Maanviljelijä, sotaveteraani, Jussi (Juho Elias Aleksanteri ) Tuomisto

Juho Elias Aleksanteri, eli Jussi, Tuomisto syntyi 2.3.1913 Tuomiston savusaunan lauteille Sanna ja Juho Kustaalle, Kuortaneen Ruonalla, Herojan pihassa sisaria vilisevään perheeseen. Jussia ennen Tuomiston perheeseen olivat syntyneet: Lilja vuonna 1899, Sanna eli ”Susanna” vuonna 1903, Martta vuonna 1906 ja Aino vuonna 1909. Helmi oli syntynyt 1902, mutta kuollut samana vuonna. Veli Reino syntyi Jussin jälkeen vuonna 1914, mutta kuoli jo kahden viikon ikäisenä. Heidän perheensä kuva on tuossa alla. Kuvassa ei ole vielä Jussia.

Jussin syntyessä isä Juho Kustaalla oli ikää 40 ja äiti Sannalla 42 vuotta. Tuomisto oli kohtuullisen hyvin toimeentuleva, sen aikainen, tyypillinen Kuortanelainen maalaistalo, jonka elinkeinoina olivat karjanhoito, maanviljely ja metsätyöt.

Talo on kuvattuna nykyisessä asussaan maalattuna ja lautaverhottuna ylimpänä kuvassa, mutta Jussin syntymän aikaan talo oli vasta neljä vuotta aikaisemmin 1909 rakennettu, vielä osin uuden kellertävä, osin harmaantunut 2 fooninkinen pohjalainen piilukirveellä veistetty hirsitalo. Talossa oli tuolloin, 1913, muun muassa niittokone, 3 kärryt ja 1 linjakärryt sekä 2 hevosta, 8 lehmää, 6 vasikkaa, 21 lammasta, 1 sika ja 4 kanaa. Jussi oli perheen ainoa poika, sen jälkeen, kun seuraavana vuonna syntynyt veli Reino kuoli muutaman viikon ikäisenä. Jussin kastoi 16.3.1913 kotonaan Tuomistossa pastori Kaarle Mattila. Jussin nimi lienee päätetty niin, että Juho tulee isältä ja toinen nimi Elias hänen isän isältä Elias Hyypältä ja Aleksanteri hänen äidin isältä Aleksanteri Ala-Kuljulta. Jussin kummeina olivat talollinen Taneli Aleksander Vainiola, entinen Yli-Mäyry, ja vaimonsa Helmi os. Ala-Kulju, sekä talonpoika Elias Hyyppä-Heroja. Hän oli todennäköisesti Jussin setä, joka meni amerikkaan ja vaihtoi sukunimensä myöhemmin Viitaseksi. Talollisen tytär Aino Ala-Kulju oli Jussin pito- eli sylikummina. Kuortaneen seurakunnan kastettujen luettelossa on Jussin kastekirjaus nimi kirjoitettu ”Juha Elias Aleksanteri”, joka on väärin. Nimi on ollut virallisesti ja käytetysti aina ”Juho Elias Aleksanteri”.

Jussi oli kaksi vuotias, vuonna 1915, kun isä Juho Kustaa kuoli heinäntekoajan juuri alkaessa. Isän varhainen kuolema ja erikoisasema ainoana poikana sekä kasvaminen "naisvaltaisessa" Tuomistossa, loivat Jussille erityisen kasvuympäristön, jossa ei ollut sijaa "äijämeinigille". Jussin äiti, Sanna, joka oli syvästi "körttiläisuskonnollinen", otti Tuomiston ohjat lujasti käsiinsä ja Jussi pojan tarvittaessa lämpimään syliinsä. Jussi kasvoi lapsuutensa myös sisartensa koulittavana. Tokihan sisaret välillä Jussia varmasti "lellivätkin". Sisarten vaikutus hänen kehittymiseensä oli kuitenkin ilmeinen.

Jussin luonteenpiirteet saivat siis hyvän pohjan kehittyä vanhempien sisarten ”koulutuksessa ja komennossa”, ja Tuomistoa vahvassa otteessa pitävän Sanna -äidin turvallisessa sylissä.

Miehen mallia "orpopoika" otti Herojan pihan miehistä ja todennäköisesti Tuomiston rengeistä, Katajiston Jussista ja Heikistä. Hyyppä oli Jussille tärkeä paikka aina ja varsinkin lapsuudessa isän kuoltua, olihan siellä hänen serkkunsa, isovanhempansa ja setänsä. Myös Ala-Kuljuun, Sanna äidin syntymäkotiin, Mäyryn kylässä, oltiin yhteydessä ja varsinkin Jouluina Eveliina ja Aleksanteri kutsuivat lapsensa ja lapsenlapset luokseen joulun viettoon. Olihan Jussilla ihmeteltävää ja vilskettä noissa juhlissa. Ei sovi unohtaa kavereitakaan, jotka olivat enimmäkseen Herojan pihaasia. Lapsia oli siihen aikaan paljon. Leikit olivat lapsille ominaisia kuten esimerkiksi piiloilla oloa, vasarapalloa, 10 tikkua laudalla ja pilpunlyöntiä. Jussi aloitti ensin Ruonan kansakoulun käynnin elokuun 29 päivänä 1923 ja siirtyi sitten seuraavana vuonna kilometrin päässä olevaan Herojan kansakouluun, sen valmistuttua.

Rippikoulu oli seuraava koulu, jonka Jussi kävi 1930 vuonna, alla on hänen rippi- ja ryhmäkuva.

Hän sai kansakoulun päästötodistuksen käteensä toukokuun 21 päivänä 1927, 14 vuotiaana. Hyvillä mielin Jussi varmaan käveli tuon kilometrin kotimatkan koulun päättäjäisistä, kevään ensi pääskysten liidellessä Herojan pihan yllä, suvivirren antaessa tuolle hetkelle oman hartaan tunnelmansa. Kaikkien aineiden keskiarvo oli 8,0 ja käytös 10, huolellisuus ja tarkkaavaisuus olivat 9. Se oli Jussille ilon päivä ja tietenkin myös Sanna –äidille.

Kuvassa pojat ylärivi: Heikki Yli-Heroja, Jussi Tuomisto ja oikealla puolella Tauno Koivisto.

