LSK jalostus
Varsinainen jalostustyö lähti liikkeelle 1900-luvun alussa, kun maahan perustettiin karjanjalostusyhdistyksiä. 1904 perustettiin Länsi-Suomen Karjanjalostusyhdistys LSK. Toiminta varsinaisesti alkoi 1906, jolloin perustettiin LSK-rodun kantakirja. Rodun ensimmäinen kantakirjasonni oli Köyliössä 1906 syntynyt LSK-sonni Matti (ProAgria LSK:n perustamisesta 100v.) Toiminnan alkuvaiheessa yhdistysten tehtävänä oli selvittää ja kartoittaa puhtaiden alkuperäisten karjojen määrä ja missä sitä vielä oli. Yleensä tiloilla karja oli hyvin sekarotuista ja tiloilla oli käytetty monien eri rotujen sonneja. Sen vuoksi alkuperäiskarjaa haettiin syrjäseuduilta, missä oletettiin käytetyn vähemmän tuontisonneja. Sieltä löydetyt eläimet olivat yleensä hyvin pieni kokoisia ja vaatimattomia.
Myöhemmin huomattiin, että mukana hylättiin paljon hyvää ja riittävän puhdasta jalostusainesta. Voimakkaimmin tämä tuntui LSK:n alkuvaiheissa, koska vieraiden rotujen vaikutus oli ollut suurinta nimenomaan ruskean länsisuomalaisen karjan alueella maan etelä- ja länsiosissa. Puhdasta rotua haettiin Pohjois-Hämeen, Pohjois-Satakunnan ja läntisen Keski-Suomen syrjäpitäjistä (Maijala 1998, 14–15 ja Myllylä 1991, 19–20.)
LSK eläinten lukumäärä tarkkailukarjoissa kasvoi aina 50-luvulle asti. 1959 Ayrshire-lehmien lukumäärä ylitti ensimmäistä kertaa Suomenkarjan määrän. Tämän jälkeen pudotus alkuperäisrotujen eläimissä on ollut jyrkkää 1980-luvulle asti. Vuodesta 1990 alkaen LSK-eläinten määrä on ollut lievässä kasvussa. Vuonna 2003 syntyi noin 1250 LSK vasikkaa.
Rotumäärittely
Rotutyypin määrittämisessä LSK-eläimen tavoite oli seuraava: ’’Sen tulee olla suhteellisen kehittynyt, luja, mutta hienorakenteinen, avo- ja lypsytyylinen. Värin tulee olla tasaisesti vaa-leanruskea, ei punaruskea, ei hallava, voikko eikä karhunkarvainen.’’ (Myllylä 1991).
LSK:ssa lehmiä alettiin merkitä heti ensimmäisenä toimintavuonna ns. kantakirjan alustavaan luetteloon. Tämä tapahtui yksinomaan rakenteen ja tyypin perusteella ja jatkui sellaisena vuoteen 1912. Silloin lehmille määrättiin myös tuotosvaatimus ja niitä alettiin merkitä varsinaiseen kantakirjaan. Tuotosvaatimus oli tuolloin 3000 kiloa maitoa tai 110 kiloa rasvaa. LSK:ssa sonni hyväksyttiin kantakirjaan rakenteen ja tyypin perusteella aina vuoteen 1921, jolloin määrättiin, että sonnin emän tuli olla kantakirjassa. Samana vuonna määrättiin myös, että sonnin isänkin piti olla kantakirjassa. (Myllylä 1991, 24-25; Maijala 1998, 15-18, 26.)
Länsisuomenkarja (LSK) on yksi maailman korkeatuottoisimmista maatiaisnautaroduista. Rotu kehittyi Länsi-ja Etelä-Suomessa ja on alkuperäisistä karjaroduistamme yleisin. Länsisuomenkarja on harvinainen, mutta ei uhanalainen nautakarjarotu. Eläimet ovat yksivärisen ruskeita, lehmien väri vaihtelee tummanruskeasta vaaleanruskeaan, tosin karvapeitteessä voi esiintyä myös valkoisia läikkiä. Länsisuomenkarja on muiden maatiaisrotujen tapaan perinnöllisesti nupoa. LSK-lehmiä on yksityisten karjojen lisäksi myös Sukevan vankilatilalla ja muun muassa OSLA:n (Oulun seudun luonnonvara-alan oppilaitos) Muhoksen toimipisteessä (Suomen Alkuperäiskarja ry 2005.). Luonteeltaan länsisuomenkarja on kuten tyypillinen suomalainen; hieman itsepäinen, arka ja hyvin itsenäinen. Poikimiset rodulla ovat helppoja ja hiehotkin poikivat helposti ilman avustusta.
(Eija Kuoppala, 2013)
Kuvassa kolmet kaksoset tehnyt Pikkanen viimeisillään. Monta vasikkaa mahaan mahtuu? (Riitta Tarhonen, 2009)
Lähteet
Lilja, Taina; Soini, Katariina; Mäki-Tanila, Asko. Länsisuomenkarja. MTT Nauta 4/09, s. 31-34.
Maijala, K. 1998. Jalostustyöllä tulosta. 100 vuotta naudan- ja sianjalostusta. Suomen kotieläinjalostusosuuskunta. Helsinki 1998: Raine Salmi Oy.
Myllylä, Lauri. 1991. Suomenkarja maan alkuperäinen karjarotu. Suomenkarjan Jalostussäätiö. Vantaa 1991: Tikkurilan Paino Oy.
Proagria Maaseutukeskusten Liitto http://www.faba.fi/yritys/historia.asp
roagria Maaseutukeskusten Liitto