D. Jussi Tuomiston omia sotamuisteluita
Jussi Tuomiston sotamuisteluita
Heinäkuu -42 Kannaksella
Olemme olleet jo useita viikkoja tukikohta M:ssä. Nyt on jo korsut ja yhtenäistä juoksuhautaa Laatokkaan asti. Pitkän aikaa, kellon tullessa 10, vanja on alottanut kranaattikeskityksen tukikohtaamme. Niin se tekee nytkin, mutta tavallista kovemmin. Varaamme jokainen henkilökohtaisen aseemme vierellemme korsuun, sitä ei koskaan tiedä. Keskitys jatkuu aina vain, vuorotellen käymme kuulemassa ulkona, ja murehdimme vartiomiestä.
SA- kuva Vartiopaikka Lumisuolla
Kuva Jussi Tuomisto. Om Raija Ala-Kurikka
Jussi on kirjoittanut alla esitetyt muistelut taisteluistaan ja muista sotakokemuksistaan jatkosodan ajalta Kuurtanes Seuran Joulu –lehteen, Jermu muistelee –palstalle, vuonna 1966. Niitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta siellä julkaistu tai saatu julkaistavaksi. Olen kirjoittanut alla olevan suoraan, muotoilematta ja korjailematta, Jussin käsin kirjoitetusta ruutupaperi luonnoksesta.
Tuokioita tukikohta M:ssä
Syksy 1941 Kannaksella
Rykmenttimme oli siirtymässä uurelle lohkolle myöhäissyksyllä -41, itäiselle Kannakselle. Mukana myöskin Kuortaneen komppaniat. Suuria miehistötappioita hyökkäysvaiheen aikana kärsinyt Rykmenttimme oli taas täysvahvuinen.
Saavumme illan jo pimetessä väsyneinä ja hikisinä jonnekin lähelle Viisjokea, jonne pystytämme teltat sekä ruokailemme. Emme tienneet, että tulisimme viipymään näillä seuduin yli 2,5 vuotta. Lähempänä Laatokkaa on peltoja, mutta muuten seutu on metsäistä. Jokainen tukikohta tuli tutuksi, monissa tuli oltua useita eri kertoja. Kaikkea aina tapahtui. Tukikohta M. oli metsäisellä seudulla Lumisuon itäisellä reunalla, muodostaen vähän niin kuin sormen kärjen, sitä vihollinen erikoisesti vihas, ja missä tuli aina tappioitakin. Kerronkin tässä muutamia tuokioita sieltä. Kertyisi iso kirja, jos kertoisi kaikki tapahtumat tämän lähes 3 vuoren ajalta.
Nukuttuamme yön, otimme linjat vastaan vieraalta porukalta. Seurut oli hiljakkain vallattu, ei ollut mitään asemia eikäkorsuja. Mihin joukkueemme joutui, oli tukikohta M. Nyt se oli vielä jonkinlainen kenttävartio. Vartiopaikka oli yhden kuusen juurella, ilmoitettiin, että vasemmalla seuraava vartiopaikka on km pääs ja oikealla 800 m. Teltta oli vartiopaikasta 100 m taempana, täytyi pitää myöskin telttavartio.
Muistan ensimmäisen yön, kun jouduin vartioon vähän ihmeellisen kaverin kanssa, hän oli Savon poikia. Siihen aikaan oli juuri tulemassa muotiin, että jotkut kirjoittivat tuntemattomille naisille. Tämä ukkomies kirjoitti ahkeraan ja sai vastauksia, oli aivan lemmen humalassa.
Vähän pyrytti kun menimme vartioon. Vartiopaikalla hän rupesi viheltelemään ja laulamaan ja otti tanssiaskeleita. Kaikki lemmenluritukset samalla nuotilla. Oli niin naiset mieles, ettei ymmärtänyt peljätä vanjaakaan. Huomautinkin hänelle kerran siitä, että eikö sitä pitäisi olla hiljaa, vanja kuulee kauas. Istuinkin kuusen juurella, selkä kuuseen nojaten ja tähystin taakse päin, sinne vihollinen varmaan kiertää, jos tulee. Kaveri sen kun tanssi vierelläni!!??