Tytöt alarivi vasemmalta: Selma Koivisto, ? Yli-Heroja

Tytöt ylärivi: Ala-Herojan ja Porraslammen tyttöjä

Työntekoon Jussi oli saanut tottua jo pienestä pojasta. Ensin oli kaikenlaiset aputyöt, eläinten ruokkimiset ja aikuisille hakemiset, sitten täytyi jo opetella laittamaan hevoselle länget ja ottamaan suitsista kiinni. Tässä oli talon renki, hevosvälskäri Katajiston Jussi, tärkeänä opastajana. Kun hän osasi pitää suitsista kiinni ja ohjastaa hevosen minne halusi, oli jo kohta opeteltava auran kiinnittäminen ja kyntäminen hevosen ja hevosten kanssa. Hevosilla Jussi teki monenlaisia töitä, kuten ajoi sontaa pellolle, teki kyntötyöitä ja ajoi heiniä latoon. Hän oppi jo nuorena käyttämään apuna hevosta lyhteitten tuonnissa kuhilailta riiheen. Opin riihettämisestä Jussi sai todennäköisesti Hyypältä. Hän oppi miten lyhteet nostetaan katonrajaan parsille ja miten riihi lämmitetään. Hän osasi pian myös sen, että muutaman päivän päästä kuivat lyhteet hakataan seinään ja nostetaan luuvan lattialle ja miten niitä hakataan klupulla, joka on kaksi metriä pitkän varren päässä nahkahihnalla sidottu mailamainen osa eli varsta. Näin hän sai jyvät irtoamaan oljista. Sen jälkeen hän puhdisti viskurilla jyvät akanoista, jyvät hän keräsi säkkeihin ja ne hän tyhjensi laareihin. Työpäivän päätteeksi hän kävi hevosella äidille kaupassakin. Sunnuntain hän oppi pitämään lepopäivänä jo lapsena. Jumalanpalvelukset ja niihin osallistuminen oli tärkeää Tuomiston perheelle ja kirkkomatkoilla Jussi halusi aina olla ohjaksissa. Ajoipa hän monesti kirkosta palatessa kilpaakin naapureiden kanssa.

Hevonen oli myös nuorelle Jussille tärkeä apu, kun hän ajoi edellistalvena kaatamiaan ja kasaamiaan puita polttopuiden tekopaikalle tai kuorimiaan pöllejä sekä isoja tukkeja lanssipaikalle mittausta varten. Puita hän kaatoi justeerin ja pokasahan avulla, välillä kirvestä iskien. Taisi hän siellä umpihangessa, läpimärkänä hiestä ja luminen kuusenkarahka niskassa, oppia manaamaankin ja mikä töiden etenemiselle tärkeintä, teroittamaan tylsän kirveen ja sahan. Tauot ei saaneet olla pakkasella pitkät, sillä työpusakan selkä oli pian jäässä. Mikä onni oli päästä kotiin ja puraista äidin tekemä päivällinen; ruisleipää, voita, kananmunia, maitopeunoita ja litra maitoa. Autuutta oli Jussille "ottaa nokoset", syönnin päälle, kyljellään tuvan puusohvalla, joka oli niin kapea, ettei siihen muuten mahtunutkaan. Siinä sohvalla ei pitkät unet onnistunutkaan! Aamulla oli lähdettävä taas. Kovaa oli "leivän päälle voin" hankkiminen siihen aikaan, ei se ollut enää lapsen hommaa, nuoren Jussin jäsenissä kolotti edellispäivä ja uusi päivä alkoi aamuhämärässä paksussa lumessa kahlaamisella ja lumen potkimisella leveälti sahattavan puun juurelta. Kyyristyttävä oli mahdollisimman alhaalle ja sahattava siellä, jotta ei jää puusta "hukkaa". Siihen päättyi Jussin lapsuus.

Hevoset, joita oli Tuomistossa kaksi, olivat olleet aina tärkeimpiä apuja töissä, kulkemisessa ja niillä oli vielä kolmas tärkeä tehtävä. Hevosia oli nimittäin käytetty aikojen alusta, eli jo Hyypän Elias -isoisän ajoista, myös näyttelyissä ja niillä oli kilpailtu. Vanhojen sanomalehtien uutistuloksista voi nähdä Eliaksen olleen hevosharrastaja 1800 -luvun lopulta lähtien. Hyviä tuloksia saavutti myös hänen isä Juho Kustaa, mistä on osoituksena esimerkiksi helmikuussa vuonna 1909 Kauhajärven jäällä ori Menon kanssa ravikilvasta saatu 2. palkinto. Myös leskeksi jäänyt Sanna -äiti käytti 1920 -luvulla hevosiaan näyttelyissä. Hevosharrastus ja -arvostus tuli Jussille tärkeäksi myös tuolloin renkeinä olleiden Katajiston hevostaitajaveljesten Heikin ja Jussin kautta. Juha oli "hevosvälskäri", joka muuten otti vaimokseen myöhemmin Jussin yhden sisarista, eli Liljan, mutta se on toinen juttu. Tuohon aikaan, 1920-30 luvulla, oli Tuomistossa huippuhevonen nimeltään Alma. Iivari Honkolan Alma-tamman maalausteos on vielä tänä päivänäkin Tuomiston tuvan seinällä osoittamassa hevosen arvostusta tässä talossa. Maalauksessa Alma -tamma on tammikuussa vuonna 1925 kilparattaineen Nisooksen jäällä ravikilpailussa, takana siintää Tuomiston talo. Kuortaneella arvostettu hevosohjastaja ja -taitaja Heikki V Katajisto ohjasti ennätysajalla tamman Suurjuoksijaksi. Heikki on sanonut tästä Alma -hevosesta jälkeenpäin, että "Alman veroista hevosta ei oo nähtykään!". Se oli paljon sanottu mieheltä, joka oli Pohjanmaalla ja jopa koko Suomessa tunnettu hevosmies. Kaiken kaikkiaan hevoset, niiden kanssa töiden teko, kulkeminen ja olo, hevosnäyttelyissä käynnit ja ravit kuuluivat jo lapsuudesta Jussin ja Tuomiston talon elämään olennaisena, tärkeänä ja arvostettuna osana.

Kuortaneen ja Herojan pihan henkinen ympäristö oli syvästi uskonnollinen ja körttiläinen, josta Jussikin imi itseensä nöyryyden ja vaatimattomuuden hyveet. Hän ei kuitenkaan tuonut uskonnollisuuttaan erityisesti esille. Poliittinen ilmasto oli Kuortaneella tuolloin 1920-1930 luvuilla vahvasti suomalaiskansallinen; kansallis- ja suojeluskunta-aate olivat voimissaan.

