Lehmämme

Vaikka nämä kolme nimetään suomenkarjaksi, niin geneettisesti ne ovat kuitenkin niin erilaisia, että jokainen on oma rotunsa. Länsisuomen-karja on suomenkarjan roduista tällä hetkellä yleisin. Suomenkarja on par-haiten Suomen oloihin soveltuva nautarotu, vaikka se ei maidontuotannos-sa pärjääkään valtaroduille. Suomenkarjan maidolle on ominaista rasva- ja valkuaispitoisuus. Runsaan valkuaisen takia suomenkarjan maito sopiikin erityisesti juuston valmistukseen. Suomalaisten alkuperäisrotujen säilyt-tämiseksi perustettiin vuonna 1990 Suomen alkuperäiskarja ry. Yhdistyk-sen tarkoituksena ja tavoitteena on jakaa uusille sukupolville tietoa suo-menkarjasta sekä säilyttää alkuperäinen ja uhanalainen rotu. Yhdistys ja-kaa tietoa alkuperäisrodusta internetin, alan lehtien sekä erilaisten tapah-tumien kautta (Suomen Alkuperäiskarja ry 2005.)

Taulukko havaitaan Suomessa tällä hetkellä vallitseva tilanne lypsykarjamaatiaisrotujen suhteen. Kuten taulukosta havaitaan, yleisin rotumme on tällä hetkellä Länsisuomenkarja, jota löytyy lehmistä 4000 kappaletta. Sen sijaan huonompi tilanne on Itäsuomenkarjalla ja Pohjoissuomenkarjalla, joita on vain 200 kappaletta kumpaakin (MMM 2005.). Länsisuomenkarjan tilannetta on pelastanut se, että se on korkeatuottoisempi ja kooltaan suurempi kuin Isk ja Psk-rodut. Näin ollen se on otettu helpommin vastaan maidontuottajien keskuudessa.

Vuoden 1964 lopussa perustettiin Suomen Karjanjalostusyhdistys (SK), jonka kautta ISK, LSK ja PSK (perustettiin v. 1905) - yhdistykset hoitivat aluksi yhteisiä tehtäviä omalta alueeltaan. Vuonna 1951 toiminta siirtyi Tikkurilaan, kun sinne rakennettiin oma toimitalo. Ankara kilpailu Suomen Ayrshire-yhdistyksen kanssa johti siihen, että suurikokoisempaa ja tuotostasoltaan parempaa ruskeata tyyppiä suosittiin sonnivalinnoissa. Sadat sonniyhtymät ja v. 1947 maassamme alkanut keinosiemennystoiminta helpottivat siirtymää ja niin länsisuomenkarja syrjäytti muita tyyppejä nopeasti (Maijala 1998, 6.). Vuonna 1960 Suomen Karjanjalostusyhdistys otti huostaansa myös friisiläiskarjan jalostamisen. Vuodesta 1963 ryhdyttiin Suomeen tuomaan Ruotsista mustankirjavaa friisiläisrotuista karjaa. Suomenkarjanlehmille alettiin tällöin käyttää laajassa mitassa friisiläissonneja, koska tarvittiin kasvukykyisiä vasikoita lihantuotantoon. Puolet vasikoista oli kuitenkin lehmiä, ja useimmiten nämä säästettiin eloon. Tuloksena tästä oli se, että suomenkarjan osuus maan tarkkailulehmistä laski 1960–70- luvuilla 50:stä alle 5 prosenttiin (Maijala 1998, 16–17.)

Rodun vähenemisestä huolimatta kiinnostus suomenkarjaan, sen hyviin puoliin, säilyttämiseen ja mahdolliseen kehittämiseen on aivan viime vuosina lisääntynyt.

Lähteet

Maa-ja Metsätalousministeriö. www-sivusto. www.mmm.fi/mittarit/maatalous/geneettinen_monimuotoisuus.html . 2005. Luettu 19.10.2005.

Maijala, K. 1998. Jalostustyöllä tulosta. 100 vuotta naudan- ja sianjalostusta. Suo-men kotieläinjalostusosuuskunta. Helsinki 1998: Raine Salmi Oy.

Myllylä, L. 1991. Suomenkarja maan alkuperäinen karjarotu. Suomenkarjan Jalos-tussäätiö. Vantaa 1991: Tikkurilan Paino Oy.

Suomen Alkuperäiskarja Ry. www-sivusto 20.10.2005.