"Jotain koki Ahon Sulokin"
"Jotain koki Ahon Sulokin" on Järviseutu -lehdessä 1970 julkaistu selviytymistarina yhdestä talvisodan vastahyökkäyksistä. Siinä on kuvaus JR 23:n töysäläiskomppanian ja siihen kuuluneen alikersantti Sulo Ahon Kansakoulunmäen vastahyökkäyksestä, haavoittumisesta ja selviytymisestä 4 vuorokautta vihollisen ja omien tulesta, pakkasesta ja janosta, haavoittuneena, Terenttilän Kansakoulunmäen tulihelvetissä Taipaleenjoella 16. -20.12.1939.
JOTAIN KOKI AHON SULOKIN (Järviseutu -lehti 1970)
Joulukuun 16. päivänä oli töysäläiskomppanian vuoro työntää vihollista taaemmaksi Terenttilän kansakoulun luona Taipaleenjoella. Osittain se onnistuikin, mutta jälleen kuitenkin meikäläiset joutuivat perääntymään. Kentälle jäi kaatuneita ja haavoittuneita. Niiden joukossa oli myöskin Alajärven Perunajauhotehtaalla talonmiehenä nykyisin toimiva Sulo Aho.
Päähän oli haavoittunut ja puolitajuttomana jäänyt, omien perääntyessä, vihollisen puolelle. Sen muistaa kuinka yksi vihollisista, häntä suojanaan käyttäen, oli asettanut kiväärin hänen jalkojensa päälle ja alkanut siitä ampua. Kuulaa oli tullut meikäläistenkin puolelta, mutta niiden tähtäys oli tuntunut olevan niin paljon yläkantissa, että maassa makaaville ei siitä kuulasateesta ollut enempää haittaa.
”Kun taistelu oli tauonnut ja joitakin ääniä kuului meikäläisten taholta, lähdin pyrkimään ääntä kohti, mutta pian havaitsinkin, että huutelijat ovatkin ”naapurin” miehiä. Sanitaria huutelivat. Minäkin aloin huudella ”sanitaria”. Eivätkö kuulleet vai pitivätkö poteron kaivamista tärkeämpänä, kun eivät huutoni kiinnittäneet enempää huomiota.
Palasin vähän taaemmaksi ja koetin sopivaa piilopaikkaa löytää. Taisi olla riihirakennus, jonka nurkassa olevaan törkykasaan joksikin aikaa piilouduin. En ollut enää ajankulusta tarkoin selvillä, mutta luulen, että taisi olla toinen yö menossa, kun linjoja kohti lähdin uudestaan pyrkimään. Siellä oli kuitenkin läpipääsemättömät esteet edessä. Moninkertaisen piikkilanka-aidan läpäiseminen oli mahdottomuus. Konttasin takaisin piilopaikkaani. Kävelemään en enää kyennyt, jalkani tuntuivat vain raskailta möhkäleiltä. Eikä ollut paremmin enää käsienkään laita. Möhkäleitä olivat jo nekin. Tylsä ja toivoton olotila jatkui. Taisinpa varmaan kuolemaankin jo valmistautua.
Heräsin kovaan rominaan horrostilasta. Huomasin, että useita hyökkäysvaunuja painaa piikkilankaesteistä läpi. Mutta, mitä sitten tapahtui, se herätti jo melkein kuolleenkin. Yksi hyökkäysvaunu oli syttynyt palamaan, oli kai saanut meikäläisen pensapullon pintaansa. Siinä oli palonloimua, ampumista ja huutoa. Toiset hyökkäysvaunut tulla rymistelivät takaisin, paitsi se yksi, joka meikäläisten linjassa oli tavannut kohtalonsa, savusi paikallaan ja näytti siltä kuin siinä olisi miehiä liikkunut ympärillä. Varmaan meikäläisiä, päättelin.