Jussilla oli lähipiirissään pappansa, kuortaneen pitäjän yhteisiin ja kristillisiin asioihin noin 50 vuotta aikuttanut Aleksanteri Ala-Kulju, joka oli muun muassa ollut 30 vuotta Kuortaneen kuntakokouksen puheenjohtajana sekä mummopuolensa oikeistopoliitikko, yksi ensimmäisistä 6:sta naiskansanedustajasta, Eveliina Ala-Kulju ja hänen setänsä oli Reino Ala-Kulju, myös kansanedustaja ja yksi IKL:n johtohahmoista. Vaikka Jussilla oli lähimmäisinään tällaisia politiikan voimahahmoja ei hänestä kuitenkaan koskaan tullut IKL:n jäsentä, eikä hänestä koskaan tullut kovin oikeistolainenkaan, vaan pikemminkin maalaisliittolainen ja myöhemmin SMP:läinen. Ei Jussia kiinnostanut kummemmin Ruonan Nuijan nuorisoseuratoimintakaan, vaikka Herojan pihan nuoriso ja siskoista ainakin Sanna olivat aktiivisesti sen toiminnassa mukana. Jussi osallistui kyllä seuran toimintaan "muiden mukana, rivijäsenenä". Kuortaneella oli kuitenkin alettu harrastaa kovasti suomalaiskansallisuuden ja suojeluskunta-aatteen hyveenä ollutta liikuntaa ja siitä myös Jussi, lahjakas kun oli, kiinnostui. Varsinkin yleisurheilu ja siinä erikoisesti pikajuoksu olivat lajit, jotka kuuluivat Jussin harrastuksiin nuoruudessa.

Tässä turvallisessa, virikkeellisessä ja hengittävässä ympäristössä sekä näiden ihmisten vaikutuksessa Jussi kasvoi ja kehittyi . On helppo täten ymmärtää, miksi Jussin läheiset ja monet hänen kanssaan tekemisissä olleet luonnehtivat häntä ensimmäiseksi sosiaaliseksi. Häntä on luonnehdittu myös valoisaksi, hyväsydämmiseksi, kiltintiukaksi, yleensä rauhalliseksi mutta jossain tilanteissa Jussia on luonnehdittu "äkkinäiseksi", lämminhenkiseksi, poikamaiseksi ja auttavaiseksi. Joskus Jussista on ilmennyt iloinen ilkikurisuus, mikä muuten voi otaksua johtuneen isosiskojen kanssa kasvamisesta ja heidän kanssaan ”pärjäämisestä”. Näiden kaikkien luonteenpiirteiden koossa pitävä voima oli Jussilla hänen ajattelun ja tekemisten itsenäisyys sekä tietynasteinen pidättyväisyys, joiden kehittymiseen vaikuttivat ehkä eniten; henkilökohtaiset ominaisuudet, kodin uskonnollinen ilmapiiri ja tietenkin äiti -Sanna.

Jussi sai kuitenkin käytöksellään ja valoisalla olemuksellaan Villen ja Iidan puolelleen. Hän pyysi Lyylin kättä kesän kynnyksellä 1935. Kuortaneen pidetty kirkkoherra Eevertti Soini vihki Jussi Tuomiston ja

Kuvan nuoret miehet: Eturivi vasemmalta: Armas Lassila, Erkki Koivisto, Reino Yli-Heroja, Heikki Yli-Heroja, Jussi Tuomisto, Veikko Ala-Heroja, Lauri Rannikko, Olavi Ruismäki

Takana oikealta istumassa: Aimo Porraslampi ja Tauno Koivisto

Takana vasemmalta: Eero Keski-Heroja ja Toivo Yli-Heroja.

Ruonan silta oli myös tapaamispaikka Herojan, Sippolan, Ruonan ja Maunuksen pihaasten nuorison kesken. Siellä he saattoivat viettää iltoja ja jopa öitä. Jussin ja Maunuksen Lyylin katseet kohtasivat ehkä ensi kertaa siellä, tai sitten kirkonpenkillä, kovia kun olivat maunuslaisetkin kirkossa käymään. Onhan toki sekin mahdollista, että he huomasivat toisensa Kuortaneen yleisurheilukipailuissa, joihin Jussi otti osaa. Jussi oli kova pikajuoksija ja hänen ennätyksellään 100 metrillä, 11.5 sekuntia, olisi pärjännyt tuolloin Ruotsi - Suomi maaottelussakin. Taisi Jussi olla huomattu lahjakkuus, ainakin urheilua seuraavien kuortanelaisten ja ehkä tyttöjekin osalta.

Tapasivatpa he missä tahansa, heidän välilleen syttyi kuitenkin rakkauden palava liekki. Maunus, jossa kaunispiirteinen, vaalea Lyyli Maria asui, oli Tuomistosta noin 3 kilometrin päässä. Voi uskoa, että Jussin viheltely ja laulelu ei jäänyt huomaamatta keltään Tuomistossa. Eikä varmasti jäänyt huomaamatta Sippolan pihaasille iltaisin se, kun Tuomiston Jussi ajoi suitset kireällä hevosellaan Niemiskylään päin, kun seurustelu Lyylin kanssa pääsi valloilleen. Lyyli oli syvästi uskonnollisten Maunuksen Villen ja Iidan vanhin lapsi ja tytär. Voi otaksua, että Ville, vanhana vapaussotaveteraanina vartioi lastaan kuin haukka.

Viikonloppuisin järjestettiin Ruonan Nuijalla nuorisolle tansseja 1920-30 -luvuilla. Ennen tansseja oli aina ohjelmaa, kuten esimerkiksi runonlausuntaa, kuvaelmia ja näytelmiä. Jussin sisaret osallistuivat useasti näihin karkeloihin ja voi olettaa, että Jussikin tykkäsi käydä ainakin seuraamassa ja olemassa muiden mukana siellä, ehkä jopa tanssiakin.

Niin päättyi Jussin nuoruus ja oli aika ottaa Tuomiston talon suitset Sanna -äidiltä, joka oli niitä pitänyt 20 vuotta. Elämä hymyili ja velvollisuudet painoivat; avio-onni ja talon isännyys, eivät tulleet noina ensimmäisinä vuosina, 1935 -1939, ainoina Jussin ja Tuomiston talon elämään. Jussista tuli isä; syntyi uusia tuomistolaisia: Teuvo 1936, Esko 1937 ja Raija 1939, jotka toivat lisää tohinaa, iloa ja joskus jopa huoltakin. Eniten huolta ja lopuksi murhetta Tuomistoonkin toi kuitenkin Suomen maata uhkaava sota. Jussi osallistui noina vuosina ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja vapaaehtoisiin linnoitustöihin niinkuin muutkin Herojan pihan miehet. Tuomistossakin toivottiin parasta, mutta samaan aikaan pelättiin pahinta. Ja pahin uhka toteutui vuonna 1939 syksyllä, kun Jussillekin tuli määräys ylimääräisiin kertausharjoituksiin, eli "Talvisotaan".

