Väärin ymmärretyt...

Olemassa olon oikeutus:

Hyvin usein minut ymmärretään väärin, joko tahallaan tai sit en vain saavuta samanlaisia arvoja kuin kanssakulkijani. Mieheni ja Sisareni ymmärtävät joskus tahallaan minut väärin, mistä tietenkin kimpaannun 0-200 alle aikayksikön. Provosointiahan tuo on, ymmärrän sen kyllä.... -mut kun olen niin nopea käänteissäni, ehdin reakoida asiaan vasta kun on myöhäistä tajuta se vitsiksi, ja niinä aikoina "sota" on valmis.

Mielestäni vitsin ja huumorin idea/oikeutus on paljolti siinä, että "koomikko" ymmärtää mihin kohtaan mikäkin sopii! Huumorin luulisi olevan hauskuuden välikappale, ei riidan aiheuttaja!

Käytös ilmentää ennen koettua, vai ilmentääkö?

Ostin sähköpyörän. En sit heti ehtinyt kokeilemaan sitä. Pekka sanoi eilen aamulla, että lähdetäänkö ajelemaan pyörillä. Höristin korviani... -kysyikö se minua kanssaan pyöräretkelle? Kyselihän se... "Juu, lähetääkö käymää satamassa. Katotaan onko se jo auki?" Niinpä me puimme ulkovaatteet yllemme, ja jalkauduimme pihaan. Peksi haki pyörät autotallista. "Nostetaako vähä sun satulaa?" "Nosta viis senttiäi" Niin me pääsimme matkaan. Minä edellä, ja Peksi perässä. Sanoi sille ettei jätä minua... Ajelin edellä, mies jäi jälkeen, saavutti välillä, ja jäi taas. Minä poljin ilman sähköapua... Kirkon mäessä vasta otin pienimmän sähköavun vastaan!

"Sehän kulkee hyvin!" ihmetteli mieheni satamassa. "Juu, niin kulkee. Eikä tarvinnu sähköappuukaa ku puolessa välissä kirkon mäkkee!" "Ajotko sinä tavallisella fillarilla ilman sähköö? Minä en meinannu perässäs pyssyy!"
No, huh! Ja minäkö luulin, ettei se mies muuten vaan kehdannut ajella kanssani kylän läpi!!! Mietin kyllä, että itsehän se pyyteli yhteiselle retkelle, vähän ihmettelin...

Pekalla on läskipyörä ja minulla tavallinen... Kitkaa on tavallisissa pyörissä vähemmän, siksi se on raskaampi ajella!

Satamassa omistaja oli Suomenlipun nosto puuhissa, olihan vapunpäivä. Ravintola ei ollu auki... -kotiin sumpeille!

Olikin oikein mukava yhteinen aamupäivä! Keitettiin siinä sit aamupäivä kahvit, lähdettiin pihaa haravoimaan... -YHDESSÄ!

Lapsuuteni erehdyksien symboli:

Auttamaton Pekka

Tämä tarina, jonka nyt luet tästä,

on kuvaus Pekasta järkevästä.

Hän itsepäinen oli kuin pakana,

mutta pysyi aina sanansa takana:

sanat poikasen nelivuotiaan

näet myöskin tarkoin punnitaan.

Oli Pekka todella järkevä mies,

ihan kaiken hän ties:

politiikan, tyttöjen laitteet fiinit

ja leivosherkkujen vitamiinit.

Mutta ässä-kirjainta kuitenkaan

hän ei oppinut oikein lausumaan.

Tuli sokerista tokeri ja isästä itä.

Mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.

Oli Pekka äitinsä mukana

nyt kirkolla Osuuskaupassa,

kun villakoiran näki hän siellä.

Ei sellaista näe kotikylän tiellä.

Ja Pekkakos huudahti: ”Jellona, hui!”

niin että myyjäkin kauhistui.

Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan

selitti – laps olis joutunut harhaan:

”Se on koira, lapseni, eikä saa

noin jellonaks sanoa leijonaa”.

”Te on jellona”, tokaisi Pekka vain.

(Voi äitejä tottelemattomain”)

Kotimatkalla äiti siis ankarasti

tästä nuhteli Pekkaa portille asti.

