Kuortanelaisten kiila Länkipohjan taistelussa v.1918

"Kuortanelaisten kiila Länkipohjan taistelussa v.1918" , artikkelin kirjoittaja on tuntematon ja se on ilmestynyt Pohjois-Hämeen Vartio -lehdessä N:o 2 1938. Kertomuksessa kirjoituksen laatija kertoo hämmästyttävän yksityiskohtaisesti taistelun punaisten osalta. Kertomus on laadittu Lapua -liikkeen ja kyyditysten jälkeisenä aikana, joka on ehkä vaikuttamassa kertomuksen sävyyn. Se kuvastuu kirjoittajan, jopa ivallisesta, "otteesta" eteläpohjalaisia ja kuortanelaisia kohtaan. Aikakausi on myös kansan yhtenäistämisen ja sotaan varautumisen aikaa, joka näkyy myös "kynän jäljessä".

Jari Tuomisto

Kuortanelaisten kiila Länkipohjan taistelussa v.1918

Kirjoittaja tuntematon, Pohjois-Hämeen Vartio -lehti N:o 2 1938, ilmestynyt Tampereella.

Vapaussota oli alkanut. Kaikkialla oli kansa ryhtynyt liikehtimään. Joukkoja kerääntyi turvaamaan maan laillista hallitusta ja puhdistamaan maata. Voimakkaimmin tämä ilmeni Pohjanmaalla, missä isäin sotaisa henki oli kulkenut perintönä pojille ja missä Ilkan muisto vaati uudelleen hankkimaan oikeutta miekalla ja voimalla. Täältä lähti mies talosta ja kaksi parhaasta käymään entistä perivihollista sekä siihen liittyneitä oman kansan harhautuneita joukkoja vastaan.

Muiden muassa sonnustautuivat Kuortaneen miehetkin lähtemään sotapolulle, uuden tulevaisuuden ja isämaallisen mielen valtaamina. Heilläkin oli oleva oma osuutensa maan vapauttamisessa, ja heidän ”ensikasteensa” tässä työssä saapuikin jo verraten pian.

Pohjois-Suomi oli Vilppulaan saakka vallattu, ja nyt suunnitteli rintaman johto tiedustelutoiminnan suuntaamista etelään päin aina niin pitkälle kuin vihollisen vastarinta sen salli. Tämä tehtävä joutui kuortanelaisten suoritettavaksi. Heidän tuli edetä Vilppula-Mänttä-Kuorevesi suunnassa niin pitkälle kunnes kohdattaisiin vihollinen, antaa sille isku ja –vetäytyä sen jälkeen takaisin. –Käsky oli siis luonteeltaan sangen venyvä ja johtajan harkinnasta riippuva.

Matkaan valmistautui noin 50 miestä, joiden johtajaksi määrättiin luutnantti Kanerva. Joukko oli vapaussodan tavallista talonpoikaisjoukkoa, jota perin alkeellisten sotilasharjoitusten jälkeen oli pakko lähettää taisteluihin.

Matkantekoon lähdettiin laskiaisaattoviikon lopulla ja saavuttiin ilman kosketusta viholliseen Mänttään asti, missä joukolle luovutettiin hevosia käytettäväkseen ja tämän jälkeen sujui matka paljon joutuisammasti.

Vastusta kohtaamatta päästiinkin vielä Kuoreveden yli aina Längelmäelle, Länkipohjan kylään saakka. Täällä pysähdyttiin ja majottauduttiin kylän keskellä sijaitsevaan Uotilan taloon. Väsyneinä asettauduttiin lepoon hyvässä uskossa, että ehkä ei vieläkään mitään kummempaa sattuisi. Varmuuden vuoksi asetettiin sentään kaksi vartiomiestä yllätysten varalle.

Saman viikon lopulla, kun kuortanelaiset saivat tehtävänsä, kerääntyi joukko Längelmäen ”kansanvallan” edustajia Riipilän työväen talolle pohtimaan, mitä tehtämän pitäisi, kun pohjoisesta saapui yhä hälyttävämpiä tietoja, jotka kertoivat ”heimolaisten” tappioista.

