Kuortanelaisten verikaste

Laskiaisena 12. helmikuuta 1918 ottivat punaiset ja valkoiset rajusti yhteen Länkipohjassa. Mukana valkoisten puolella oli muun muassa 50 kuortanelaista, joiden osallistumista kansalaissodan tähän vaiheeseen Kuortaneen kirkkoherra Toivo Kansanen (myöh. Kansanaho) nimittää heidän ”tulikasteekseen”. Kansasen kuvaus Länkipohjan taistelusta ja sitä edeltävistä yhteenotoista ilmestyi huhtikuussa 1918 Keskisuomalainen –lehdessä.

Jo edellistalvena oli Lapualle saatu tieto, että 4000 punakaartilaista oli sinne tulossa jatkaakseen sitä kautta Lappajärvelle sotakoulua hävittämään. Vaikka aseistus olikin huono, pohjalaiset olivat intoa täynnä.

Seuraava yhteenotto piti oleman tammikuun loppupuolella Lapualla: tuli uusi hälytys, ja tällä kertaa paremmin aseistautuneet miehet lähtivät matkaan päämääränään aseiden takavarikoiminen punakaartilaisilta, jotka odottamatta antautuivatkin. Vain Seinäjoella oli pienempi taistelu, jossa muutama punakaartilainen sai surmansa.

Vilppula oli jo vallattu. Useita satoja kuortanelaisia vapaaehtoisia oli sijoitettu sinne, Laskiaissunnuntaina määrättiin 50 kuortanelaista Mänttään; päällikökseen he saivat luutnantti Kanervan.

Miehet ajoivat Kuoreveden yli aina Längelmäelle Länkipohjaan saakka antaakseen iskun vastapuolelle ja palatakseen sitten takaisin. He majoittuivat Uotilan taloon: lepäilivät, söivät ja kuivailivat jalkineitaan. Pari miestä asetettiin vahdeiksi. Tehtävä pitkästytti heitä ja niin he menivät tupakoimaan erääseen kauppapuotiin. Kaikki näytti rauhalliselta.

”Noin kello yhden ajoissa päivällä huudahtaa kauppias äkkiä vahdeille: Rientäkää pian miestenne Luo! Niille käy huonosti! Hän oli akkunasta nähnyt mitä oli tekeillä. Vahdit riensivät, mutta ennen kuin he perille ennättivät, satoi luoteja kuin rakeita Uotilan tupaan. Lähellä majaileva vihollinen oli saanut tiedon ja nyt se oli noin satalukuisena saartamassa pahaa aavistamattomia Kuortaneen vapaaehtoisia. Luodit repivät kappaleita tuvan takkihirsistä, pihtipielistä ja mistä vain irti saivat.

Talon hevonen haavoittui tallissa. Se riuhtaisi itsensä irti ja syöksyi pihalle, jossa uusi luoti sen surmasi. Talon rauhallinen poika sai luodin päähänsä, josta sitten pian kuoli. Mutta Kuortaneen miehillä oli varjelus. Kiireesti kenkivät he jalkansa, pitivät sotaneuvottelun ja valmistautuivat taisteluun.

Saarrosketju oli jo hevosenkenkänä ympärillä. Salaman nopeudella pantiin päätös toimeen. Joukko jakaantui kahdeksi siiveksi. Luutantti Kanervan johdolla syöksyi toinen siipi vihollisen ketjun toista osaa vastaan ja joukkuepäällikkö Verner Kaatialan johdolla toinen siipi tuvan akkunasta ulos leviten järvenrantaan vihollisen jäljellä olevaa siipeä vastaan.

Alkoi kiivas ammunta. Lahtela haavoittui nilkkaan, Saarimaa reisilihaksiin. Vihollisen rivit alkoivat horjua. Kuortanelaisten, noiden harjaantuneitten pyssymiesten tuli oli tarkka. Punaisia kaatui toinen toistensa perästä. Viimein heidän joukkonsa kääntyi hurjaan pakoon. Ensimmäisinä hetkinä vastahyökkäykseen olivat syöksyneet Vilho Maunus, Juho ja Heikki Kaatiala. Se tuli kuitenkin heille vaaralliseksi. Niiden takaa ampui heitä salaa eräs punainen. Juho Kaatiala sai luodin toisen keuhkonsa läpi, Ville Maunus vatsaan ja Heikki Kaatiala kyljestä läpi. Mutta eteenpäin mentiin, kunnes vihollinen oli näkyvistä ja kuuluvista paennut.

Vielä kerran näkyi heitä tiheä joukko erään lahden jäällä. Verner Kaatiala antoi siivelleen käskyn yhteislaukaukseen. Silmät olivat tähtäimessä. Mutta kielsi. Jos ne ovat omia miehiä! Vihollinen pian huomasi aseman. Taas se syöksyi pakoon. Kiväärinsä heittivät he hädissään jäälle. Yhteislaukaus lisäsi kiirettä. Kolme punaista kaatuneina jäi jäälle. Taistelutannerta tarkastaessa löytyi vielä muualta kahdeksan punaista ruumista ja haavoittuneita suuri joukko. Omista miehistä ei kaatunut ketään, paitsi haavoittuivat edellä mainitut”

Kummankin puolen haavoittuneet koottiin, punaiset talon tupaan, valkoiset rekiin, joilla olivat tulleetkin. Maunus ja Kaatiala olivat niin heikossa kunnossa, ettei heitä voitu ottaa mukaan. Kuultiin, että pappilassa heidät otettaisiin vastaan.