Lyyli Maunuksen avioliittoon koivujen alla Maunuksen pihamaalla keskikesän syleilyssä, lämpimän auringon paisteessa 29.6.1935. Avioliittoon vihkiminen luonnon keskellä, kesän parhaimpaan aikaan, osoittaa Lyylin ja Jussin "hyvää makua" vihkimispaikan valinnan suhteen. Lukuisien häävieraiden ja hääparin onneksi taivaalta ei kuitenkaan tullut tuolloin vettä.

Jussi sai kuitenkin vuoden 1939 loppuun saakka lomaa, eli lykkäystä, talon ainoana töihin pystyvänä miehenä. Hän osallistui kuitenkin vuoden 1940 alusta talvisodan loppuun 13.3.1940 taisteluihin JR16:ssa Värtsilässä ilmatorjuntakonekivääriryhmän johtajana. Tuomistossa huokaistiin helpotuksesta, kun Suomi sai torjuntavoiton ja säilyi itsenäisenä sekä siitä, että Jussi isäntä ja isä palasi hengissä kotiin. Vaikka kesän 1940 vilja ja heinä korjattiin onnistuneesti, synkät pilvet roikkuivat Suomen ja Tuomiston yllä. Ahdistus painoi talossa jokaista; Sanna isoäitiä, Lyyliä, Jussia ja Teuvoa, Eskoa ja taisi siitä saada aavistuksen myös aivan pieni Raijakin. Niin paha uni toteutui. Kesän 1941 kynnyksellä Jussille tuli postissa palvelukseenastumismääräys, jatkosota Jussinkin osalta alkoi Jalkaväkirykmentti 16:ssa.

Jos oli Jussin huolena ja ajatuksissa sota sekä taistelutehtävien suoritus, niin oma huolensa oli hänellä myös se, miten kotona pärjätään. Asta -tytön syntymä , vuonna 1943, lisäsi entisestään Jussin koti-ikävää taisteluiden ja asema-sodan aikana.

Taisteluiden ollessa hiljaisemmassa vaiheessa Jussi kunnostautui Rykmentin kilpailuissa, joista osoituksena sodassa ansaitut palkinnot ammunnasta ja pikajuoksusta. Sodan taisteluissa asetettiin kuitenkin Jussinkin luonne ja taito ankarasti koetukselle, siellä Jussi punnittiin kestäväksi ja taitavaksi. Jussi oli ryhmänsä johtajana niinkuin "Tuntemattoman Koskela", alaisiinsa yhteydenpitäjä ja heistä kiinnostunut.

Jussi tuli Jatkosodasta takaisin kevätkesällä 1944 vain lievästi haavoittuneena, Suomen yhtenä pelastajana. Jussin tärkeä luonteenpiirre taisteluiden ja tehtävien onnistuneisiin suorituksiin oli otaksuttavasti se, ettei hän ollut synkkämielinen, vaan pikemminkin "valoisa" luonne, hän suhtautui tulevaan uskoen parempaan. Hän selvitti sodan surut ja ahdistukset siten, ettei hän antanut niiden vaikuttaa elämäänsä sodan jälkeen. Häntä muuten pyydettiin jäämään armejan vaikituiseen palvelukseen, mutta Jussi oli hetken miettimisen ja Lyylin kanssa keskustelun jälkeen kieltäytynyt. Jussin osallistuminen sotaan ja kokemukset sieltä on esitetty tarkemmin ja erikseen sivulla: "Jussi Tuomiston sota", johon pääset tuota nimeä napsauttamalla.

Niin jatkui Jussin elämä Tuomistossa sodan jälkeen, arkinen aherrus, lapsien iloinen leikki ja nauru, ehkä joskus itkukin, raikuivat talossa ja sen suojaisassa pihapiirissä. Kuria Jussi piti, kuten siihen aikaan oli tapana, "koivuniemen herran " avulla. Siellä se oli tuvan ovipielessä, muistuttaen lapsia "kilttinä" olosta. Ei Jussi siihen usein tarttunut. Niin jatkuivat lasten koulut Herojan kansakoululla. Jussi viljeli maata ja teki metsätöitä talvella sekä tietenkin hoiti muita Tuomiston tilan asioita. Apuna hänellä oli jo kasvavat poikansa ja talon renki. Lyyli vaimo hoiti karjaa itsenäisesti. Isoäidit Iida ja Sanna olivat apuna niissä asioissa missä vanhuuttaan pystyivät. Sannan terveys alkoi kuitenkin heiketä vuonna 1948 ja hän kuoli 15. helmikuuta 1949. Se oli Jussille muille tuomistolaisille kova paikka.

Pojat ja tytöt kasvoivat, elämä ja työt kotitilalla jatkuivat, Teuvo meni keskikouluun kirkonkylälle. Jussi opetti kaikille lapsilleen hevosen länkimisen, ajamisen sekä niillä tehtävät työt kuten esimerkiksi kyntämiset ja sonnanajot. Raijakin muistaa hyvin, miten hän kynsi kahdella hevosella Kivihyypän peltoa. Eikä hevosen kanssa pärjääminen ollut ainoa oppi, mitä lapsille opetettiin. Tärkeää oli olla myös Lyylin apuana navettatöissä. Jussin harras toive oli jo tuolloin, että joku lapsista innostuisi maanviljelyksestä.

Jussi järjesti pojille kisoja viikonloppuisin, kesäisin juostiin ja talvella hiihdettiin kilpaa. Jussi oli aina hankkinut palkinnot kaikille osallistujille. Jussin järjestämiä kisoja muistetaan lämmöllä vielä tänäkin päivänä, kuten muun muassa Tauno Tuuri muistelee: Oli helmikuu joskus 50 -luvulla ja Tuomiston Jussi järjesti taas kerran suosituksi tulleita hiihtokilpailuja. Rata lähti Tuomiston vierestä, mennen Riihenmäen kautta Palomäen vaihtelevaan maastoon, tullen sieltä Haisuojan sivuitse takaisin lähtöpaikan vieressä olevaan maaliin. Hiihtoreitin pituus oli noin kolme kilometriä.