Täältä päätettiin lähteä Orivedelle, missä tiedettiin saatavan ohjeita ja aseita lähestyviä tapahtumia varten.

Laskiaissunnuntaina saavuttiin sitten Orivedelle, missä käytiin taloksi kansanopistoon. Siellä asetettiin miehet riviin ja rivin eteen kannettiin raskaita laatikoita, jotka sisälsivät kivääreitä. Nämä jaettiin nyt miehille ja näytettiin samalla, miten kiväärin lataaminen ja laukaiseminen tapahtui. Tämän lyhyen opetuksen jälkeen punainen nauha käsivarren ja toinen kiväärin ympärille ja niin oli mies valmis käymään taisteluun. Ja taistelemaan lähdettiinkin jo seuraavana päivänä, sillä oltiin kuultu, että pohjoisesta lähestyi vihollisia, jotka ehkä nyt voisivat olla jo Länkipohjassa saakka.

Suuren riemun vallassa taivallettiin maantietä Länkipohjaan päin. Olihan hauskaa saada löylyttää vihattuja ”lahtareita” ja ehkäpä vielä kotiporteilla. –Jos kuortanelaiset olivat joutuneet lähtemään sotaan alkeellisten harjoitusten perästä, niin joutuivat nämä längelmäkeläiset noin vielä alkeellisempien valmisteluiden jälkeen taisteluun. Mutta heidät oli kohtalo määrännyt ensiksi iskemään yhteen ja siten täydentämään sotataitoaan vastaavasti samanlaisen kurin omaavan joukon kanssa.

Längelmäkeläisiä johti entinen kaartinaliupseeri Siukola häiriintymättä Längelmäen Eräslahden kylään saakka, missä he olivat pakotetut yöpymään lähellä oleviin taloihin lyhyen talvipäivän hämärtyessä. Heidän yörauhansa keskeytyi kuitenkin erään paikkakuntalaisen toimesta, joka puolenyön tienoissa tuli joukolle ilmoittamaan, että vihollinen oli tuossa paikassa hyökkäämässä kimppuun. Tämä aiheutti joukossa kaaoksen, kiireen vilkkaan pantiin hevosia aisoihin ja aamuyössä ajettiin hurjan paon valtaamina takaisin Orivedelle päin.

Kun oli ajettu noin 10 kilometriä sai johtaja auktoriteetillaan joukon pysähtymään erään myllylaitoksen luokse, missä oli entuudestaan joukko aseistettuja ”punaisia” valmiina lähtemään tappeluun. Näitä liittyikin längelmäkeläisten joukkoon ja yhteisvoimin lähdettiin uudelleen laskiaistiistaina kohti Länkipohjaa.

Ilman minkäänlaisia tiedustelijoita ajettiin sinne päin, kunnes saavuttiin lähelle VIlkkilän – kissoistaan kuulua –kylää.

Täällä tuli heitä vastaan hevosilla ajaen miehiä, jotka kuitenkin huomatessaan lähestyvän vaaran, kääntyivät nopeasti ympäri ja lähtivät takaisin Länkipohjaan hurjassa laukassa. Nyt ymmärsivät punaiset keitä miehiä ne olivat ja yhtä hurjasti laukaten ajoivat he perässä. Päästyään Vilkkilään hajaantuivat he siellä olevista taloista etsimään pakenijoita, jotka olivat tällä välin ennättäneet kadota näköpiiristä. Heitä löytämättä lähti Siukolan joukko tämän jälkeen käymään ”valkoisten” kimppuun, joita nyt tiedettiin majailevan Länkipohjan Uotilan talossa. Hevoset jätettiin kylään ja matka, joka oli noin 1-2 kilometriä, suoritettiin jalkaisin.

