Parsa

Nimi: Parsa, ruokaparsa (Asparagus officinalis)

Heimo: Parsakasvit – Asparagaceae

Kasvumuoto: Monivuotinen ruoho. Juurakko suikertava, paksu, mukulamaisen turpea, lyhytnivelinen.

Korkeus: 60–150 cm. Varsi runsaasti haarova, kiehkuroissa 2–6 neulasmaista versoa.

Kukka: Kehä säteittäinen, vaaleahko–vihertävänkeltainen, 4–6 mm leveä, yhdislehtinen, 6-liuskainen. Hedekukkien kehä kapean kellomainen, emikukkien ja kaksineuvoisten kukkien lähes pallomainen. Heteitä 6. Emiö yhdislehtinen, 1-vartaloinen. Kukat yksittäin tai harvakukkaisia ryhminä lehtihangoissa.

Lehdet: Surkastuneita, suomumaisia. Lehtihankojen versot neulasmaiset, säteittäisesti.

Hedelmä: Pyöreä, aluksi vihreä, kypsänä kellanpunainen, 6–10 mm leveä marja.

Kukinta: Kesä–heinäkuu.

Historiaa

Parsa / ruokaparsa on vanha vihanneskasvi. Parsanviljely alkoi muinaisessa Egyptissä noin neljä tuhatta vuotta sitten. Euroopassa ensimmäisenä parsaa alkoivat kasvattaa antiikin kreikkalaiset ja sitten roomalaiset. Rooman valtakunnan kukoistuksen lakattua parsanviljely häviää Euroopasta. Vasta ristiretkien aikana sen viljely alkaa taas uudestaan. Parsa tuli Pohjolassa tutuksi jo 1600- ja 1700-luvuilla, sitä viljeltiin Suomen kartanoissa 1700-luvulla.

Parsalla on siis vuosituhansia pitkä käyttöhistoria ja vankka maine hyöty- ja lääkekasvina. Parsaa on käytetty ravintokasvina sen hienon maun ja diureettisten l. nestettä poistavien ominaisuuksien vuoksi. Parsa mainitaan maailman vanhimmassa tunnetussa keittokirjassa, Marcus Gavius Apiciuksen teoksessa De re coquinaria 200-luvulta. Parsa kasvaa luonnonvaraisena Etelä- ja Länsi-Euroopassa, mutta menestyy myös eteläisessä Suomessa. Kasvupaikkoja ovat pihat, tienvarret, hiekkakummut, maakasat, sorakuopat, joutomaat, rannat. Parsa on paitsi koriste- ja vihanneskasvi myös viljelyjäänne tai -karkulainen sekä uustulokas. Kts. kartta sivun lopussa. Tällä hetkellä ympäri maailmaa viljellään noin sataa eri parsalajia.

Rakenne

Parsaksi kutsutaan yleensä Asparagus-sukuun kuuluvan ruokaparsan nuoria versoja. Parsa tuottaa meillä satoa toukokuussa eli aikaan, jolloin puutarhasta ei saa vielä juuri muuta tuoretta syötävää. Parsa on monivuotinen ja siksi sen kasvupaikka onkin valittava huolella. Se saattaa sinnitellä samalla kasvupaikalla jopa 20 vuotta.

Parsa on hyvin hienohaarainen ja sen neulasmaiset osatkin ovat itse asiassa oksia: lehdet ovat aivan pieniä, vartta vasten painautuneita suomuja. Versonrakenne vaihtelee jonkin verran parsan sukupuolen mukaan: hedeyksilöille on tyypillistä voimakkaampi haarominen ja tukevakasvuisuus; emiyksilöt ovat puolestaan sirompia. Usein kuitenkin samassa yksilössä on sekä kaksineuvoisia, että surkastumisen vuoksi yksineuvoisia hede- ja emikukkia sekaisin.

Viljely

Parsa on melko vaativa kasvi, joka tuottaa satoa vasta kolmantena keväänä. Kasvupaikan tulee olla aurinkoinen, lämmin ja suojaisa eikä kasvualustassa saa olla monivuotisia rikkakasveja. Parsa viihtyy parhaiten melko syvään muokatussa kuohkeassa, multavassa hietamaassa, jonka pH on vähintään 6,5 eli maa on hyvin kalkittu.