Jussi oli tehnyt ladun edellispäivien pakkasten aikaan Teuvon ja Eskon kanssa polkemalla. Esko, joka oli innokas harjoittelemaan, oli hiihtänyt sitä useampaan kertaan, niin, että se oli kilpailupäivänä kova ja luistava. Lähtöpaikalla oli seuraajajoukko, tyttöjä; Raija ja Asta kavereineen, sekä osallistujien isiä ja äitejä. Sukset oli tervattu viimeistään edellispäivänä. Kilpailuun osallistujia oli pitkälle toistakymmentä; oli Teuvo, Esko, Tuurin Tauno, Hyypän Heimo, Pataman Aatto taisipa siellä olla Porraslammen Leokin ja monia muita Herojan pihaasia poikia. Kilpa hiihdettiin väliaikalähdöllä ja lopputulokset olivat valmiit toimitsijoiden, jotka oli otettu seuraajista, avulla nopeasti. Tuota pikaa oli ylväs palkintojen jako Tuomiston talon sisäpihalla. Palkintojen jako on jäänyt Taunonkin mieleen sen takia, että hän oli tuossa kilvassa viimeinen, mutta sai palkinnoksi kuitenkin kukkopillin, joka oli palkinnoista erinomaisin. Häntä harmittaa tänäkin päivänä, että tuo kukkopilli on elämän vieriessä jonnekin kadonnut.

Tuosta samaisesta kilvasta herkesi muistelemaan myös Haaparannan Jalo. Jalo oli tuolloin noin kuusi vuotias, mutta muisti hyvin tapahtumat. Hän kertoi olleensa hinkuyskässä ja ilmottautuneensa Aleksi isältään salaa Jussille kilpaan. Niin lähtö tapahtui 2 minuuttia ennen Tuurin Taunoa, joka oli häntä vähän vanhempi. Pian lähdön jälkeen Jalo tunsi kovaa uupumusta ja hänen täytyi ottaa sukset kantoon jo Palomäen ensimmäisessä vastasessa. Tauno sai pahoin väsähtäneen Jalon kiinni Palomäessä ja ei halunnut jättää kaveriaan pulaan, vaan veti ja lykkäsi Jaloa pahimpien vastasten ja paikkojen yli. Parivaljakko saapui, muiden jo odotellessa, maaliin yhtä aikaa. Jaloa harmitti vielä tänä päivänäkin muistelessa seuraavan viikon lehdessä olleet tulokset, joita isä Aleksi luki suureen ääneen kotona: " Ensimmäinen...toinen jne...ja viimeisenä maaliin saapui perin pieni poika, Jalo Haaparanta!" Tuollaisia kilpailuja järjesti Tuomiston Jussi.

Jussi oli oman urheilu-uran ja sodan jälkeen yksi Kuortaneen urheilun tukijoista ja vapaaehtoisista. Hän oli muun muassa Kuortaneen Kunnon johtokunnassa yleisurheilujaoston ja ampumajaoston johtajana, osallistuen lisäksi usein vapaaehtoisiin toimitsijatehtäviin eri tasoisissa kilpailuissa. Vieressä on lehtikuva Kuortaneen Kunnon palkintojenjakotilaisuudesta vuodelta 1955. Jussi Tuomisto istuu eturivissä vasemmalla, keskellä Anselmi Timoharju ja oikealla Jukka Uunila ja takarivissä toinen vasemmalta on kuvan talteen ottanut, Jussin serkku, Heimo Hyyppä.

Yksi Jussin elämän kohokohta urheilullisesti oli päästä seuraamaan Helsingin Olympialaisia vuonna 1952. Herojan pihalta siellä olivat myös Pesoset T-mallin Fordillaan, joka muuten oli ensimmäisiä autoja Herojalla. Urheilun parissa vietetyn vapaaehtoistyön lisäksi Jussin elämään kuului aina muunlainenkin yhteisten asioiden hoito.

Jussi oli mukana hänelle erityisen tärkeänä pitämässä asiassa eli hoitamassa sotaveteraanien asioita Rintamamiesveteraaniliiton Kuortaneen paikallisosaston johtokunnassa. Hän oli lisäksi muun muassa kunnanvaltuutettuna koululautakunnassa sekä luottamushenkilönä Kuortaneen Säästöpankin isännissä.

Näiden asioiden lisäksi Herojan pihan elämän ehtoihin kuului ja hankkeiden onnistumisen takasi, olivatpa ne navetan rakentamista tai tuvan katon uusimista tai jotain muuta rakentamista, luja ja tinkimätön talkoo- eli kökkähenki ja yhdessätekeminen. Naapuria autettiin, jos apua tarvittiin. Yhteisomistajuus ja osuuskunta-ajatus olivat johtoajatuksena myös Herojan pihassa ja näin Jussikin oli osakkaana erilaisiin maanviljelyslaitteisiin ja isompiin koneisiin, kuten esimerkiksi viljakuivuriin. Jussi osallistui, niin kuin muutkin herojalaiset muun muassa Mertan Yrjön talonrakentamistalkoisiin ja taisipa hän olla avainhenkilöitä vaikuttamaan siihen, että hanke saatiin aloitettua. Jussilta sai avun se, joka sitä tarvitsi. Tuosta kylän persoonasta, Yrjö Mertasta, on kirjoittanut yksityiskohtaisen henkilökuvauksen Hyypän Heimo "Ruona kylä historian laineilla" -kirjassa. Heimo on muuten ollut itse persoona, jolta on saanut ja saa avun, kun ja jos sitä pyytää.

