"Ettei asia unohtuisi!"

Alajärvellä elämänuransa tehneen rovasti Otto Tunturin sotainvalidien puolesta laatima kirjoitus ”Ettei asia unohtuisi”.

Hän ottaa ajamansa invalidiasian esimerkiksi Sulo Johannes Ahon haavoittumisen ja selviytymistarinan Kansakoulunmäen vastahyökkäyksessä Terenttilässä Taipaleenjoella 16. -20.12.1939. Reservin luutnantti Otto Tunturi oli myöhemmin tammikuusta 1940 saman JR 23:n töysäläiskomppanian päällikkönä.

Alajärvellä, Järviseutu –lehti nro 39 vuonna 1948.

Ettei asia unohtuisi

Meillä on juuri vietetty invalidien viikkoa ja veljesliiton alaosastoissa jatkuu keräys edelleen. Näyttää siltä, että suurelta yleisöltä vähitellen unohtuu invalidien osa ja se ymmärtämys, mitä nämä ovat oikeutetut sekä yhteiskunnalta, että sen yksityisiltä jäseniltä odottamaan.

Monesta tuntuu ehkä aivan kuin luonnonlain mukaiselta, että kaikkien muiden sodan jälkien korjaantuessa korjaantuvat myöskin invalidien vammat ja vaikeudet. Useiden kohdallahan näin käykin, mutta kuitenkin on paljon niitä, joilla vamma on pysyväinen, jotkut heistä siirtyvät asianmukaisen koulutuksen saaneina määrätyille ammattialoille, toiset, vaikeasti haavoittuneet erinäisiin huoltolaitoksiin, jotka pääasiallisesti ovat invalidien veljesliiton ylläpitämiä. Sitten on niitä, jotka hiljaisuudessa elelevät kotonaan, osaksi elinkorkoon, osaksi omaisten apuun turvaten ja varmaan paljon niitäkin, jotka yhä vielä ovat epäselviä elämänsä ja toimeentulonsa lopullisesta järjestymisestä.

Lakisääteiset avustukset ovat käyneet pieniksi rahanarvon painuessa alas ja omat mahdollisuudet ovat vielä pienempiä. Vamma ja toimeentulohuolien lisäksi painaa mieltä se, että ei voi olla yhteiskunnalle samalla tavalla hyödyllinen kuin terveenä oli. Taistelukentällä saadut haavat, jotka ovat merkkinä siitä, että haavojen kantaja on miehen tavalla tehtävänsä täyttänyt sodassa, tuovat mukanaan oikeutettua itsetuntoa, joka kuitenkin sitten siviilielämän epätasaisessa taistelussa kärsii monta kolausta ja pettymystä, ja enimmäkseen juuri ympäristön ymmärtämättömän suhtautumisen takia. Me tarvitsemme sen tähden todellakin tällaisia viikkoja, mitä me terveet olemme velassa invaliideille.

Jokaiseen invalidin kohtaloon liittyy oma tarinansa, usein mielenkiintoinen. Nimittäin se tapaturma, joka vamman toi ja jonka tapahtuman asianomainen muistaa elämänsä loppuun saakka, mutta josta he toisille usein vain vältellen puhuvat. Nämä tapahtumat valaisevat elävästi sodan ankaruutta, mutta ovat samalla kunniakasta, velvoittavaa ja aina muistamisen arvoista historiaa, joilla vielä myöhemmillekin polville on terveellinen vaikutuksensa.

Palauttaaksemme mieleen jonkun invalidin kohtalonpäivät, esitämme seuraavassa erään talvisodassa haavoittuneen vaiherikkaat vuorokaudet, jotka täydellä syyllä ansaitsevat muistamisen, ja joista hengissä selviytyminen vaikuttaa melkeinpä ihmeeltä. Alajärven kirkonkylässä on jo toistakymmentä vuotta harjoittanut puutavaraliikettä ja sahausta Sulo J. Aho, syntyään Töysän miehiä. Muistamme jo sota-ajalta pääpiirteittäin hänen haavoittumisensa, mutta tarkemman selon saadaksemme pistäydyimme hänen luonaan kuulemassa tästä haavoittumisesta, jonka hän sitten seikkaperäisesti kertoikin.