Kun vihdoin päättyi se saarnan pito,

niin Pekka tuumasi: ”Aika ito

te jellona tentään olikin.”

(Voi äitejä, huokaat sinäkin.)

Kun Pekkaa pantiin nukkumaan,

niin äiti puheli murheissaan:

”Nyt taivaan isälle kerro se,

miten paha olit päivällä äidille.

Ei taivaan isäkään sallia vois,

että äidin poika noin ilkeä ois.

Kun anteeksi pyydät sä Jumalalta,

myös päästät äitisi murheen alta.”

Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi

(miten ihmeessä mielessäänkin pysyi

tuo pikkujuttu kaiken yötä,

vaikka äideillä on niin paljon työtä):

”No lapseni, mitä Jumala sanoi,

kun omani häneltä anteeksi anoi?”

Ylen kirkkaat silmät Pekalla on

ja ne kilpaa kanssa auringon

nyt loistivat, Pekka kun haukotteli

ja vastasi: ”Jumala kummatteli

titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin:

Kat hattumpaa, ei hattumpaa,

titä jellonakt minäkin entin luulin.”

Oiva Paloheimo

Tätä runoa Isäni siteerasi aina, kun joku asia tuli väärin ymmärretyksi. Se on Oiva Paloheimon kokoelmista Vaeltava Laulaja v. 1935

Rikkinäiset verkkarit

Itku pitkästä ilosta!

Mummon pienellä on rikkinäiset verkkarit jalassa. Hän sanoo nauraen, että nää on hänen lempihousunsa. Äitinsä sanoo, että ne voisi jättää mummolaan. Sanoin siihen: "Otan sakset, ja teen sinulle säärystimet ja polvihousut noista resuisista pöksyistä!" Poika otti asian leikiksi, ja juoksi iloisena karkuun. Arvioin hänen käytöksensä niin, että saan muuttaa housut, jos saan ne haltuuni. Poika piti niitä yölläkin, etten vaan saa tilaisuutta "muotoilla" pöksyjä.

Päivät kuluivat ja kisailu vaan jatkui...

Lauantai-iltana, kun Pekka tuli poikien kanssa saunasta, kysyin rikkinäisten housujen vartijalta: "Uskallatko mennä tuohon lattialle mahalleen niin, että Vaari pitää jaloista kiinni ja Isoveli käsistä?" Poika katsoi hetken ja uskaltautui lattialle. Otin sakset ja leikkasin pahemmin repaleisen lahkeen irti! Poika nousee lattialta kyyneleet silmissä... Voi että, minäkin itkin. Olin tulkinnut hänet väärin, mummon vaisto olikin muuttunut hirtehiseksi huumoriksi. Olisin tehnyt mitä vaan, jos olisin voinut peruuttaa 1/2 tuntia ajassa taaksepäin!!! ANTEEKSI... ANTEEKSI... ANTEEKSI! ANNA RAKAS ANTEEKSI!

Lähdettiin niinä aikoina kahdestaan yläkertaan pojan kanssa... -neuvottelemaan jatkosta, ja ompelemaan lahje takaisin paikoilleen.

Kun housut olivat taas omistajansa jalassa, aukaisimme netin ja hän sai valita sieltä itselleen uudet verkkarit. Annoin 40.- rahaa, jotka poika tallensi puhelimensa kuoren väliin. Siellä oli minun, hänelle antamani karjalan kielisen joululaulun sanat. Ilahduin kovasti, poika oli arvostanut antamaani lahjaa niin, että pisti ne talteen, ja vielä puhelimeen.... UPEA LAPSENI ja KIITOS mummo on sinusta niin ylpeä. Äitinsä kanssa hää voisi käydä, arjen tullen ostamassa "pultille pökät!"

"ANNAKO MINULLE ANTEEKSI sen housujen leikkaamisen?" kyselin vielä maanantaiaamuna kun olin saattelemassa poikia kotimatkalle. "En, en vielä!" sanoi poika. Kääntyi sekunnissa minuun päin: "NO, SAAT/ANNAN ANTEEKSI!" Voi sinua pientä rakasta... KIITOS!