Tuohon aikaan oli tapana käydä kylästelemässä, vaikka asiaa ei ollutkaan. Tuomistot kävivät ahkeraan Maunuksessa isoäitiä Iidaa ja Ukkoa, eli Ville -pappaa, tapaamassa, olivatpa joskus koko perheen kanssa myös yötä Maunuksen yläkerrassa. Sen yön muuten muisti Esko -poika lapsuudestaan. Ukkonen oli sinä yönä ikimuistettava. Muisti hän Ukon puuverstaankin ja hänen hienot työnsä seinustalla sekä sen, miten Ukon ja Jussi -isän kanssa päästi uistattamaan kuhaa ja hauenvonkaleita Maunuksen rannasta kirkkorantaan ja takaisin. Ukkohan ne kalasta suuresti pitävänä perkasi ja Iida valmisti niistä hänelle ja perheelle makoisaia kala-aterioita. Niin, jos Tuomistot kävivät kyläilemässä naapureissa ja kauempanakin niin tultiinhan sitä Tuomistoonkin; Jussin luottamustoimet, talon edullinen sijainti ja ystävällinen vastaanotto, niin hänen kuin Lyylinkin osalta, takasivat sen, että Tuomistossa oli aina väkeä. Poikasia ja tytösiä, Porraslammen Leo -serkku, Tuurin Tauno, Haaparannan Jalo ja Hyypän Heimo vain muutaman lapsista mainitakseni, sekä aikuisista muun muassa Haaparannan Aleksi, naapurista Tuurin Iita ja Aaro sekä kyläpersoona, karjalansiirtolainen Mertan Ylli, olivat vakiovieraita Tuomistossa. Siinä he istuivat tuvan takan kivellä ja kertoivat kuulumisia ja juttujaan, joita kaikki hiljentyen kuuntelivat. Ja olihan Lyylin äiti, Iida Maunuskin usein Tuomistossa ja antoi apua, jos tarvittiin.

Yhtä tositapahtumaa muisteli Jussin poika Eskokin: Kerran Mertan Ylli pyysi, niin kuin monesti aikaisemmin, Jussia leikkaamaan hiuksensa. Jussi haki tuvan kulmakaapista käsikäyttöisen hiusleikkurin ja kysyi "Ajetaanko kaljuksi, kesätukaksi, tuulettuu paremmin kun on näin kuumakin?" johon Ylli vastasi:"Ajetaan vain, onhan nyt kesä!" ja hymyili sanomansa vakuudeksi. Jussi ajoi ensin leikkurilla ja viimeisteli työnsä vaahdolla sekä partakoneella. Kyllä lapsilla ympärillä oli silmät suurena ja hymy huulilla. Niin oli Yllillä kohta kiiltävä kesäkalju.

Jussi oli samaan aikaan tehnyt Tuomiston ja Herojan pihan lapsille uimapaikan vieressä sijaisevaan Nisooksen mutaiseen järveen, Tuomiston kohdalle. Kaivanto oli noin kolme metriä leveä ja kymmenen metriä pitkä. Seuraava päivä oli taas kaunis ja kuumanhiostava, Esko, Teuvo, Raija, Asta, Porraslammen Leo, Tuurin Tauno, ja taisipa siinä olla Hyypän Heimokin, olivat Tuomiston pihassa lähdössä Nisookselle uimaan. Samassa kesäkaljuinen Ylli käveli pihalle ja ilmoitti, että hänpä tulee mukaan uimavahdiksi. Niin sitä uitiin ja Ylli katseli rannalta. Yhtäkkiä Ylli riisui paitansa ja housunsa, voimisteli alushoususillaan ja huusi "haluatteko nähdä, miten hypätään ja sukelletaan?" Tottakai kaikki halusivat nähdä miten kaljupäinen Ylli järjestää sukeltamisnäytöksen. Näytöshän siitä kyllä tulikin, sillä voimisteluliikkeiden jälkeen Ylli suoristautui, nosti kädet pystyyn, jännitti jalat, koukistautui ja hyppäsi pää edellä. Lapset katsoivat Yllin näytöstä suu auki ja silmät pyöreinä. Niin ketterästi Ylli hyppäsi, ettei osunut uimakaivantoon, vaan sen vieressä olevaan syvään mutakkoon. Siellä hän oli; pää mutakossa, jalat kohden taivasta, muutaman tovin, joka lapsista tuntui ikuisuudelta. Niin alkoi Yllin jalat räpiköidä mutakossa ja hän pyristeli pystyyn. Ja voitte vain arvella, mikä oli näky, jonka lapset edessään näkivät. Kaikki purskahtivat nauruun ja hihitykseen, eikä yltäpäältä kaljuineen mudassa oleva Ylli ollut siitä moksiskaan, vaan hetken päästä erottuivat hänen nauravat valkoiset hampaansa sekä kiekuvankatkova, "kaikenseisauttava", naurunsa muuten mustanmutaisesta kaljusta päästä.

Jos olivat Haaparannan Aleksi ja Jussi ystävyksiä, niin heillä oli lisäksi yhteinen myllyhankekin. Myllyosakkaana oli lisäksi Koiviston Erkki. Mylly sijaitsi Ruonan sillan itäpään kohdalla, mäessä. Aleksi ja Jussi pyörittivät myllyä vuorotellen ja joskus Jussi isä käski mylläriksi myös Esko pojan. Hän muistelee, että myllyä piti vartioida jatkuvasti, yötäpäivää ja Lyyli äiti toi myllylle päivittäin eväät. Tämä yhteinen hanke "kuivui ilmeisesti kokoon", kuten Esko, Jussin poika kertoo. Hän kertoi vielä, että Haaparannan Aleksi oli myös kylän persoona, oikein "kuoliaaksi naurattaja". Hänen tapansa kertoa esimerkiksi metson ampumisesta oli niin herkullinen, että niitä kaikki kuuntelivat hiljentyen ja huvittuneena.

Jussi ei ollut muuten koskaan kova metsästäjä, mutta piisameita hän pyysi. Liekö johtunut sodasta, olihan hän ollut siellä myös tarkka-ampujana. Nisooksella piisameita riitti. Piisami on erittäin vaikea havaita ja se on nopea liikkeissään, sukeltaa ennen kuin olet saanut sen tähtäimeen. Jussi oli kuitenkin harjaantunut muun muassa sodassa tarkka-ampujana ollessaan tähtäämään ja ampumaan nopeasti. Taidollaan ja kilpa-ammunnassakin käyttämällään tarkkuuspienoiskiväärillä hän sai hengettömäksi useita piisameita keväisin. Oravanpyydystäminen oli myös yksi harrastus. Esko poika muistelee, miten isä Jussin kanssa oli lähdetty oravametsälle. Oli kuulas pakkasaamu, Jussi otti pienoiskiväärin selkäänsä ja minä kauraryynejä taskuuni. Etenimme suksin Riihenmäelle, siitä Marttalan sivuitse metsänlaitaan, Hyypän ohitse aina Patamaan, laittaen oraville aina välillä puunjuureen kauraryynisyöttejä. Mentiin Patamassa sisälle ja tuvassa olivat isä Jussin hyvät ystävät: Pataman Aukusti ja Haaparannan Aleksi sekä tietenkin emäntä Selma. Pian tuli selväksi, mitä oltiin isä -Jussin kanssa tekemässä. Aleksi alkoi oman esityksensä, kertoen ensin miten hän oli metson saanut ammuttua ja miten oravalta vasemman etuhampaan, 30 metrin päästä! Tuvan täytti pian ilo ja holkkitupakin savu. Takaisin mennessä oli jännittävää, kun katsottiin, millä syötillä oli käyty ja miten isä Jussi jaksoi rauhallisesti ja tarkasti pyydystää oravan, josta oltiin saatu vihi.