Huomautettuaan, ettei hän ole koskaan siinä mielessä ollut invalidi tai , että olisi jotain korvausta saanut, väitämme, että se ei asiaa muuta, invalidi kuin invalidi, pysyvä vamma se on hänenkin, vaikkakaan ei olle paljon työkykyä haittaava kuin monella muulla. Ja vamman syntyhistoria on sitä merkillisempi ja mielenkiintoinen. Saimme kuulla seuraavan kertomuksen:

”Olin talvisodasta alkaen Töysäläisten komppaniassa Taipaleella. Ensimmäinen suurempi taistelu oli Koukunniemessä 8.12.39. Siinä jo olivat menetykset huomattavat. Toinen taistelu oli 16.12. kun hyökättiin vihollisen valtaamaan ns. kansakoulunmäkeen. Vihollinen oli kaivetuissa asemissa ja siksi oli hyökkäys vaikea. Suurin menetyksin pääsimme vihdoin mäelle, saaden sen haltuumme.

Mutta niin kuin sopi odottaa, vihollinen alkoi heti vastaiskun. Ja kun meikäläisten luku oli suuresti vähentynyt, jäivät sivustat avoimiksi ja sieltä vihollinen pääsi ampumaan asemiimme. He saivat mäen vähitellen haltuunsa, läheten ampumahautoja kolmelta taholta.

Tässä rytäkässä haavoituin käsikranaatista poskeen ja niskaan. Huumaannuin taistelun melskeessä jonkin verran, mutta tajunta säilyi silti. Luulin ensiksi, että haavoituin konekiväärin suihkusta, mutta pian selvisi, että haavat olivat sirpaleista. Aluksi en kyennyt liikkumaan ollenkaan. Vihollinen meni ohi ja eräs heistä ampui jalkojeni päältä meikäläisten puolelle. Olin hiljaa iltaan saakka.

Molemmilla puolilla oli kaatuneita paljon maastossa ja sellaiseksi minuakin luultiin, eikä kukaan ruvennut tarkemmin tutkimaan. Pimeän tullen yritin vetää itseäni omille linjoille. Pääsin vain parikymmentä metriä, kun tuli kiviaita vastaan. Kävellessäni sen päällä näin takanani maaston, jossa oli mies, vihollinen. Mies puhisi paikoillaan, oli kai kaivautumispuuhissa.

Jäin odottelemaan, että hän lähtisi jonnekin, mutta odotellessani nukahdin. Herättyäni huomasin, että kaikki varusteitteni napit oli avattu, mutta myös montussa ollut mies oli kaatunut. Päivän valjettua ryömin kiviaidan suojaan ja olin siinä iltaan asti.

Koko päivän oli taistelua, vihollisen hyökkäysvaunuja risteili maastossa, mutta kiviaidan vieressä oli turvallisempaa. Huomasin, että meikäläiset yrittivät jonkinlaista hyökkäystä saadakseen kaatuneet ja haavoittuneet pois. Osa vihollisesta vetäytyi taemmaksi ja heidän vetäytyessään joku sotilas astui haavoittuneen poskeni päälle. Suomalaisia ei kuitenkaan kuulunut mäelle.

Sen sijaan ilmestyi lähelle ampumahaudasta eräs vihollisiin kuuluva haavoittunut, joka huusi sanitääriä. Odottelin miehen lähtemistä jonnekin, mutta kun sitä ei tapahtunut, luulin hänen nukahtaneen. Nousin istumaan, mutta heti nousi hänkin. Katselimme toisiamme pitkän aikaa silmästä silmään, mutta ilmeisesti ei kumpikaan oikein uskaltanut käydä toistensa kimppuun.

Vihdoin hän lähti pois. Otin maastosta erään kiväärin ja lähdin omien linjaa kohti ajatuksella, että kävi miten kävi, tämä on ainoa keino pelastua. Silloin oli jo yö. Menin vihollisen juoksuhautaan, sillä hangella oli mahdoton pitempää matkaa liikkua. Pian kuitenkin muutamat miehet huomasivat minut, jolloin nopeasti heittäydyin pitkälleni ja huusin sanitääriä. Miehet menivät ohi ja minä palasin hetken päästä taaksepäin.