Kuva Jussi Tuomisto ja konepistooli. Om Asta Hautamäki
Vänrikkimme on saanut oikean såvelen. Tähystin niin tarkkaan vanjaa, etten kuullut siinä pauhinassa, että hän antaa määräyksiä. Tunnen jotain kovaa olkapäässäni, katsahdan taakseni, sehän on Vänrikin pistoolin piippu. Viittaa sinne juoksuhautaan, joka menee korsullemme siis vastaiskuun. Mielessäni välähti ”Herra armahda!”. Konepistooli aseenani minun on mentävä edellä. Niin sitä lähdettiin, tuli kurvi juoksuhaudassa, pysähdyn –”antakaa mennä käsikranaatteja kurvin taa!”, jo jymähtää. Samassa kurkistan kurvista konepistooli valmiina jo laulamassa. Niin sitä mentiin, käsikranaatit erellä, meinas tulla pysäys, vanja on hauran pohjalla, hän elää, ottaa jalkaan kiinni. Asia piti ratkaista äkkiä. Tuota pikaa on asemat jälleen hallussamme, tapaamme vartiomiehemmekin, hän on paennut haavoittuneena nevalle.
Nevalla päin, 25 metriä juoksuhaudan päästä, on pesäke. Vänrikki komentaa, että sinne joku mies. Koska sinne ei ollut juoksuhautaa, saattoi olla vihollisen tähystyksen alla. Näen, että sinne syöksyy eräs joukkueen rohkeimmista miehistä, syöksyn hänen peräänsä minäkin. Kahteen paikkaan piikkilankaesteeseen on vihollinen räjäyttänyt aukot, toinen on juuri pesäkkeemme kohdalla. Kohta saamme kranaatteja asemiimme, joka kuitenkin hetken kuluttua lakkaa. Jonkun aikaa on hyvin hiljaista. Sitten kuulemme karjumista metsiköstä erestämme ja pistoolin laukauksen. Naapurilla taisi olla kurinpito käynnissä.
Sitten alkaa tulla hiljalleen kranaatteja asemiimme, joka yhä kiihtyy. Mitäs nyt, keskitys siirtyy taakse, merkit on semmoiset, että se hyökkää, olemme hyvin valppaina. Huudan kaverille, että katto, piikkilankaesteen aukko on täynnä konttaavia vihollisia. Oli siihen hyvä päästää, kummaa liikettä syntyi aukolla, matka oli vain 40 metriä. Koska niitä oli paljon, ei ehtinyt tulittaa tarpeeksi nopeaa piikkilankaesteen tällä puolen. Vanja oli tulossa kohti, mikäli pitkästä kanervikosta erotti.
Kaverin pyssy meni epäkuntoon, oli hakannut kätensä verille. Sanoin ”heitä käsikranaatteja!”. Niitä oli iso laatikko, hän heittää. Kun minulta menee lipas tyhjäksi, syydämme niin paljon kuin ehdimme kumpikin käsikranaatteja etumaastoon, se auttoi. Oli suuri helpotus kun näin, että nyt ne hiippailee poispäin. Tilanne oli pelastettu.
Paanoja mainitsi: Komppanian vahvuinen vihollisosasto tunkeutui asemiimme, mikä lyötiin vastaiskulla takaisin.
Karjalan Kannas, Tukikohta ”M” vuosi 1943
On sateinen aamu, orottelemme soppakuskia. Porukkamme on vain henkisesti suhteellisen vahvaa porukkaa, oommehan niitä hyvän tuurin miehiä, selvinneet talvisoran ja hyökkäysvaiheen kovilta päiviltä. Komppaniamme rippeet on koottu tähän yhteen joukkueeseen.
Tukikohta on jo käynyt tutuksi, rukkailua on tässäkin ollut, tukikohtamme on vähän niin kuin sormen kärjessä, oikealla puolellamme on pikku ”m”. Kerran jouruimme ottamaan vastaiskulla tukikohdan takaisin kun pääsi meirät yllättämään.
Kerran veli Venäläinen oli viksu. Heidän partionsa vei talvisena yönä konekiväärimme korsumme nurkalta, eikä heittänyt kasapanosta korsuumme!
Karjalan Kannas, Tukikohta ”M” vuosi 1944
Vihollinen oli aloittanut suurrymistyksen Länsi-Kannaksella. Tykkien jyminöistä päätellen rintama siirtyy siellä koko ajan. Omalla lohkollamme on muuten rauhallista, paitsi, että viholliskoneita lentää ylitsemme jatkuvasti.