Kuumeisella kiireellä joukko marssi kohti määränpäätä. Pian oli koittava tuo odotettu hetki, jolloin pääsisi kokeilemaan äsken saatua asetta, kokeilemaan, miten sen luodit leikkaisivat ”lahtarin” lihaa. Ja kun he olivat saapuneet Särkän talon luo, mistä Uotilan talo häämötti 300-400 metrin päässä, komensi Siukola miehensä ketjuun. Tuskin ketju oli valmis, kun miehet ryhtyivät heti kiivaasti ampumaan, huolimatta joukon johtajan nimenomaisesta kiellosta, että ”kukaan ei saa ampua”. Hän oli nähtävästi aikonut valmistaa viholliselle yllätyksen, tervehtiä heitä yhteislaukauksella. Tästä ei tullut näin ollen mitään, joukolta puuttui tulikuri. Hän ryhtyi sen vuoksi itsekin ampumaan, kehottaen tämän tästä karjuvalla äänellään miehiään ampumaan, yhä kiivaammin.

Uotilassa majaileville kuortanelaisille tulikin tämä yllätyksenä, vaikkakaan se ei alkanutkaan yhteislaukauksella. Heidän vartiomiehensä olivat pitkästyneet työhönsä ja poistuneet läheiseen kauppaan tupakalle. Tästä oli tulla tuhoisat seuraukset. Punaisten luotisade repi talon seinistä kappaleita siellä makailevien miesten päälle ja sai siten aikaan epämieluisan herätyksen.

Tajuttuaan, mistä oli kysymys, pyrkivät he akkunoista hypäten ulos, minne päästyään järjestyivät ketjuun talon taakse.

Samanaikaisesti jatkoivat punaiset yhä ammuntaansa. Hurja voiton riemu alkoi vallata mieliä, kun ei minkäänlaista vastausta kuulunut Uotilasta päin. Nähtävästi siellä ei ollut enää jäljellä muita kuin kaatuneita ja haavoittuneita. Tämä oli kuitenkin ennenaikaista iloa, sillä kohta alkoi korvissa oudonlaisesti vongahdella, ne olivat vastaterveisiä ja pian tuiskahti siellä täällä mies lumeen, mistä ei koskaan enää noussut.

Alkoi näyttää arveluttavalta pitempi oleskeleminen Särkän nurkissa. He eivät lähtiessään olleet ottaneet huomioon, että sotaa käydään molemmin puolin. Ja seuraukseksi tulikin, että mies sieltä toinen täältä irtautui ketjusta omin lupinsa ja lähti turvallisimmille paikoille. Ei siinä auttanut nyt johtajan auktoriteetti, ei hänen uhkauksensa eikä kirouksensa ja pian hän huomasi jääneensä yksin taistelupaikalle. Loppuun asti hän oli taistellut, joukko oli hänen käsistään karannut, se oli kuriin tottumaton. Hänellä oli enää tehtävänään vain paeta.

Taistelukentälle jäi hänen miehiään yhdeksän, kun taasen kuortanelaisten tappiot olivat kaksi vaikeasti haavoittunutta. Taistelu oli ollut lyhyt , joskin tiukka. Punaisia Vilkkilässä vastaan tulleen joukon osuus ei rajoittunut vain siihen, että heidän onnistui eksyttää takaa-ajajat jäljiltään, vaan he uhkarohkeasti liittyivät punaisten marssivan joukon jälkipäähän ja taistelun kestäessä ampuivat silloin tällöin laukauksen yli Uotilan ja välillä edessä ketjussa makaaviin vihollisiin, jota osoittaa erään Längelmäen miehen karkea kirouksen sekainen huuto tuntiessaan luodin takaapäin tunkeutuvan kylkeensä: ”Omat miehet perkeleet ampuivat!”

Taistelulla ei ollut juuri nimeksikään strategista merkitystä vapaussodan kulussa. Luutnantti Kanervan miehet olivat iskeneet ja vetäytyneet takaisin vieläpä nopeammin kuin olivat aikoneet, kun erään talon mummo luuli perunakuopassa piileskellessään kuulevansa punaisten johtajan mainitsevan, että he saapuvat pian suuremmalla joukolla takaisin, minkä he sittemmin tekivätkin.

