Karjan tuonti

Suomeen on tuotu aikakirjojen mukaan ulkomailta, pääasiassa Euroopan eri maista, vieraita karjarotuja jo 1500-luvulta alkaen. Nämä tuonnit olivat yksityisten ihmisten tuonteja ja näin ollen hyvin satunnaisia (Myllylä 1991, 9.) 1700-luvulla eläimiä sen sijaan alettiin tuoda runsaammin ja nämäkin tuonnit tapahtuivat edelleen yksityisten toimesta. Näillä 1700-luvulla tapahtuneilla tuonneilla on ollut jo merkittävä vaikutus maan alku-peräiseen maatiaiskarjaan. Näiden tuontien tähden nimittäin levisi muihinkin karjoihin sonneja ja lehmiä ja siitä alkoi maatiaiskarjamme risteyttäminen ulkomaisella eläinaineksella. Tuontisonnien avulla pyrittiin parantamaan omaa maatiaiskarjaamme paremmiksi, kookkaimmiksi ja näyttävimmiksi, sillä oma rotumme oli tällöin vielä heikosti ruokittua. Eihän Suomessa ollut tällöin vielä nykyisen kaltaista tietoa ruokinnasta, ja kun hyvä heinä syötettiin pääasiassa hevosille, niin lehmien ruokinta jäi tavat-toman niukaksi ja usein kävi niin, että kevättalvella kuoli useita lehmiä suoranaiseen nälkään (Myllylä 1991, Maijala 1998.) Euroopassa esiintyi jo 1700-luvulla mielipiteitä, joiden mukaan ainoa, oikea keino parantaa maan alkuperäistä karjakantaa on risteyttää sitä muualta tuodulla puhtaalla rodulla. Kun näin menettelisi, saisi parempia jälkeläisiä. Suomessa ei osattu yhdistää asioita tuolloin oikein ja ajateltiin, että karjamme taso on sen verran heikkoa, että ulkomainen eläinaines parantaisi oman karjamme tasoa niin paljon, että pääsisimme samanlaiseen tasoon ulkomaiden karjojen kanssa. Suomalaiset karjankasvattajat eivät kuitenkaan ymmärtäneet, että karjan huono tuotos ja muu huonous johtui puutteellisesta ruokinnasta. Nautaeläinten tuonti Suomeen tyrehtyi lähes kokonaan 1800-luvun alkupuolella. Tällöin Suomessa elettiin taloudellista hiljaiseloa. Vasta 1800-luvun puolivälissä Suomen talouselämä alkoi pikkuhiljaa nousta jaloilleen. Tämä taloudellisen aseman kohentuminen sai aikaan kehityksen, joka osaltaan vaikutti maa- ja karjatalouden alalla (Myllylä 1991, 11.). 1800-luvun puolivälissä karjatalouden asema maataloudessa alkoi voimistua. Pelloillamme alettiin viljellä heinää ja siitä seurasi, että karjan kunnollisen talviruokinnan edellytykset alkoivat pikkuhiljaa parantua. Tällöin Englan-nin markkinat avautuivat suomalaiselle voille. Alettiin perustaa kylä- ja kartanomeijereitä. Myös separaattori keksittiin. Kaikki nämä tekijät yhdessä aiheuttivat maataloustuotannon siirtymisen karjatalouden puolelle. Karjatalous ja siihen perustuva meijeriteollisuus alkoivat olla valttia (Myllylä 1991, 11–13.)

