteensä ison vasaran, jolla alkoi muovata hehkuvaa rautapalasta halutuksi esineeksi.

Metallisten esineiden, laitteiden ja aseiden tarve kasvoi entisestään Suomen nimimaallakin keskiajalla. Metallien työstön erikoisosaajia eli seppiä tarvittiin siitä syystä lisää. Pitäjiin perustettiin kruunun nimissä sepän virkoja. Kyläyhteisöissä oli ollut jo aikaisemmin niin kutsuttuja kyläseppiä. Kirkonkirjamerkintöjä näistä pitäjänseppäryhmään kuulumattomista kylissä olleista sepistä on 1700 -luvun loppupuolelta. 

Jos kylässä oli kyvykäs raudan käsittelemisen osaava ihminen, hänen taitoa on käytetty hyväksi otaksuttavasti yhteisöissä "perinteisesti" raudan käytön yleistymisestä lähtien. Kyläseppien virat olivat epävirallisia. Kylä teki sopimuksen sepän kanssa. Hänelle annettiin usein maapalanen ja autettiin ehkä talkoilla talon rakentamisessakin. Häntä autettiin myös tarvittaessa asumiseen liittyvissä asioissa kuten polttopuiden hankinnassa. Seppä sai näin osan tai koko palkan luontasituotteina kyläläisiltä sepän töistään. 

Talollisten kotipajat yleistyivät 1800 -luvun lopulla. Kiertävät pitäjän sepät tekivät sepän töitä isännälle hänen tarpeensa mukaan. Talon isäntä tai renki takoivat ja korjasivat myös itse yksinkertaisempia rautatöitä. Seppä sai palkan ja ylöspidon talosta.

Sepän paja ja sen sisustus

Palkeen pumppaus, raudan kuumennus  ja naulan taonta sekä viilennys vedessä

Tästä linkistä pääset napsauttamalla sepän pajan esittelyyn animaationa.

Raudan käytön historiaa

Metallien käyttö ja sen yleistyminen on liittynyt ihmisten tapaan elää eri aikakausina. Voi hyvin uskoa metallien tarpeen liittyneen aluksi metsästys- ja muiden aseiden kehittämiseen. Polvijärven Solasta ja Suomussalmen Kukkosaaresta kaivettujen löydösten perusteella on Suomen niemimaalla ainakin käytetetty ja mahdollisesti työstetty pronssisia kourutalttoja, nuolien kärkiä ja myös koruesineitä jo 3000 - 2000 eaa. Vaikka löydöksiä on löydetty jo tuolta ajalta, katsotaan Suomessa pronssikauden metallien käytön yleistyä ja levitä hitaasti 1800 - 1300 eaa. On huomattava se, ettei pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia saatu Suomen maaperästä, vaan se oli tuotava ulkopuolelta. Sitä saatiin niin idästä kuin lännestä.

Arkeologisten löydösten perusteella voidaan uskoa, että soista ja järvien pohjasta saatavista rautaa sisältävästä aineksesta on pelkistetty rautaa Suomen niemimaalla jo 300 - 200 eaa.

Metallien tarve kasvoi ihmisten asetuttua aloilleen, esimerkiksi karjataloutta ja viljelyä harjoittamaan. Yhteisöjen elämän turvaamiseen liittyivät myös aseet ja niiden kehittäminen.  Tarvittiin metalleja monenlaisten työvälineiden  ja muiden apulaitteiden sekä aseiden kehittämisessä. Niistä haluttiin saada entistä kestävämpiä ja tehokkaampia. Raudan ja siitä työstetyn teräksen ominaisuudet kestävyyden ja kovuuden suhteen olivat ylivoimaiset verrattuna siihen asti käytettyihin pehmeämpiin metalleihin kuten esimerkiksi pronssiin ja kupariin. Raudan selvänä etuna näihin oli myös sen saatavuus. Sitä oli kaikille tarjolla läheisillä soilla ja järvien pohjissa.

Metallien erotus ja työstötaito levisivät Suomen niemimaalla hitaasti. Ennen raudankäyttöä suurimpana syynä vähäiseen pronssin ja muiden pehmeiden metallien käyttöön oli näissä tarvitavien metallien puuttuminen maaperästä. Raudan helpompi saatavuus ja löytäminen asuinpaikkojen läheltä loivat mahdollisuuden raudan käytön yleisymiselle. Raudasta saatavien esineiden tarve oli alku sen käytön yleistymiselle maassa. Tieto ja taito raudan työstöön levisivät niin idän kuin lännen suunnista. Leviäminen tapahtui eri tahdissa rannikolla ja sisämaassa. Tähän  lienee syynä kylä- ja sukuyhteisöjen väliset pitkät etäisyydet ja osin Suomen niemimaan vaikeakulkuiset maastot. Myös raudan tarve oli liikkuvalla ”paimentolaisella”, metsästäjäkeräilijällä tai eränkävijällä toinen kuin paikollaan eläneellä karjataloutta ja viljelyä harjoittavalla.