Tapahtui Pikkunisun yössä:

Muistan yhden kerran kun sisareni kertoi tyttärensä muistelleen meillä kesätöissä oloaikaansa:

Oltiin oltu yöllä töissä, Pekka oli tahallaan ärsyttänyt minua... Siitäkös minä olin hermostunut! Sit kaikki nauroivat kuin hyvällekin vitsille. Minulla kyllä riittää huumoria, mut on tilanteita johon liika vitsailu ei vain sovi. Yöllä töitä tehdessä on niin väsynyt ja kiireinen, ettei se hetki kaipaa yhtään ylimääräistä. Jo siinä, että yötyön ohessa puhutaan, sekoittaa työrytmin, joka on minuutilleen laskettu, saati sitten... -että vielä hermostutetaan joku tahallisesti. Toivonkin näin jälkikäteen että vitsailija sai... -mitä hamusi! Heh!!!

Ampumaharjoitukset:

Olin n. 10 vuotias, kun Isäni antoi minun harjoitella ampumista haulikolla. Oli lauantai ja saunailta. Mummo ja Ukki olivat saunomassa, Kummitätini avustuksella, navetan vierustalla olevassa pihasaunassa. Olin jo ampunut muutaman laukauksen, kun Kummitätini tuli saunalta: "Kaho ....tät, ku mie ossaan ampuu!" Pyssyssä ei ollut panoksia ollenkaan... tietenkään! Samalla kääntyi, minua isompi haulikko, samaan suuntaan mihin itsekin olin kääntynyt. Isäni otti pyssyn pois, ja sanoi: "Pyssyn kanssa pittää olla varovaine, vaikkei siellä panoksii ookkaan." Täti lähti juoksemaan kotiinsa päin. Ihmettelin kovasti hänen äkkilähtöään, koska täti tuli aina saunan jälkeen sisälle kampaamaan mummon tukan, ja laittamaan heille sukat jalkaan. Se ampumaharjoitus loppui aikanaan, enkä sen jälkeen ole haulikkoon koskenut.

Sitten muutaman kuukauden päästä Isäni nuorin veli tuli käymään. Alkutervehdysten jälkeen setä vei minut ulos, koska hänellä olisi tärkeää asiaa... -ihmettelin!!! "Kuule sie Sanni, PYSSYLLÄ EI SAA OSOITELLA IHMISIÄ! Käskikö Isäsi ampumaan siskoani alkukesästä?" kysyi setäni. Minä siinä ihmettelemään asiaa, koska en tiennyt koko asiasta mitään. "Sie oot kuulemma osoitellut tätiäsi pyssyllä, KÄSKIKÖ ISÄSI NIIN TEKEMÄÄN?" "Ei, mitä nyt? Mie vaa harjottelin pyssyn käsittellyy, eikä siinä ollut edes panoksia!"

Olin silloin jo oikeudentuntoinen... -myös itseäni kohtaan. En ota syytä asiasta, jota en ole tehnyt. Sanoin myös sedälleni, ettei Isäni ole käskenyt ampumaan, vaan hän oikaisi pyssyn ja kielsi osoittelemasta sillä ihmisiä. Isäni tietenkin näki, etten osoitellut sillä, vaan iso pyssy kääntyi, kun itse käännyin. En vieläkään tiedä, miten tämä KUMMITÄTIN AMPUMISYRITYS-asia suvun keskuudessa on elänyt. Enkä kyllä välitäkään tietää, tiedän vain sen miten asia todellisuudessa meni!

Tämä putkahti mieleeni, kun olimme yhden karaoke-kaverini kotona kyläilemässä, ja siellä oli yhtenä kilpailuosiona "leikkipyssyllä", pienoiskiväärillä ampumista. Minulla meni ampuminen lähes täydellisesti, jolloin joku kysyi: "Oletko sinä harjoitellut?" "En, lapsena kerran Isän kanssa harjoittelin haulikolla, jossa ei ollut panoksia piipussa." Tämän karaoke-kaverusten kisan muuten voitti kahdella pisteellä yksi mies, joka on harjoitellut ampumista kuukausittain ennen vanhaan, ja kuuluu hirviporukoihin...