Tulin suunnilleen siihen, missä olin haavoittunutkin. Suunnittelin kiertäen yrittää omien puolelle, mutta pian selvisi, etteivät voimani riittäneet ja jäin paikalleni makaamaan. Olin siinä päivän ja vasta illalla taas tein yrityksen päästä jonnekin päin. Ankara pakkanen oli kuitenkin kylmettänyt jalat ja kädet, niin että liikkumisesta ei tahtonut tulla mitään. Yritin puukolla ottaa routaisesta maasta jäätä sulattaakseni sitä suussani, kun oli jano, mutta puukko ei pysynyt käsissä.

Lähdin konttaamaan omia kohti ja pääsinkin pitkän ajan kuluttua lähelle piikkilankaestettä. Yö oli melko hiljaista. Edessä oli aukea pelto. Väsyin tämän esteen eteen ja siinä olin yön ja seuraavan päivänkin kranaattikuopassa. Päivällä ammuttiin kovasti, hyökkäysvaunuja liikkui samoin kuin lentokoneitakin, joita erikoisesti oli hyvä seurata maassa maatessa. Olin jo varsin huonossa kunnossa, enkä aina täysin tajuissanikaan. Usein nukahdin hetkeksi ja vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan ja kerran tällaisessa tilassa näin unta, että pääsin omien puolelle ja sain lämmintä vettä, mutta herättyäni tuntui sitä ilkeämmältä, kun huomasin, että se oli vain unta. Samanlaista unta näin useaan otteeseen.

Kun ilta tuli olin jo niin lopussa, että vain pyörittelemällä itseäni kykenin jonkun verran liikkumaan, Pyörittelin lähellä olevalle piikkilankaesteelle ja ylikin pääsin jonkin matkaa. Piikkilankaesteet eivät enää olleet mitään varsinaisia esteitä olleet, ne oli hajalle ammuttu. Kuuntelin kuuluisiko mahdollisesti omien ääntä ja hetken päästä kuulinkin jonkun suomalaisen sanan. Aloin huutaa apua ja pian tuli lapualainen vänr. Saarenpää ja pari muuta miestä luokseni.

Olin niin mielissäni, että lupasin kävellä, kunhan auttavat kainaloista. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, voimat pettivät heti alkuunsa. Miehet kantoivat minut linjaan saakka ja siitä eteenpäin paareilla ensiapuun. Ensiksi pysähdyttiin lähimpään miehistökorsuun, missä sain lämmintä sisääni, sitten vietiin JSp:lle, missä sidottiin haavat ja annettiin hyvät konjakkiryypyt. Kenttäsairaalassa olin ensiksi Käkisalmessa ja myöhemmin Lahdessa parantumiseen saakka. Poskiluu, joka oli haavoittuessa murtunut, leikattiin vasta Seinäjoella kesällä. Sairaalasta pääsin käymään jo Käkisalmesta kotona veljeni hautajaisissa. Veljeni nimittäin kaatui haavoittumiseni edellisenä päivänä, hänkin Taipaleella. Samana päivänä kun rauha ilmoitettiin, lähdin toipuneena takaisin joukko-osastoon, missä olin heinäkuuhun asti, kunnes miehet kotiutettiin kaikki.”

Kiitimme kertomuksesta, jollaisia ei kaikilta kuule. Että mies kestää ankarassa talvipakkasessa 3,5 vuorokautta vihollisen puolella haavoittuneena, ilman mitään hoitoa, ilman ruokaa ja juomaa ja lisäksi kaivava etätietoisuus siitä, onko edessä tuho tai pelastus, saa selityksensä siitä, että entinen kunto ja terveys olivat rautaiset. Meidän terveiden on muistettava, että monet invalidit yhä edelleen kantavat sodan taakkaa harteillaan, kun se muilta on keventynyt ja keventyy yhä, ulkonaisten puutteiden poistuessa. He ovat sodan kokeneet syvemmin ja maksaneet vapaudestamme enemmän kuin muut, jotka eloon jäivät.

Otto Tunturi

Avainsanat: talvisota, 7.K, 8.K, JR 23, Terenttilä, Kansakoulunmäki, Kansakoulun metsä, Pärssisen metsä, Laurila, 16.12.1939, töysän komppania, kuortaneen komppania, vastahyökkäys, Taipale, Mannerheim -linja, Pärssinen, JR 28, 10.D, Taipaleenjoki