Raudan pelkistys suoraudasta ja järvimalmista

Järvimalmia saatiin järvien pohjista muun muassa haavilla ja lapioitiin soiden ruosteisista kerrrostumista. Rauta-aines pelkistettiin savella ja kivillä vuoratuissa maakuopissa tai yksinkertaisissa matalissa uuneissa. Tämän jälkeen muusta aineksesta erotettu eli pelkistetty rautapalanen kuumennettiin ahjossa ja taottiin kovalla pinnalla halutun muotoiseksi esineeksi. Voi hyvin otaksua, ettei seppä itse osallistunut aina järvimalmin ja suoraudan keräämiseen ja pelkistämispolttoon vaan tähän työhön osallistui koko yhteisö tai perhe.

Vaikka maakuoppauunit kehittyivät rannikkoseudulla ja idän vilkkaammilla kauppapaikoilla suuremmiksi ja tehokkaammiksi, säilyi raudan pelkistys maakuoppauuneissa pitkään yksittäisillä tiloilla ja kaukana muista asuvissa kyläyhteisöissä. Järvi- ja suomalmi olivat koko keskiajan eli 1500 -luvulle asti mitä todennäköisimmin tärkein raudan lähde. Järvistä ja soista saatiin 90 prosenttisesti maalla asuvan väestön tarpeeseen rauta ja siitä työstetyt tarve-esineet ja työkalut.

Harkkohytit, joissa saatiin pelkistettyä rautaa sisältävästä maa-aineksesta yhä suurempia määriä rautaa yleistyivät. Rauta toimitettiin sepille pienempinä ja suurempina harkkoina. 1600 -luvulla Ruotsin länsiosista tuotiin kovempaa ja työstettävämpää rautaa sen itäosan eli Suomen niemimaan sepille. Suorautaa ja järvimalmia on käytetty rinnan tai yhdessä vuorimalmin kanssa yleisesti 1880 vuoteen saakka niin rautateollisuudessa kuin pienemmissä sepän pajoissa. Kuvaavaa on se, että vuosien 1850–1875 aikana Suomen suurruhtinaskunnan rautateollisuudessa käytetystä rautamalmista saatiin 75 prosenttia järvistä. Metalliteollisuuden edelleen kehittyessä järvimalmin käyttö loppui sen suuren fosforipitoisuuden takia. 

Tarinaa sepistä

Samuli Paulaharju kertoo sepästä ja hänen arvostuksestaan sekä töistään kirjassaan "Härmän aukeilta" vuodelta 1932 sivuilla 74-76 seuraavaa: 

"YKS SEPPÄ ON PAREE KUN KYMMENEN PAPPIA!"  "Vanha härmäläinen näin arvioi mustaa miestä, joka nokisessa pajassa tuimana moikotti alasinta ja piti kurissa tulta sylkevää rautaa. Seppä oli kaikkein tarpeellisin virkamies koko mailla. Sen kovista kourista kirposivat kaikki talon rautakalut pienistä pärekattonauloista kuokkiin ja aitan lukkoihin asti. Sepättä ei lakeuksia asuttu, ei saatu taloakaan pystyyn, eikä liioin kuokittu kytömaita. 

Raudatta ei tultu toimeen eikä raudan takojatta. Kunnollinen seppä piti olla jokaisessa hyvässä kylässä, ellei ollut oikeata seppää, tarvittiin ainakin paja. Monessa isossa talossa olikin paja. Mutta entiseen aikaan oli parhaissa kylissä yhteinen kylänpaja, jossa koko kyläkunnan rautatyöt toimitettiin. Yhteisin voimin paja oli rakennettu, ja yhteisesti sitä koetettiin pitää kunnossakin. 

Nukalan neljän talon kylänpaja oli kaivettu mäen kylkeen, kasattu kuin kivinavetta harmaista mulkkeroista niin,että vain pääty ja kolme hirsikertaa oli puuta. Mattilassa oli yhteispaja, samoin Hakolassa, Hiilissä, Voltissa, Heikkilässä ja Köykkärissä. Pastupakassa oli niin kova ja merkillinen pajalaitos, että heti heitettiin katto ilmaan, jos pajaan mentiin pyhänä kalkuttelemaan. Kankahankylän takomahuoneena oli Kovaasimen äijän entinen tupamökki, Keskikylä oli rakentanut sepän virkahuoneen luoman rantaan, Ala-Matti-vainaankartanon taakse, ja piriiläisten paja kyhjötti kylän laidassa, teiden risteyksessä. Porrenmäellä on vieläkin puolilahona ja katotonna kylän entinen pajaröttelö, ja Vähän-Pesoolan ikivanha yhteispaja, jo 1700-luvulla rakennettu, on Pesoolan Kaapoon hallussa kylätien vieressä, vastapäätä vanhaa tuulimyllyä. 