Eräänlaisena esikuvana suomalaisille karjanjalostajille toimi tanskalainen professori V. Prosch, joka 1860-luvulla alkoi omassa maassaan esiintyä voimakkaasti kotoisten maatiaisrotujen puolesta. Hän korosti, että nämä ovat yhtä kelvollisia puhdasjalostuksen kohteina kuin muutkin rodut. Hän lausui suomalaistenkin tunteman lauseen ”maatiaisrotu on yhteinen pääoma, jonka väheneminen tai häviäminen painaa alas koko karjanjalostuksen ja samalla kalvaa maan tärkeimmän tulonlähteen juuria”. Tämä lause toimi Suomessakin pitkään maatiaisrotujemme eräänlaisena tunnuslauseena (Maijala 1998, 3-5.) Suomessa kaksi ehkäpä tunnetuinta henkilöä, jotka määrätietoisesti ja voimakkaasti puhuivat ja toimivat koimaisen karjan hyväksi olivat Leväsen maanviljelyskoulun johtaja Antti Manninen ja Joroisten Järvikylän kartanon omistaja, agronomi ja myöhemmin maanviljelyshallituksen ylijohtaja Nils Grotenfelt. Grotenfelt oli tanskalaisprofessori V. Proschin oppilas. Nils Grotenfelt oli nimenomaan puhdasrotuisuuden kannattaja. Hän ei hyväksynyt lainkaan sekarotuisuutta mikä risteyttämisen ansiosta oli nopeasti lisääntynyt maassamme (Myllylä 1991, 14.). Senaatti myönsi Grotenfeltin aloitteesta vuotuisen määrärahan karja palkitsemiseen ja ensimmäisten perustettujen sonniyhdistysten tukemiseen. Samalla määrättiin, että näillä varoilla saadaan palkita vain maatiais- tai Ayrshire-eläimiä (Myllylä 1991, 18–19.) Vuonna 1898 järjestettiin valtiovallan toimesta kaksi kotimaisen maatiaiskarjan näyttelyä. Toinen näyttelyistä järjestettiin Tampereella, toinen Kuopiossa. Kuopion näyttelyn yhteydessä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa agronomi Uuno Brander esitti usean maanviljelysseuran alueet kattavan karjanjalostusyhdistyksen perustamista. Näin syntyi Itä-Suomen Karjanjalostusyhdistys, ja virallisesti se perustettiin siis 3.9.1898 Otavan maanviljelyskoululla. Yhdistys jatkoi karjanäyttelyiden järjestämistä, järjesti erilaisia kilpailuja sekä edisti karjantarkkailu- ja sonniyhdistystoimintoja. Vuonna 1901 oli perustamisvuorossa ”Suomalainen Ayrshire-yhdistys” myöhemmin Suomen Ayrshireyhdistys (Myllylä 1991,18 ja Maijala 1998, 4-7.) Länsisuomalaisen karjan näyttelyssä Tampereella 1898 ei päästy selviin päätöksiin jalostuksen pohjaksi valittavasta eläintyypistä eikä yhdistyksen perustamisesta, mutta useat ISK-alueen länsi- ja lounaispuolella toimivat maanviljelysseurat perustivat v. 1904 Länsi-Suomen Karjanjalostusyhdistyksen (LSK), jonka toiminta alkoi pari vuotta myöhemmin. Yhdistyksen tehtävänä oli pelastaa jo häviämäisillään ollut, alueella vuosisatoja vaikuttanut ruskea maatiaiskarja (Myllylä 1991, 18–19 ja Maijala 1998, 6.)

Seuraava teksti on suora lainaus Anders Allardtin Liljendal pitäjän historiikista (1935):  

"Korna i våra byar voro i äldre tider små och oansenliga, dels i följd av svag uppfödning, dels i följd av inavel. Hästarna utfodrades med hö och hackelse, korna med halm och agnar samt "böning" på rotfruktsblad. Högivan var icke stor. dEt var egentligen före och efter kalvningen kon erhöll något mera hö. Härtill kom syrpa, överströdd med mjöl. Kraftfoder utgordes av rågmjöl eller kli, uppblött i varmt vatten (grutdricka). Nötkeratursrasen förbättrades emellertid och den obehornade inhemska herrgårdsrasen (kullokuddorna) var enligt vad det uppgives förhärskande på lägenheterna i socken redan i mitten av 1800-talet. Skadedjuren, särskilt vargarna, gjorde vallherdesysslan oumbärlig. Under kalla vintrarmåste man vanligen på kälke i såar och ämbar släpa vatten till ladugården. Mjölken silades upp i stora träbunkar och grädden kärnades sedan till smör i den höga träkärnan. (s.316)

• Liljendal gård 1839: Korna var denna tid av inhemsk herrgårdsras utan horn (kullokuddor).

• Liljendal gård 1876: alla kor fortfarande av herrgårdsras.

• Liljendal gård 1900: kreaturen äro av blandad herrgårds- och holländsk ras.

• Liljdendal gård i början av 1900: inköptes ayshire-avelsdjur. (s. 315-316) ."

Lähteet

Allardt, Anders: Liljendal sockens historia. Östra Nylands förlag. Lovisa. 1935.1980.

Maijala, K. 1998. Jalostustyöllä tulosta. 100 vuotta naudan- ja sianjalostusta. Suo-men kotieläinjalostusosuuskunta. Helsinki 1998: Raine Salmi Oy.

Myllylä, L. 1991. Suomenkarja maan alkuperäinen karjarotu. Suomenkarjan Jalos-tussäätiö. Vantaa 1991: Tikkurilan Paino Oy.