Parsan kasvattaminen satoikään vie useita vuosia. Parsan voi kylvää siemenistä tai istuttaa valmiista taimista. Taimikasvatus ennen istutusta kestää kaksi vuotta. Taimia varten kaivetaan vako, jonka pohjalle laitetaan esimerkiksi hyvin maatunutta kompostia. Taimet istutetaan noin 40 cm taimivälillä ja vähintään 15 cm syvyyteen vaon pohjalle. Istutusvuoden syksyllä vako täytetään. Mitä syvemmälle parsa istutetaan sitä paremmin se kestää talven pakkaset. Istutuksen yhteydessä taimet kastellaan kunnolla ja istutuskesänä huolehditaan kasvualustan riittävästä kosteudesta.

Parsan annetaan rehevöityä ja kasvattaa juurakkoa ainakin istutusvuosi ja vielä 1–2 vuotta sen jälkeen. Kasvukauden aikana kasvustoa lannoitetaan, harataan rikkakasvit ja syksyllä tuleentunut versosto leikataan.

Kun parsakasvusto tuleentuu, suurin osa kasvin ravinteista kulkeutuu juurakkoon. Satokauden alkaessa ravinteet ovat siellä kasvin saatavilla, joten lannoitus tehdään heti sadonkorjuun jälkeen.

Sadonkorjuu

Parsaa korjataan ensimmäisenä satovuonna (kun taimi on vähintään kolmevuotias) viikon ajan. Seuraavina vuosina sadonkorjuuaikaa voi pidentää jopa kuukauteen asti. Liian pitkään jatkunut sadonkorjuu vähentää kasvin hiilihydraattivarastoja ja seuraavan vuoden sato kärsii. Satoa korjataan parin päivän välein.

Parsaa voi viljellä valkoisena tai vihreänä. Valkoinen ja vihreä parsa ovat itse asiassa samaa kasvia. Harjanteissa viljeltävä parsa korjataan heti, kun verson kärki on tulossa maan pinnalle. Tällöin parsaan ei ehdi muodostua lehtivihreää eli satona saadaan valkeaa parsaa. Valkoisen parsan sadonkorjuu on työlästä eikä sen ravintoarvo ole yhtä hyvä kuin vihreän parsan, joten on suositeltavampaa kasvattaa vihreitä parsanversoja. Tasamaalla viljeltävä parsa, l. vihreä parsa korjataan, kun versot ovat kasvaneet n. 15 - 20 cm korkuisiksi. Versot leikataan tai taitetaan maanpinnan tasalta tai hieman sen alapuolelta.

Käyttö

Parsa sisältää paljon vitamiineja, mutta vähän energiaa. Vihreää parsaa ei tarvitse kuoria, vaan se voidaan pilkkoa salaatteihin sellaisenaan. Parsasta saadaan herkullinen sosekeitto alkupalaksi tai se voidaan kuorruttaa juustolla pääruoan lisukkeeksi. Yksinkertaisimmillaan parsanversoja keitetään tai höyrytetään kunnes ne pehmenevät ja tarjotaan kevyen kastikkeen tai voisulan kanssa. Parhaaseen lopputulokseen päästään kuitenkin sitomalla versoja nipuksi ja laittamalla nippu pystyasennossa kiehuvaan veteen, jolloin versojen tyvet keittyvät ja pehmeämmät kärjet höyrystyvät. Parsan keittämiseen on myös erityisiä, pohjasta rei'itettyjä astioita, jolloin oikeaoppinen keittäminen onnistuu vieläkin paremmin.

Parsan maanpäällisillä osilla ei juuri ole käyttöä, mutta maanalaisilla sitäkin enemmän. Parsan juurakoilla ja juurilla on uskottu voitavan parantaa hedelmällisyyttä, hillitä kuukautisvaivoja ja lisätä imettävän äidin maidontuotantoa. Juuret sisältävät yhdisteitä, jotka vaikuttavat ihmisen hormonituotantoon. Parsa on erinomainen myös silmänruokana puutarhassa: kasvista voidaan ottaa keväällä pari viikkoa satoa, minkä jälkeen sen annetaan kasvaa vapaasti. Sen oksia voidaan käyttää leikkovihreänä. Parsan punaiset marjat ovat myös hyvin koristeellisen näköisiä, mutta myrkyllisiä. Siemenissä on kitkerää aspargiinia (asparagiini = aminohappo), joten tuskinpa kukaan tulee napostelleeksi marjoja muutamaa enempää. Linnut voivat syödä niitä vahingoittumatta – samalla ne tulevat levittäneeksi siemeniä, jotka kulkeutuvat ehjinä niiden ruuansulatuskanavan läpi.

Villiparsan levinneisyys maassamme, katso Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin Yliopiston Kasviatlas Aspargus officinalis.