Mutta Isoossa-Pesoolassa eletään vielä niinkuin ennenkin. Vanha harmaa kylänpaja kyköttää aivan kuten entis ukkojenkin aikoina luoman töyrällä, Pesoolan sillan korvassa. Ja vanha huone on vieläkin Isoon-Pesoolan numeron yhtöhöösenä pajana. Kylän ukot, Jaska-isäntä, Mäen Kallee, Mäen Eemi, Elijaksen Kuustaa ja muut mennä köykyttävät sinne vuoro-vuoroonsa sysipussi kainalossa pikku tarpeita takelemaan. Ja pajassa on vanha alasin, jonka Matin Kuustaa on entiseltä Kuuroo-sepältä vaihtanut kahdella ruistynnyrillä. Yhteisesti ukot laittoivat pajaansa tarpeelliset pajaroskat. Alaasin istutettiin paksuun tolphan keskelle lattiaa, ahjo kasattiin peräseinälle ja palkhet pantiin puhaltamaan. Sitten piti olla karkaasu ruuhet ja sysiloorat ynnä vielä joku vasara ja muutamat pihrit niin, että voitiin yhtä ja toista itsekin kalkutella.

Mutta kun seppä saapui virkansa töihin, hänellä oli matkassaan oikeat sepänvärkit, monet pihrit, vasarat, puntit, kalpeetit, meraasimet ja fiilat, vielä fiilapenkki ja iso moukari. Seppiä, oikeita mestaritakojia, oli entisessä Härmässä toinen jos toinenkin. Monet vanhat hyvät pajatyöt ovat heidän alasimeltaan lähteneet. Heidän vasaransa jälkiä ovat vieläkin kymmenet vanhojen aittojen tukevat tukkilukut sekä rautalevylle rakennetut monimutkaiset, monisalpaiset lukot, mahtavat aittojen avaamat ja komeat koukerosaranat, aittojen harjalla piipottavat kruunut sekä sadat toinen toistansa kauniimmin koukeroidut lukunkiltit, joista vanhimmat ovat aina 1700-luvun lopulta, ynnä vielä kirkkomaan lukuiset hautaristit.

Paulaharju jatkaa sivulla 78: "Monessa kylässä oli oikein vasituinen kylänseppä, jonka piti ensi sijassa pitää huolta, että kylän rautakalut olivat kunnossa. Hakolan seppänä takeli aikoinaan Antti Hahka, ja hänelle piti kylän viedä puita, heiniä ja jyviä kuin ruarisotamiähellen. Heikkilän mäellä asui jo aikoja sitten Juha Riihikangas, jolle kylän yhteismaasta oli annettu mökinpaikka, olipa rakennettu pajakin. Siitä sepän piti taksivärkkinä joka vuosi takoa kylän taloihin, toisiin pari päivää, toisiin puolitoista. Juha takoi, teki sepän Taipalhen Jaakoostakin ja Riskunmäen lisakista, laittoi pajaansa kolmileiviskäisen, varresta seinään kiinnitetyn moukarin, jolla neljän miehen voimalla moikotettiin kaikkein suurimpia rautoja. Joi Juha viinaa, kävi lauantaisin kyläläisten kanssa saunassa vihtomassa ja oli niin raaka mies, että aina kylvyn jälkeen roikaisi selkäänsä sangollisen jääkylmää vettä, eikä siitä edes ähähtänyt. 

Ekoolan kylän seppänä oli entiseen aikaan, jo lähes kuusikymmentä vuottata kaperin kuollut Alarannan Juha. Ekoolaiset olivat joutavasta jokirannastaan antaneet ison kappaleen katajikkotöyrää, jota Juha sai asua, kunhan vain kylän kuudelle talolle takoi vuosittain kolme päivääkullekin. Seppä teki katajikkoon hyvän torpan, kuokki peltoa japiti hevosta sekä lehmiä neljin, viisin ynnä lampaita parinkymmenin ja takoi kylälle taksivärkkinsä. Ennätti Juha vielä kalkutella muissakin kylissä, Köykkärissä, Kojoolassa, Holmassa ja Pyörkholmassa, jopa kulkea Jepualla asti. 