”Talosta saatiin hevoset Maunuksen ja Kaatialan pappilaan kuljettamista varten. Heille valmistettiin rekiin hyvät vuoteet. Kiireellistä ensiapuakin he jo taistelupaikalla ennättivät saada. Kun hengittäessä ilma kulki Kaatialan ampumahaavoista tuottaen tuskia, lievensi kipua pumpulitukot reikiin pistettynä. Maunus, joka oli vatsaansa saanut luodin läpi, ei saanut jalkojansa liikutetuksi.

Kaatiala tuli onnellisesti pappilaan saaden siellä hyvän hoidon. Mutta talon palvelijattaren jonkun matkaa Maunusta kyyditessä, tuli äkkiä tielle punainen äijä, joka lupasi viedä kuorman perille. Palvelijatar palasi kotiinsa. Kun äijä oli jonkun matkaa haavoittunutta vienyt, kaatoi hän äkkiä kuormansa erään ladon seinustalle ojaan vaatteineen päivineen ja vei hevosen rekineen kukaties minne. Sinne jäi Maunus ojaan koko yöksi. Yö oli kylmähkö. Tuskat olivat vatsassa polttavat. Hän huusi apua, kukaan ei kuullut. Hän olisi jo mielellään kuollut sinne, mutta ei kuolemakaan armahtanut. Aamulla tuli vihdoin erään talon vanha isäntä huudon kuultuaan avuksi ja vei Maunuksen pappilaan. Siellä sai hänkin hyvää hoitoa.”

Kuortanelaiset palasivat Mänttään; vain joukkueen päällikkö Verner Kaatiala jäi taistelupaikalle seuraamaan tilannetta. Punaiset palasivatkin pian takaisin asemiinsa, nyt sankemmin joukoin kuin aikaisemmin.

Kaatiala hiipi pappilaan, jossa tapasi haavoittuneet. Lähtiessään iltapäivällä hän sanoi heille: ” Nyt en voi teitä enää mitenkään auttaa. Turvatkaa Jumalaan!” Niin he sitten erosivat.

”Verner Kaatialan aikoessa maantietä myöten, näkyi niillä ehtimiseen punikkien patrulleja. Sen tähden oli hän pakotettu kulkemaan metsiä pitkin. Kiväärinsä hän oli saanut varmaan talteen. Valkoisten merkit oli mahdollisen kiinni joutumisen varalle hävittänyt. Pommi oli jäljellä poveen kätkettynä. Penikulmia syömättä ja levotta harhailtuaan, saapui Kaatiala viimein eräälle maantielle Kuhmoisten pitäjässä. Hetken kuljettua alkoi takaapäin kaukaa kuulua kovaa reen ratinaa, kulkusten helskettä ja puheen sorinaa. Taas metsään. Siellä kuusen juurella, oksien alla, ottaa Kaatiala selvää, ketä tulija ovat. Pian onkin loppumaton rivi hevosia kohdalla. Reet ovat miehiä täynnä ja miehillä kiväärit pystyssä. Valkoisia vai punaisia?”

Miehillä oli valkoiset nauhat. Kaatiala ei uskaltanut kuitenkaan heti paljastaa itseään pelätessään, että nauhat olivat vain hämäystä. Vihdoin hän kuitenkin päätti ottaa riskin, patrullille hän ilmoitti olevansa puolueeton. Saman tien hän ja patrullin päällikkö tunsivat toisensa: olivat olleet yhtä aikaa Vimpelin jääkärikoulussa. Niin Kaatiala sitten pääsi Jämsän kautta Kuortaneelle ja saattoi jälleen liittyä omiinsa.

”Mutta miten oli haavoittuneiden laita, jotka olivat jääneet Längelmäen pappilaan? Punaisten valta oli levinnyt yli seudun. Myöhemmin seurasivat Länkipohjan veriset taistelut. Huhuja liikkui. Edellä kerrottu kyydissä ollut Uotilan palvelijatar sotapakolaisena saapui Mänttään. Häneltä kuultiin, että lääkäri Jämsästä oli tullut kuortanelaisten haavoja sitomaan. Lääkärin olivat punaiset vieneet ja kaksi laukausta kuultiin sieltäpäin. Kuortaneen miehistä ei tietänyt varmaa. Tuli huhuja, että heidät on viety Tampereelle. Mutta pian levisi tieto, että Längelmäen kirkkoherra oli julmasti murhattu. Tietysti oli sama hänen luonaan olleiden sotilaitten. Neuvottomina palasivat molempien isät Mäntästä, johon olivat menneet pojistaan tietoja saamaan. Kaikki toivo näytti turhalta.”