Niin, Tuomistonkin elämän täyttää välillä suru ja välillä ilo, tasapuolisesti, yleensä. Tuomiston elämä pysähtyi kesäpäivänä 1954. Lyyli -emäntä huusi Raija tytärtään navettaan, osoittaen rintaansa pitäen, yskien välillä, maassa olevaa veristä ysköskasaa. Lyylillä ja jokaisella Tuomistossa kouraisi kurkusta, tyhjä kalvava puristus iski sydämmiin, oliko kuolemaa niittänyt, pelottava ja valitettavan yleinen keuhkotauti iskenyt salakavalasti Lyyliin. Kipeä ja voimaton hän oli. Sairaus oli vienyt vaivihkaan Lyylin voimat ja tytär Raija alkoi tehdä navettatyöt. Saiko Lyyli -äiti tartunnan sairastuneesta lehmästä vai jostain muualta, sitä ei tiedetä. Hän sairasti puoli vuotta. Mitä lienevät Lyyli ja Jussi keskenään puhuneet elon viimeisinä aikoina, kun Lyyli makasi tupakammarissa, mitä kävivät keskustelemassa lapset; Teuvo, Esko, Raija ja Asta, sen vain he ja luoja tietävät. Parannusta haettiin viimeiseen asti, kunnes tuli lähdön hetki. Jussi oli kieltänyt sinä päivänä poikiansa Teuvoa ja Eskoa lähtemästä näyttelemään harrastajateatteriesitykseen naapuripaikkakunnalle, koska äiti oli niin huonossa kunnossa. Niin Lyyli nukkui lastensa ja Jussin sekä Iida isoäidin läsnä ollessa ikiuneen 15.1.1955 Tuomistossa.

Jussi ja lapset sekä kaikki Lyylin läheiset oli kokeneet tärkeän ihmisen menetyksen. Elämän oli kuitenkin jatkuttava. Äidin sairastuttua navettatöistä oli huolehtinut enimmäkseen Raija tytär. Jussi päätteli kuitenkin, ettei tilanne voi näin kauaa jatkua. Ja kuten elämässä on niin surun päivien jälkeen tulee sees tai ilo. Jussi ei jäänyt paikoilleen, vaan katsoi eteenpäin uskoen tulevaan. Jussin elämän uusi rakkaus löytyi noin vuoden päästä Alajärven Paalijärveltä. Vaalean kaunis Eine Matila ja Jussi rakastuivat ja menivät seurusteluajan jälkeen avioliittoon 29.1.1956. Jussille ja Einelle syntyi kaksi lasta: Timo ja Tiina.

Elämä palasi radalleen. Töitä tehtiin ja sitten harrastettiin. 60 -luvulle tultaessa ja sen loppuun mentäessä talossa oli jäljellä Jussi ja Eine sekä pienet Timo ja Tiina. Vasta aikuiseksi tulleet Asta ja Einen aikaisemmasta liitosta syntynyt Marketta olivat menneet naimisiin. Jussilla oli muuten yksi sellainen tapa, joka on jäänyt noilta vuosilta Hyypän Heimon mieleen. Jussi oli ylhäällä aina ennen "kukonlaulua". Heimo oli kerrankin, nuorena miehenä, lähtenyt äestämään ja kylvämään peltojaan kyrölle Viitasen taakse siihen kellonaikaan aamulla, "niinku on tapana" Herojan pihassa. Kun hän oli ajamassa kyrölle Viitasen tietä, tuli Tuomiston Jussi vastaan ja seisautti kohdalla. Vaihdettiin pari sanaa ja Heimolle tuli selväksi, että "Jussi oli jo tulossa ja hän vasta menossa". No, kumpikin varmasti sai kylvöt tehtyä ajallaan.

Jussi kutsui kesäisin ympäri Suomea asuvat lapsensa perheineen heinäntekoon, koska siinä tarvittiin enemmän työvoimaa ja kyllähän Jussi ja Eine halusivat nähdä lapsiaan ja lapsenlapsiaan.

Heinäntekoaikana oli siis vilskettä jälleen Tuomistossa; siellä oli Harjut, Hautamäet, Teuvo ja Esko Tuomistot, Ala-Kurikat ja lämmöllä muistan aina siellä mukana olleen Tuurin Eskonkin. Jussi

oli työnjohtajana ja me lapsetkin päästiin kuorman päälle ja latoon heiniä polkemaan. Toinen tärkeä ja rinnan kohottava tehtävä, heinäpellolla "kerrostalossa" kasvaneelle poikaselle, jonka Jussi -papalta sai, oli syrjääminen. Muistan, mikä onni oli, kun Einen kauaskantava kutsuhuuto kantautui Tuomiston aitan vierestä meille, Nisooksen rannassa oleville heinämiehille: "Kahville!" tai "Syömään!". Tunsin ansainneeni sen, kovaa työtä se oli. Eine oli muuten noina päivinä entistä kovemmilla, hän "muonitsi" ja huolsi heinäntekopäivinä ja noina viikkoina lämmöllä koko heinäväen ja hoiti sen lisäksi aamuvarhaisesta alkaen lehmien lypsyn ja muut hoitotehtävät. Kaikki hän jaksoi, Einemäisen hiljaisesti, rauhallisesti ja pyyteettä.

Jussi harrasti kilpa-ammuntaa kiväärillä ja pistoolilla ”Kuortaneen Pyssymiehet” nimellä Lapuan Seudun Ampujissa vuoteen 1969 asti. Tämän jälkeen Kuortaneen Kunnolle perustettiin ampumajaosto. Jussi rakensi harjoittelupaikan itselleen Riihenmäelle, joka oli Tuomistosta noin sadan metrin päässä. Ampumakavereiden, kuten muun muassa Herojan Yrjön, Jaskarin Matin ja Porraslammen Leon kanssa lähdettiin monesti sunnuntaisin Herojan hiekkamontulle harjoittelemaan ja välillä kilpailemaankin. Palkinnoksi kerättiin osallistujilta rahaa. Kyläotteluita ammuttiin Kurejokea ja Menkijärveä vastaan. Tunnelma näissä kyläotteluissa oli leikkimielistosikkomainen.