Markkulan seppänä, Pesoolan takana taas paukkasi Riivin Juha, Munsalasta tullut tuima ruotsalainen. Kyläläiset antoivat Riiville neljän tynnyrin maat, vedättivät kökällä vielä tuvanhirret, ja Juhasta tuli hyvä kylänseppä, joka osasi takoa, mitä tarvittiin, osasi vielä valaa vaskesta kulut, kakrut ja peltrut sekä tehdä kylän emännille komeita kankhan pänniä. Takoi ja valoi musta Munsalan mies, mitä tahtoi, kunhan hän vain ei päässyt kimpautumaan. Hyvällä päällä ollessaan Juha vain, jos sattui vaikkapa hitsaus epäonnistumaan, murahti: »Muista, Jukka, oikeen!» ja yritti uudestaan. Mutta kun seppä oli kaikkein pahimmalla päällään, oli pajassa pian eri rytinät. Jos vain rauta sattui ahjossa palamaan taikka takamies moukaroi huonosti, Juha paatui aivan taitamattomasti, kynsi päätänsä jamanasi, jamanasi, kutsui kaikki perkeleet ja saatana tavukseen niin, että oikein koko paja sähisi. Kiroten Juha paiskasi pilalle menneen työnsä pajanovesta luomaan ja yhä yltyen nakkeli toistensa perään sinne pihdit ja vasarat ja moukarit ja kaikki ja manasi, juoksi manaten tupaan ja paiskasi maata. Vähän ajanpäästä suuttunut seppä tuli taas pajaan, onki tavaransa luomasta ja rupesi uutena Jussina takomaan. Mutta jos pajatyön apulainenkin rupesi auttamaan Juhaa värkkien nakkelemisessa, seppä heti äsähti äkäisesti: »Mitä tanaa sinä siinä?» heitti kiukuttelemisen ja rupesi takomaan, eikä mennytkään maata. Kiukkuinen, kerrassaan kiukkuinen oli Markkulan kylänseppä. Saattoi hän kiukkupäitä maatessaan ja kiusallisia kärpäsiä pois hätistellessään hoksata, että kärpäset kaiken lisäksi ottivat kellon tikkelissä edestakaisia kyytejä. Siitä seppä yhä enemmän piruuntui, lennätti kellon nurkkaan ja krääkäisi: »Viälä teillen, kelehillen, pitää kiikutkin laittaa!» 

Kiukkuinen mies oli Kosken Kaappookin, Alarannan Juhanpoika, joka asui ja takeli Huhtamäen kylillä, Kaappoo liikkui monen kylän seppänä, Nukalaa, Hilliä, Mattilaa, Piriltä ja Porrea myöten ja takoi ja oli äkäinen. Ei ukko kyllä kovin kiroillut, karjahteli vain harvakseen ja täydellä suulla, mutta jos työ rupesi menemään pilalle, seppä alkoi heti voivotella: »Voi-voi-voi-voi...nyt ei siitä tule mitänä...voi-voi-voi-voivoi, sen tuhannen kööpeli» Olikin silloin aika töpinä, kun Kaapoon komennolla pantiin, vaikkapa päällysrautoja kärrynpyöriin. Siinä häärittiin ja hypittiin ja hosuttiin, karjuttiin ja voivoteltiin, seppä itse parhaana miehenä. 

Vasarat siinä paukkuivat, valkea suihki ja rauta sähisi. Helposti Kaappoo saattoi karjaista kuin peto ja paiskata nolon miehen niin, että se lensi sippuloittain. Ei ollut hyvä panna ketä tahansa Kaapoon pajaan takamiäheksi. Kun Kosken seppä seisoi alasimen edessä lyöttämässä, piti takamiehen moukarista tulla laakit niinku taivhasta puroten. Ellei kaikki tapahtunut tahdilleen, paksu leveä hartiainen Kaappoo karjaisi kiukkuisesti. Eikä ollut sepän kanssa punaisissa väleissä asuvan naapurin hyvä mennä äijän ääreen. Ainakin Kaappoo uhkasi Isoa-Juhaa, jonka kanssa hän riiteli rajamaista, paiskata valkeaisella ahjolla vasten silmiä, jos hän vain tulee pajaan. Mutta joka pyhä Kaappoo ajaa körötteli kirkkoon istuen akkansa kanssa korvan pikkulavalla hevosen hännän takana. Hyvin piti mestariseppää kohdella. Maanmiehen työ oli möhkätyätä ja maanmiehet olivat möhkämiähiä, mutta hantvärkkärit olivat eri poikia. Olihan kyllä kuka tahansa kuullut: »ASIAS MIASTA TARVITHAN, HAKKAA SITÄ PUUTA PÖLLÖÖMPIKI!»