Längelmäen miehet taas saivat ”kahakasta” terveellisen opetuksen siitä, että sotaa ei suinkaan käydä leikiten, vaan siinä tarvitaan miehistä mieltä ja siitä, että kannattaa harkita, kun taisteluun lähtee, minkä puolesta siinä henkensä uhraa.

....................................................................................................................................................................

Linkkejä muihin tästä taistelusta kirjoitettuihin kertomuksiin:

1. Kokemuksia vapaussodasta on Villen aseveljen ja samassa taistelussa haavoittuneen Juho Yli-Kaatialan omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kertomus Länkipohjan laskiaistaistelusta. Se on julkaistu Kuortanelaiset sodassa -teoksessa sekä sivuilla www.veteraanienperinto.fi.

2. Kuortanelaisten ”verikaste” on Sulo Honkolan kirjoittama artikkeli, kirkkoherra Toivo Kansasen, myöhemmin Kansanaho, kuvauksen pohjalta, Vaasa –lehdessä. Kansasen kuvaus Länkipohjan taistelusta ja sitä edeltävistä yhteenotoista ilmestyi ensi kertaa huhtikuussa 1918 Keskisuomalainen –lehdessä. Laskiaisena 12. helmikuuta 1918 ottivat punaiset ja valkoiset rajusti yhteen Länkipohjassa. Mukana valkoisten puolella oli muun muassa 50 kuortanelaista, joiden osallistumista kansalaissodan tähän vaiheeseen Kuortaneen kirkkoherra Toivo Kansanen (myöh. Kansanaho) nimittää heidän ”tulikasteekseen”.

3. Ote ”Mitä nainen voi kestää” nimimerkin I.H. kirjoittamasta artikkelista Naisten Ääni –lehdessä 16.11.1918 n:o 32. I.H. kirjoitti artikkelissaan kirkkoherraVirtasen sairaanhoitaja Aina vaimon antamasta ensiavusta ja hoidosta Maunukselle ja Kaatialalle Länkipohjan pappilassa. Kirjoitus on laadittu tn. haastattelun perusteella. Kerrotun jälkeenhän tapahtumat vyöryivät pappilassa kohti kirkkoherra Virtasen loppua, josta on kirjoitettu usealla taholla enemmän.

4. "Kuortanelaisten kiila Länkipohjan taistelussa v.1918" , artikkelin kirjoittaja tuntematon, Pohjois-Hämeen Vartio -lehti N:o 2 1938. Kertomuksessa kirjoituksen laatija kertoo hämmästyttävän yksityiskohtaisesti taistelun punaisten osalta. Kertomus on laadittu Lapua -liikkeen ja kyyditysten jälkeisenä aikana, joka kuvastuu kirjoittajan "otteesta" eteläpohjalaisia kuortanelaisia kohtaan. Aikakausi on myös kansan yhtenäistämisen ja sotaan varautumisen aikaa, joka näkyy myös "kynän jäljessä".

5. Ote "Nuijasodasta vapaussotiin" Eteläpohjalaisia taistelussa -teoksesta, kirjoittaja Aulis J. Alanen. Ote on sivuilta 307 ja 308. Siinä Alanen kuvaa hyvin lyhyesti ko. taistelun ja mainitsee nimeltä kuortanelaiset haavoittuneet ja heidän ihmepelastumisensa.

Avainsanat: Länkipohjan taistelu, Länkipohja, taistelu, vapaussota, kuortane, sisällissota, luokkasota, kansalaissota, Uotila, pappila, Längelmäki, valkoiset, punaiset, Mannerheim, Kanerva, Mäntän pataljoona, Hatapään sairaala, kirkkoherra Virtanen, Aina Virtanen, Lapua, Yli-Kaatiala, Tampere, Kansanaho, Sulo Honkola, vapaussodan veteraanit