Kun vihollisenkin puolella näytti olevan jonkinlainen tauko. Päätin: nyt saa tulla elämä tai kuolema, tämä olotila ei voi enää jatkua. Siksi lähdin voimani rippeillä hyökkäysvaunujen tekemää aukkoa kohti pyrkimään. Väliin konttasin, väliin kieriskelin ja aina hinttisen pääsin eteenpäin. Kuulin jo selviä suomalaisia sanoja, silloin minäkin aloin huudella apua. Pian sieltä huudettiin vastaan, että ”tullaan”.
Loppulause:
Kimmo Sorko kirjoittaa Laurilan Verikoirat –kirjassaan, sivulla 225-226, tästä Sulo ahon tapauksesta seuraavaa:
”Sisukas alikersantti
III Pataljoonan sotapäiväkirja SArk F 10 Rulla 39.
Keskiviikkona 20.12. kello 12.20 töysäläisten Komppanian päällikkö ilmoitti, että komppaniaan kuuluva alikersantti Aho palasi vihollisen puolelta, jonne joutui neljä vuorokautta aikaisemmin. Hän oli haavoittunut. Alikersantti tekeytyi kuolleeksi yrittäen kuitenkin useana yönä lähteä pois, mutta se onnistui vasta edellisyönä. Aho kertoi ryssien potkiskelleen häntä kasvoihin kun makasi valekuolleena maassa. Hänen kätensä ja jalkansa olivat paleltuneet tunnottomiksi."
Tapaus herätti taistelijoiden huomion niin JR 23:ssa kuin JR 28:ssa Terenttilän lohkolla ja loi uskoa taistelijoihin hetkellä, jolloin heiltä uskoa ja tahtoa ankarissa taisteluissa erityisesti kysyttiin. Jalkaväkirykmentti 23, komentajanaan eversti Matti Laurila, esitti myöhemmin seuraavaa:
”Esitys Mannerheim –ristin ritariksi
Sulo Aho, s.18.10.1914, kotipaikka Laihia, Pääesikunnan komentotoimisto, SArk T 23320/1.
Alikersantti Aho haavottui vaikeanlaisesti 16.12. Terenttilässä III Pataljoonan vastahyökkäyksessä jääden vihollisen puolelle neljän vuorokauden ajaksi. Hän piilotteli tukikohtien välissä ja pääsi lopuksi omin voimin omalle puolelle monien raskaiden vaiheiden jälkeen. Näyte erinomaisesta sisukkuudesta. Aho lienee ainoa, joka selvisi takaisin vastahyökkäyksessä vihollisen puolelle joutuneesta joukosta. Esimerkillinen ryhmänjohtaja.”
Sulo taisteli toivuttuaan myös jatkosodan isänmaan puolesta ja kotiutui 1944.
Mannerheim –ristin ritaria hänestä ei koskaan tullut. Hän kantoi loppuikänsä tuosta taistelusta saamiaan vammoja ja rujoa arpea poskessaan, nöyrästi, sisulla ja valittamatta.
En osaa kuvat sitä tunnetta, kun lapualaispojat tarttuivat minuun ja veivät kuin lennättämällä ensisidontapaikalle. Sairaalassa vasta aloin tarkemmin selvitä, ku tunsin kipua, käsissä, jaloissa ja päässä. Siellä myöskin tarkemmin ynnättiin se aika, mitä olin ”naapurin” puolella viipynyt ja sitä tuli kaikkiaan 3 vuorokautta ja 18 tuntia.”
Lähde: Järviseutu –lehti 1970
28.1.2014 Jari Tuomisto
Avainsanat: talvisota, 7.K, 8.K, JR 23, Terenttilä, Kansakoulunmäki, Kansakoulun metsä, Pärssisen metsä, Laurila, 16.12.1939, töysän komppania, kuortaneen komppania, vastahyökkäys, Taipale, Mannerheim -linja, Pärssinen, JR 28, 10.D, Taipaleenjoki