Suutarit ja kräätärit olivat jo mestareita, samoin maalarit ja nikkarit sekä kaikki kovan päällenkin talossa aina hyvin kohdeltavia, jopaTalpäkki, joka sahurina kulki taloissa, meni joskus kurkistamaan kamarin ovesta arvellen: »Tämä tyä panis melkein niinkuu kamarhin syämhän.» 

Mutta kaikkeimman parhaita mestareita olivat suuret sepät, punaisen pajan ahjon ja tulisen raudan isännät, jotka mustassa pajassaan, kaikkinaisen velhouren pesässä, häärivät pohisevan tulen ääressä kuin kadotuksen päämiehet. He tunsivat raudan tavat sekä teräksen luonnon ja elkeet niin, että tiesivät, miten niitä milloinkin oli pidettävä. Niinkuin teräkaluja karaastes, että valkoiseksi karahtanut viikatteen terä oli kostutettava niin, että se oli kellahtava ja kuparinfärinen ja puukonhamaralla painettaessa prinahti. 

Ku parin kaltaiseksi oli puukkokin päästettävä, mutta kirvestä piti kostutella niin kauan, että se ensin kellahti, sitten muuttui sinertäväksi, sitten harmaaksi ja pruuniksi, sitten tuhaankarvallen, ja silloin se oli hyvä. Mutta jos siitä vielä laski lisää, niin terä meni kohta taas luannontilhan. Itse paholaiselta, tulisimman ahjon isännältä oli seppä oppinut rautaa keittäessään heittämään ahjoon hiataa, jotta keitos paremmin onnistuisi. Kuulun Konnin kautta oli kulkeutunut taito keittää teräs piilun halkaistuun lavansuuhun, kun taas itse Könni oli saanut oppinsa oudolta kerjäläispojalta, joka ovelta oli katsonut pajaan, ja nähdessään terästä keitettävän lavan poskeen, sanonut: »Nuanko taala piilua tehrähän?» 

Suuri mestari seppä oli, ja näinpä häntä piti kohdella virkansa mukaan. Hevosella hänet haettiin taloon, kamarissa häntä ruakithin, ja proinaa piti pöydällä olla aina juustoressusta ruvetenfiilhin  ja korppumaithon asti. Piti vielä sepälle tarjota hyvät ruokaryypyt. Se oli kunnian osootus mestarille, joka muuten olisi ollut vastahakoonen pirettävä. Kauhavan entinen Kuuroo-seppä oli niin kovettu viinaan, ettei ruvennut ilman takomaankaan, ja RiiviJuha vaatihyvästi viinaa. Jos Juhan kallitsemia viikatteita kyläläiset moittivat huonoiksi pystymään, Juha sanoi: »Miksei laitettu karkaasuvettä!»

Karkaasemavettä vaati Kosken Kaappookin, ennenkuin sai viikatteisiin hyvän terän, ja Pesoolan sepälle piti vielä viedä iso juusto lahjaksi, kun mentiin hein'ajan edellä viikatteita kallituttamaan. Siitäkin tuli hyvä teränapu. Taidolla oli seppää pidettävä. »Niinkun pispallen pappilas, pitää olla sepällen pito», sanottiin. Kujalan entinen Hullu-Juha oli monesti naapurilleen teroitellut: »Tairakkos oikeen pitää seppää? Sillen pitää olla pruukis prykättyä kuuren kraarin olutta aina pajan lautaasella...» 

Mutta kyllä seppä sitten riehkaisikin, kun hän kevättalvella, jolloin jo oli pitkät valoisat päivät ja lehmät hyvässä maidossa, saatiin taloon. Jo viideltä aamulla, ja neljältäkin, musta mies painui pajaan ja teki, mitä isoinkin isäntä tarvitsi. Iltayhdeksään asti pajassa oltiin, joskus kymmeneen, yhteentoista. Ja kova töpinä luomanrannan nokisessa mökissä monesti oli sekä tulenpalavat paikat, kun paksusta leveästä rautakangesta piti lyödä talontarviskalua. 

Takamies sai vuorovuoroin lyärä ja liahtua, moikottaa moukarilla niin, että paja paukkui. Siinä kyllä koko paja ratisi ja hikosi ja haisi. Tarvitsi kovan pajan päämies toki kovan palkan. Seppä olikin kaikkeimman kallein virkamies, ja tyyriimmän palkan möhkämies sai hänelle maksaa. Markan ja kaksikin markkaa parahimmat mestarit kiskaisivat päivästä. Eipä ollut siis kumma, jos seppä tuli niin hyvästi toimeen, että hänestä voitiin sanoa: »Seppä syää selvän leivän, takoja palat paremmat.»