Niitä on lennellyt koko yön ja aamulla soi puhelin korsussamme. Joukkueenjohtaja kutsutaan komppanian komentopaikalle. Hän ei viivy siellä kauaa. Tultuaan sieltä, hän ilmoittaa, että jätämme nämä maisemat. Hän sanoo lähtevänsä uudelle komentopaikalle ja määrää minut porukan vanhimmaksi ja antaa seuraavan käskyn: ”Ellei klo 12 mennessä tule ammusajoneuvoa, on panokset haudattava maahan. Irtaannutte asemista klo 13, Viisjoella liityn joukkueeseen, joka on määrätty viivytysosastoksi. Kaikki liika henkilökohtainen kama on pantava soppakuskin kärryille.”
Olimme kaikki hieman jännittyneitä, sillä tutut maisemat piti nyt jättää ja jotain uutta oli eressä. Tyhjäämme likamontun siltä varalta, että jourumme hautaamaan panokset. Kello tuli 12, eikä ammusajoneuvoa näy, hautaamme tuhansia panoksia. Kellon lähestyessä 13.00 on kaikki valmista, pojat reppuineen ulkona. Käyn vielä korsulla viimeisen kerra, yhtä ja toista kamaa on jäänyt sinne. Ovensuussa on saappaat, tuumaan ”tämä suku ei säästä” ja heitän saappaalla toisen ikkunan hajalle ja toisella toisen ikkunan.
Menen hakemaan vartiomiestä vartiopaikalta. Kypärä saa lähdön etumurrokkeen vartiopaikalta ja niin pojat lähtee. Lähdemme korsulta avojonossa noin 10 metrin välein. Jonkun matkaa tultuamme tapaamme sotilaan, joka esittäytyy pioneeriksi. Hän ohjaa meidät miinakenttien läpi, sillä tie on miinoitettu monilta kohtia. Olemme tulleet ehkä noin 1,5 kilometriä, kun kuulemme vihollisen keskittävän vielä kranuja tukikohta ”m”:ssä. Se helpottaa meitä, ei se nyt ainakaan aivan heti ole huomannut lähtöämme.
Jonkun matkaa tultuamme saavutamme hevosajoneuvon, jossa meitä kohtaa surkea näky. Pioneerikersantilla oli lauennut miina käsissä, käret ja jalat olivat silpoutuneet. Hän elää vielä, jotain ääntelyä kuuluu. Ne oli oikein entisajan kovat kärryt ja huono tie, se hidastaa tuloamme. Mukana on nyt myös koko pioneeriryhmä.
Saapuessamme Viisjoelle on vihollinen kintereillämme, uuret seikkailut alkaa, elo tukikohta ”m” ssä on taakse jäänyttä elämää.
Vuonna 1966, Kuortaneella
Jussi Tuomisto
jatkosota, talvisota, Kuortane suvut, Lapua suvut, Alavus suvut, Rovaniemi suvut, Lehtimäki suvut, Alajärvi suvut, Lappajärvi suvut, Vimpeli suvut, Töysä suvut, Ähtäri suvut, Laihia suvut, Parkano suvut, Isokyrö suvut, Nurmo suvut, Härmä suvut, Maalahti suvut, Målax släkts, Ilmajoki suvut, Suku, sukututkimus
Nyt on paha merras, kuulemme keskityksen siirtyvän vähän taakse. Sotamies L. menee alas korsusta katsomaan, samassa pärähtää konepistoolisarja ja L. lentää niin kuin olis "rivat paiskannu" korsun ovelle ja huutaa ”Ryssä!”. Vihollinen oli juuri muutaman metrin päässä tulossa korsulle, ja sotamies L. ehti päräyttää ensin. Korsus syntyy liikettä, kaikki pyrkii ulos. Vänrikkimme komentaa "100 m taemmas asemiin!". Kyllä Venäjän miehen pikkupyssyt soi aivan puurona. Asetumme asemaan sinne metsikköön. En tierä missä Vänskämme oli, ei sitä siinä näkynyt. Vihollinen hoksaa sen, missä olemme. Nyt me vasta keskityksen saamme niskaamme.
Kuuluu jo valitusta jostain. Tulenjohtokorsu on siinä vähän lähellä, taempana kun mitä meidän korsu oli. Ajattelen, tässä ei kyllä elä kauan, kyllä tuli niin kranuja. Tulenjohtokorsulla näenkin jonkun meikäläisen, syäksyä tehden palaan sinne. Aluksi meitä oli vain kaksi siellä, korsun nurkalta tulihan vanjaa, joita näkyy meidän korsun paikkeilla hiippailevan. Kaveri tähystää toiselta nurkalta. Hetken kuluttua meitä on jo kuusi miestä ja Vänskäkin.