Kuortaneen pistooliampujat rakensivat "kökällä" Leo Porraslammelta saadulla materiaalilla pienen ampumaradan. Se oli Leon maalla, hänen "Natsamajansa" vieressä, Porraslammen rannalla. Siitä tuli sen jälkeen tärkeä harjoittelu- ja harrastustukikohta niin Jussille ja muille ampujille. Leon panos ja apu sekä näiden miesten into ja uhraukset olivat arvokkaita ja mahdollistivat Kuortaneen Kunnon ampumaurheilun tuolloin. Ne loivat perustan sen vireälle toiminnalle ja menestykselle nykypäivänä jopa olympialaisissa.

Näin jatkui Jussin ja Einen elämä 1960 luvulla, vanhimmat lapset olivat perustaneet omat pesänsä, nuorimmat, Timo ja kävivät koulua. Eine vaimo hoiti karjaa, Jussi viljeli maata ja kävi tarpeen mukaan metsätöissä. Raskaampia töitä hän ei enää itse tehnyt, mutta ajoi kuitenkin puita traktorilla lanssille mittaukseen. Ensimmäisen auton, amerikanmallisen mustan Volkswagenin Jussi osti 1960 -luvun alussa. Muistan itsekin, kuinka sen penkkien takana olevassa laatikossa oli mukava katsella pölyävää maantietä, kun sillä körrööteltiin Lapualle maatalousnäyttelyyn. Majuri -traktori korvasi hevoset, kaikki oli muuttumassa. Tuli 1970 -luku ja hän alkoi tuntea ikänsä. Sama murhe mielessään, kuin kaikki nämä vuodet, tilalle ei löydy jatkajaa.

Tuli vuosi 1975, Jussi ja Eine olivat saaneet tehtyä päätöksen eläkkeelle siirtymisestään ja tilan peltojen "paketoinnista" sekä karjan pois laitosta. Jussi ei kuitenkaan saanut nauttia eläkepäivistä, sillä hänen matkansa täällä päättyi 63 vuotiaana 20.1.1976. Vaikka Jussi kuoli eläkepäiviensä kynnyksellä, minulla on kuitenkin sellainen tunne, että hän jätti maallisen vaelluksensa onnellisena, valoisan luonteinen, kun oli. Kun suruviesti Jussin kuolemasta saavutti perheemme, näin isä-Eskon itkevän ensi kertaa.

Yksi Jussin tapa on muuten jäänyt mieleeni erityisen lämpimänä. Hänellä oli tapana tulla hyvästelemään lähtijä aina Tuomiston portailta vilkuttaen ja hymyillen. Sen tavan olen omaksunut minäkin.

Kuortaneen Korsuköörin ja Canto-ryhmän Suomi 100 vuotta -juhlakonsertissa esittämä laulu "Veteraanin Iltahuuto" sopii hyvin esitettäväksi Jussillekin. Kiitos! (Lisätty 10.10.2017/JT)

19.12.2013 Jari Tuomisto

Jälkipuhe: Jussi Tuomiston hautajaisten muistotilaisuudessa lausui hänen ystävänsä käsityönopettaja Nestori Mantsinen kirjoittamansa muistorunon "Käyn surren vierellesi". Tämä runo ilmestyi myös paikallisessa Viiskunta -lehdessä. JT

Käyn surren vierellesi

Käyn surren vierellesi , kuollut mies.

- En aamusella tiennyt vielä lainkaan,

minkä jo iltasella kuulla sainkaan:

ystävä, ihminen, sun aikas loppui jo.

Sä talveen täällä synnyit, oma mies,

sait Ahteenmäessä käydä marjasilla

ja soutaa Nisosjärven lainehilla

ja kuulla kellonlyönnit Kuortaneen.

Nyt elonpaikkasi on tyhjä, mies.

Ei kätes heitä siemeniä multaan,

ei takka sulle suitsuttele tultaan.

- Nyt taivaan pelloilla sun sielus käy.

Et saavu aurallesi, kyntömies.

- Vain suru viiltää liki routarajaa,

ja lumi polkus päälle lunta ajaa.

- Sun muistos kukkaset vain viherjöi.

Me menetimme sinut, reilu mies.

Jos tarvis miestä arjen, juhlan toimiin,

me luottaa kyllä saimme sinun voimiin.

Sä ystävää tohdit auttaa hädässään.

Ei sanaas enää kuulla, kunnan mies,

ei kutsut häiritä voi sulta unta.

Nyt toisin voimin täytyy lautakunta,

kun vakaat tuumailus on hiljenneet.

Sä urheilija olit , pyssymies,

jo ikääntynyt kun Kymppiä luotiin,

sun nimes silloin ensin esiin tuotiin,

- Sen muistan mä kun olin lähelläs.

Myös sodan teillä olit, sodan mies,

kun vihollisen voima maata koitti,

ja julma teräs taiston virttä soitti,

sun kättäs siellä silloin tarvittiin.

Sä veteraaniin luotit, rauhan mies.

- Ken luotimyrskyyn on joutunut kerta,

sen suonissaan on aseveliverta

kuin rintamilla ikään uljaimpaan.

Nyt jälkees on kylmempi kotilies

- Ken aamuun syntyy iltaan asti jaksaa.

- Hän kuolemalla olonvelkaa maksaa.

- On lainaa vain tää matka ihmisen.

Täällä sun paikkasi on, mennyt mies.

Saat kuulla tutun aallon liplatusta

ja kellon ääntä, kuu on murhe musta,

kun tuttujasi tuodaan multaan maan.

Nestori Mantsinen

Lähteet:

Haastattelu Esko Tuomisto v. 2000

Haastattelu Raija Ala-Kurikka v.2013

Haastattelu Tauno Tuuri v. 2013

Haastattelu Jalo Haaparanta v. 2013

Muistiinpanot Heimo Hyyppä 2013

Ruona -kirja v. 2013

Pirättyy Puheelle -kirja v.2000

Omat kokemukset ja muistitiedot/Jari Tuomisto v.1960-1976

Sota-arkisto, kantakirja/Juho Elias Tuomisto

Perukirja/Juho Kustaa Tuomisto/v.1915

Kuortaneen vaiheita, Heikki Klemetti 1932