Tämän osionkin kirjoitti

8.6.2016 Jari Tuomisto

Hain tiedon ja pohdintojeni perustan muun muassa näistä lähteistä:

1. Härmän aukeilta, Samuli Paulaharju, 1932

2. Eteläpohjalainen paja, Moksun pajan rakentaminen, Kaisa Kankaanpää Opinnäytetyö Syksy 2013   Seinäjoen AKK

3. Käsityöläisiä kyläyhteisönsä jäseninä, Merja Uotila, v.2014,  Jyväskylän Yliopisto

4. Taidesepät

5. Pronssikausi, Kansallismuseo

6. Högforsin silitysuunin konservointi ja tutkimus, Kymenlaakson AKK, opinnäytetyö Minnamari Huttunen

Järvimalmi, Wikipedia

7. Tadikko - Tyylipiirteitä tunkiolla, Muuttuva maaseutu, historiallinen maatalous -verkkosivut, Teppo Korhonen, Helsingin Yliopisto

Takaisin alkuun

Suutari, kenkäseppä, pikikoura

Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin nahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin »Syli suutarille sijaa», oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun mestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä väliin seisoi konkka jalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen asti. Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa kenkäseppä kyökytti,niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi, peukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.”

Alla on muokkaamani kuvasarja suutarin töistä 1800 -luvun lopulta. Kuvat ovat teoksesta ”How to Make a Shoe. BY JNO. P. HEADLEY, 1882.” (The Project Gutenberg License) Huomattava on se, että kengän teon työvaiheita on paljon enemmän kuin kuvasarja osoittaa.

Kustaa Vaasan aikana 1546 säädettiin ensimmäistä kertaa erikseen ammattien harjoittamisesta kaupungeissa. Ammatteja koskevia lakeja säädettiin lisää aina 1600 -luvun alkuun. Tällöin oltiin valtakunnassa sellaisessa tilassa, että siellä vallitsi ammattikuntapakko. Valtakuntaan määrättiin ammattikuntajärjestys vuonna 1621, johon perustuvat vanhimpien ammattien säännökset. Tästä lähtien muun muassa suutareiden ammattikunnan työn laatua, hintaa ja ansiotasoa määritti suutareiden ammattikunnan yhteinen kokous. Se päätti kaikista jäseniensä ammattiin liittyvistä asioista.

Maaseudulla tehtävää käsityötä ei siis erityisesti kielletty Ruotsin valtakunnassa. Kruunu ymmärsi valtakunnan olosuhteiden asettamat vaatimukset käsitöiden tekemiselle perustamalla vuonna 1680 pitäjänkäsityölaitoksen valtakuntaan. Laaja maa ja vaikeakulkuiset tiet sekä pitkät välimatkat olivat muun muassa syitä, minkä takia maaseudunkin käsitöiden tarve oli tyydytettävä. Kaupungeissa toimivat ammattilaiset eivät kyenneet suoriutumaan tästä tehtävästä. Lait sallivat ja mahdollistivat pienen määrän käsityöläisiä, kuten räätäleiden, seppien ja suutareiden, tehdä töitä kaupunkien ulkopuolisissa pitäjissä. Heidän kuului tehdä käsitöitä maaseudun välttämättömiin tarpeisiin. Ne maalla olevat käsityöläiset, jotka kruunu katsoi olevan liikaa, käskettiin siirtyä kaupunkeihin. Kruunun tavoitteena oli varmistaa kaupunkien käsityöläisten toimeentulo. Maalla suoritettavaa käsityötä valvottiin ja rajattiin. Maaseudulle määrättiin ammatit ja niiden tekijöiden määrä.

Kaupungin porvari-, pitäjän-, aatelisten palkka-, entiset sotilas-, kylä-, talonpoika- ja epäviralliset suutarit