Sitten eräs sotavanki kertoi, että pari kuortanelaista oli Tampereella sotavankeina. Muuan lääkäri vahvisti tiedon oikeaksi. Kuortaneella näistä kahdesta miehestä puhuivat kaikki, samoin naapuripitäjissäkin. Vihdoin lähdettiin kohti Tamperetta.

”Tampereen valtaus tuli. Kivääri kourassa oli Maunuksen vanha isäkin toisen poikansa kanssa kuortanelaisten rivissä Tampereelle hyökkäämässä. Sairaaloista etsittiin. Kysyttiin, onko Kaatialan Juhoa ja Maunuksen Vilhoa kukaan nähnyt. Kukaan ei tiennyt. Viimein löytyi toinen, edellinen Hatapään sairaalasta ja toinen Yleisen sairaalan –kellarista, mutta elävänä.

Maunuksen isän saavuttua sairaalaan, kiiruhti sairaanhoitajatar edellä ilmoittamaan pojalle, että tulee ilmoittamaan pojalle, että tulee likeisiä vieraita. Poika oli jo etäältä tuntenut isänsä äänen, mutta luuli omiaan kuulevansa. Mistäpä isä olisi tänne viholliskaupunkiin päässyt. Mutta se oli kuitenkin totta. Jälleennäkemisen iloa oli enemmän kuin tavallista.”

Kirkkoherra Kansanen päätti kertomuksensa huudahdukseen ”Eläköön sankarmieli yhdessä nöyrän ja elävän jumalanpelon kanssa!”

....................................................................................................................................................................

Linkkejä muihin tästä taistelusta kirjoitettuihin kertomuksiin:

1. Kokemuksia vapaussodasta on Villen aseveljen ja samassa taistelussa haavoittuneen Juho Yli-Kaatialan kertomus Länkipohjan laskiaistaistelusta. Se on julkaistu Kuortanelaiset sodassa -teoksessa sekä sivuilla www.veteraanienperinto.fi.

2. Kuortanelaisten ”verikaste” on Sulo Honkolan kirjoittama artikkeli, kirkkoherra Toivo Kansasen, myöhemmin Kansanaho, kuvauksen pohjalta, Vaasa –lehdessä. Kansasen kuvaus Länkipohjan taistelusta ja sitä edeltävistä yhteenotoista ilmestyi ensi kertaa huhtikuussa 1918 Keskisuomalainen –lehdessä. Laskiaisena 12. helmikuuta 1918 ottivat punaiset ja valkoiset rajusti yhteen Länkipohjassa. Mukana valkoisten puolella oli muun muassa 50 kuortanelaista, joiden osallistumista kansalaissodan tähän vaiheeseen Kuortaneen kirkkoherra Toivo Kansanen (myöh. Kansanaho) nimittää heidän ”tulikasteekseen”.

3. Ote ”Mitä nainen voi kestää” nimimerkin I.H. kirjoittamasta artikkelista Naisten Ääni –lehdessä 16.11.1918 n:o 32. I.H. kirjoitti artikkelissaan kirkkoherraVirtasen sairaanhoitaja Aina vaimon antamasta ensiavusta ja hoidosta Maunukselle ja Kaatialalle Länkipohjan pappilassa. Kirjoitus on laadittu tn. haastattelun perusteella. Kerrotun jälkeenhän tapahtumat vyöryivät pappilassa kohti kirkkoherra Virtasen loppua, josta on kirjoitettu usealla taholla enemmän.

4. "Kuortanelaisten kiila Länkipohjan taistelussa v.1918" , artikkelin kirjoittaja tuntematon, Pohjois-Hämeen Vartio -lehti N:o 2 1938. Kertomuksessa kirjoituksen laatija kertoo hämmästyttävän yksityiskohtaisesti taistelun punaisten osalta. Kertomus on laadittu Lapua -liikkeen ja kyyditysten jälkeisenä aikana, joka kuvastuu kirjoittajan "otteesta" eteläpohjalaisia kuortanelaisia kohtaan. Aikakausi on myös kansan yhtenäistämisen ja sotaan varautumisen aikaa, joka näkyy myös "kynän jäljessä".

5. Ote "Nuijasodasta vapaussotiin" Eteläpohjalaisia taistelussa -teoksesta, kirjoittaja Aulis J. Alanen. Ote on sivuilta 307 ja 308. Siinä Alanen kuvaa hyvin lyhyesti ko. taistelun ja mainitsee nimeltä kuortanelaiset haavoittuneet ja heidän ihmepelastumisensa.

Avainsanat: Länkipohjan taistelu, Länkipohja, taistelu, vapaussota, kuortane, sisällissota, luokkasota, kansalaissota, Uotila, pappila, Längelmäki, valkoiset, punaiset, Mannerheim, Kanerva, Mäntän pataljoona, Hatapään sairaala, kirkkoherra Virtanen, Aina Virtanen, Lapua, Yli-Kaatiala, Tampere, Kansanaho, Sulo Honkola, vapaussodan veteraanit