Tilanne oli siis 1600 -luvun lopulla sellainen, että kaupungeissa oli laillistetut käsityöläiset, porvarit, kuten suutarit, räätälit ja sepät. Tämän lisäksi näitä ammatteja harjoitti maaseutupitäjissä pitäjää kohti virallistetut käsityöläiset. Pitäjänkäsityöläisten ryhmä oli suurin ja heidän velvollisuutenaan oli palvella pitäjän väkeä ammatissaan kuten esimerkiksi pitäjän suutarina. Kolmantena ryhmänä olivat aatelisien, sahojen ja ruukkien palkkaamat käsityöläiset. Näiden lisäksi entisille sotilaille annettiin oikeus ansaita elantonsa käsitöillä kuten olemalla kylänsä suutarina. Maaseudulla oli vielä viides käsityöammatin harjoittajaryhmä eli kylien kanssa sopimuksen tehneet käsityöläiset eli esimerkiksi kyläsuutarit, -sepät ja -räätälit. He olivat sopimuksella kylän ”laillisessa” huomassa, sillä heillä paikka ja asema kyläläisten palveluksessa sekä vakituinen asunto. Sitten oli vielä epäviralliset käsityöläiset, joita on kutsuttu myös torpparikäsityöläisiksi eli esimerkiksi torppariseppä tai -suutari. Tämä ei tarkoita sitä, että epäviralliset ammatinharjoittajat olisivat olleet laittomia tai kiellettyjä. Näiden kaikkien käsityöammatin harjoittajien lisäksi oli seitsemäntenä ryhmänä talonpojat itse. Heillä oli ”perinteinen” oikeus tehdä käsityötuotteita omaan tarpeeseen eli olla esimerkiksi kotisuutarina, -räätälinä ja -seppänä. Valtakunnassa oli siis näin ollen ainakin 7 käsityöammattiryhmää kutakin käsityöammattia kohtaan joko virallisena tai epävirallisena. Näin tuon ajan ihmisten kengät, vaatteet ja työkalut sekä laitteet saatiin valmistettua ja pidettyä kunnossa niin kaupungeissa kuin maallakin.

Voi hyvin kuvitella, että pitäjän ja kylien taloissa ja pajoissa oli vilskettä. Jos talossa ei itse suutaroitu, räätälöity tai sepitetty, kiersi siellä muun muassa pitäjänsuutareita, epävirallisia kyläsuutareita tai ”sotilassuutareita”. He hoitivat työnsä tilauksien mukaisesti. Esimerkiksi suutarit kiersivät ja tekivät pitäjän kylissä ja taloissa tilausten mukaan töitä niille joilla oli mahdollisuus maksaa palkka ylöspidolla, luontaistuottein ja, tai rahalla. Kiertävää suutaria tarvittiin kenkien korjaukseen ja tekoon talon väelle kerran vuodessa yleensä ennen talven tuloa.

Teeseitsesuutarit

Myös kodeissa ja kylissä tehtiin lakien säätämisestä huolimatta edelleen käsin mitä tarvittiin. Muun muassa suutarin, sepän ja muiden käsityöläisten töitä tehtiin kaupunkien ulkopuolella kuten ennenkin, mutta epävirallisesti. Talonpoikien parissa käsityöammatti oli erityisesti 1700 -luvulla tärkeä ja perinteinen keino tulla toimeen talon perimysjärjestyksessä nuoremmille pojille. Heitä laitettiin mieluiten sepän oppiin, mutta myös koulutettavaksi suutareiksi ja räätäleiksi. Kylissä ja perheissä oli käsitöiden moniosaajia. Talon isännät, torpparit ja muut eläjät tekivät itse ne työt käsin, jotka osasivat. He tilasivat tarvittaessa kylän tai naapurikylän erikoisosaajan valmistamaan vaativimpia tarvekaluja. Kylissä oli otaksuttavasti moniosaajia ja myös pelkästään tietyn käsityön tekijöitä. ”Ammattinimikkeet” ja eriytyminen tiettyjen käsitöiden tekijöiksi ei ollut vielä 1800 -luvun alkupuolella tavallista Suomen Suuriruhtinaskunnan kylissä ja erämaissa.

Teollisuus ohitti suutarit 1870 -luvulla

Suutareita ja muita käsityöläisiä tarvittiin yhä enemmän 1800 -luvun alkupuolella. Virallisten käsityöammatin harjoittajien määrä maaseudulla kasvoi kaksinkertaiseksi 1800 -luvun alusta 1850 -luvulle. Tähän oli ilmeisenä syynä väestön kasvu sekä tuotannon erikoistuminen ja vaurastuminen. Kasvu oli suhteessa suurempi kuin kaupungeissa. Tähän lienee ollut syynä se, ettei maaseudun ammateilla ollut niin tehokasta säätelymekanismia kuin kaupungeissa. Teollisuuden parissa olleiden työntekijöiden määrä ohitti perinteisten käsityöläisten määrän 1870 -luvulla.

Lopuksi

Niin jäi sinne ajan taakse kyläsuutarit, pikikourat pikilankaa vyhtämään. Tässä vielä lopuksi Samuli Paulaharjun tarinaa suutarista työntouhussa teoksesta "Rintakyliä ja larvamaita, Kurikan vanhaa elämää":

"Pian istui penkin ääressä mies matalana köyryselkänä, repi sutena suurta sonnin nahkaa, pikipeukalona sujutteli pieksunpohjaa, pisteli naskalilla ja nakutteli ja sanoi: »Kyllä kuollusen nahkaa onniin paljo, kun elävä polokoo.» Ja nahan tuoksuinen, pieltä hajahtava ilmapiiri oli ahertajan ympärillä sekä aina silloin tällöin talon tenavia antamassa lisätuntua. Heti pistettiin paapalle pieksua,isäpaappojen ruskeaa ilttikenkää, jonka pohjat oli sivallettu vuodan parhaasta selkänahasta, puon puolesta, iltti koipisuikaleesta, notkea ruojus vasikannahasta. Tuli pieksu, nysänenä, kantapää irvisteli sammakan suuna, tuli toinenkin, ja mestari näpräili kenkäparin ruojuhunreimistä toisiinsa suutarinsolmella, nakkasi lattialle ja sanoi: »Siin on yks'.» Ja alkoi toista paria. Välillä vain piti vyhdetä uutta pikilankaa. Kyynärpää ja käsivarsi oli suutarin vyhdinpuuna, polvenpäällys kehruupuuna, pikilappu loppusivalluksena. Lähti mestarin polvilta taas pieksupareja. 

Käytin "Suutari" -osion lähteinä oman perustiedon, tekstin ja kuvissa esittämieni lisäksi muun muassa seuraavia:

Merja Uotilan teosta: Käsityöläinen  kyläyhteisönsä jäsenenä, Prosofografinen analyysi Hollolan käsityöläisistä 1810–1840

Darja Heikkilän teosta: Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin

Liisa Nordmannin artikkelia: Siltamäen ja Suutarilan nimien historiaa

                                                                                                                                    18.6.2016 Jari Tuomisto

Räätäli, kräätäri, vaatturi

Keväällä taas pyydettiin taloon räätäliä vaatteita ompelemaan ja korjaamaan. Samuli Paulaharju kertoo "kräätäristä" ja hänen töistään elävästi "Rintakyliä ja larvamaita, Kurikan vanhaa elämää" -teoksessaan:

"Keväällä taas käytiin kräätärin kimppuun. Kesävaatekangas oli jo valmiiksi klanstattuna, ja ainakin mittumaariksi piti saada uudet vaatteet. Vuolteen lisakki oli luvannut, hevosella piti käydä hakemassa, kun lisakilla oli jo neulomamasiina. Kraatari tuli ja masiina oli, oli prässirauta ja suuret sakset, vielä kyynnäräpuu ja iso neulatyyny.

 Ja mestari alkoi heti paperista leikatulla nauhalla mittailla miestä. Ei siinä monta mittaa tarvittu,eikä pannaa. Pieni repäisy nauhan reunaan— miehen paksuus oli otettu, toinen mittaus  ja repäisy— takin pituus oli tallella, vielä hihan pituus ja housujen pituus, ja nauhaan pienet poikkioimet— valmis oli, saat mennä. 

lisakki kuusaili kangasta, piirteli kliirulla ja leikata klipsutti milloin pitkin, milloin poikin— sakset vain kitisivät. Kohta koko tupa sai kuulia ja katsoa, mikä mies oli tullut taloon. Tuli toinen ja kolmaskin tupa imehtelemään lisakin kummaa värkkiä. likkoo polki mennen tullen, polokuumen hyppäri tanssasi ylähä ja alaha, ja neula hyppi ja pisteli kuin vimmattu. »Voi erinomaasta kapinesta, kuinka se pritkuttaa...niin panoo kun häjyläänen!  Mikä raakkules sielä neuloo?» kylä kummasteli. Ja siitä lisakki lasketti oikein täyttä neljää. Huitaisu vain, ja housun pulttu oli ajettu kiinni vyötärästä suuhun asti, pieni nosto, käännös ja kova pritkutus— persusta oli tukossa, ja taas pikku näpräykset, pyörähdykset ja pritkutukset— paapan housuissa kleparehti komea klaffu No, jo oli masiina, jos oli mestarikin." 

Kuva: "Kraatari tuli ja neulomamasiina oli, oli prässirauta ja suuret sakset, vielä kyynnäräpuu ja iso neulatyyny."

  Päivitetty 6.1.2017  Jari Tuomisto

Takaisin alkuun

Kuortane suvut, Lapua suvut, Alavus suvut, Rovaniemi suvut, Lehtimäki suvut, Alajärvi suvut, Lappajärvi suvut, Vimpeli suvut, Töysä suvut, Ähtäri suvut, Laihia suvut, Parkano suvut, Isokyrö suvut, Nurmo suvut, Härmä suvut, Maalahti suvut, Målax släkts, Ilmajoki suvut, Suku, sukututkimus