Sannapikkunisu - *Päivityksiä: 18.2.2022 -22.6.2022...

Ke 22.6

Miten olla kateellinen... -oikein?

Puhelin ilmoitti viestistä pari viikkoa takaperin. Yksi pienistä ystävistänihän se siellä. "Me ollaan ostettu pieni maatila!" Ihanaa, ajattelin mielessäni. Minäkin olisin halunnut olla maatilan emäntä... -mut, kun ei ollut maatilaa, eikä isäntää joka olisi kosinut!

Lähdimme viime sunnuntaina katsomaan heidän uutta kotiaan. Oli puhetta, että tehtäis talkoilla polttopuita. Satoi niin kuin sieltä "esterin..."! Sovittiinkin, et katseltais vaan paikkoja. Ajelimme pohjois-savoon... Hiekkatietä oli reilu kymmenen kilometriä. Laavu tienhaarassa oli merkkinä, käännyttiin pihatielle: "APUA, MITEN HIENO!" sanoimme kuorossa! Vanha, hyväkuntoinen navetta näkyi ensin... Sit punainen tupa ja mansikkamaa. Kota ja sauna, ruokailukatos ja lohilammikko... EIHÄN TÄÄ VOI OLLA TOTTA! Uskomaton löytö. Olin niin superkiitollinen heidän puolestaan. Siinä pihassa seisoessani ajattelin: "Jos tää olisi jonkun muun, kuin tämän perheen... -olisin superkateellinen! Nyt olin vaan koko sieluni pohjasta iloinen ja ylpeä... -ylpeä siitä, että he olivat uskaltaneet tarttua tilaisuuteen.

Lapset katselivat ikkunasta, he kaikki tulivat rappusille vastaan. ONNEA!!! Onko tällaista tuuria olemassakaan?

Katsastimme tilukset, joimme kahvit, ja lähdimme "perkaamaan" kotaa. Siellä oli vaikka mitä... -laastarin leikkuuteline! Jonkun ajan kuluttua kota oli siisti. Isäntä laittoi pihvit tulille. Vettä satoi koko päivän, mut se ei meitä haitannut. Oli kiva puuhastelle tuon pienen perheen kanssa. Lapset kastelivat itsensä monta kertaa, eikun vaihtamaan vaatteita! Söimme vatsamme täyteen, ja lähdimme kotiin iloisina heidän puolestaan. Autetaan aina kun voidaan... -SIIVOUSTALKOOT! Tila oli myyty kaikkine elämän näköisine/makuisine "tarpeineen", ja niitähän oli! Vuodelta 1952 kaikkea mahdollista, arvokasta ja arvotonta!

Mietin tuota kateutta... -miten sitäkin on niin hirveän montaa lajia!!! Etsin netistä positiivistä kateutta... en löytänyt! Olenkohan keksinyt tämän termin ihan itse... -jos, niin AIKA HYVÄ MINÄ!

Linkki kateus-sanaan: fi.wikipedia.org/wiki/Kateus

Linkki rakentavaan kateuteen: www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/oletko_kateellinen_hyva_silla_kateus_on_hyvaksi_sinulle

La 18.6

Lasten lauantai

Kaikenlaista...!?

Työskin pojat soittivat rumpuja koko yön. Yleensä minua ei häiritse mikään, mut nyt... -jostain syystä en pystynyt nukkumaan siinä jytinässä. Heräilin monta kertaa... Sit katoin kelloa, se näytti seitsemää, nukun vielä hetken. Kahdeksalta sit nousin, väsytti -mut ei auttanut. Tänään on museolla LASTTENLAUANTAI! Menemme yhden kaverini kanssa sinne paistattamaan lapsilla tikkupullaa.

Nousin sängystä, oli aivan hiljaista. Menin alakertaan, ei ketään, aurinkokin paistaa... HYVÄ! Söin eilen keittämääni raparperikiisseliä vaniljagreemijauheella höystettynä... Nam! EI OLE KAHVIA KEITETTYNÄ!!!

Peksikin näyttää olevan jossain, on varmaan lenkillä!? Huomasin, mietin... -tiskialtaassa ei ole puurokattilaa, eikä tiskikoneessa puurolautasta. Hetkinen... NYTKÖ SE ON KUOLLUT! Hiivin hiljaa, ja super varovasti takaisin yläkertaan. Siinä se, "raatona" hiljaa ja litteänä mötköttää, uskallanko kokeilla... -onko se vielä hengissä. Kello on kahdeksan ja ukko nukkuu (herää normaalisti viiden jälkeen)! Kauhu nousee pintaan, kokeilen varovasti peiton alta pilkistävää varvasta... -LÄMMIN! Hyvä, kun en putoa polvilleni, ei se ookaan kuollut. Peksi nostaa päätään: "Mitä nyt?" "Ethä sie ookaan kuollut, kello on jo kaheksan, mie luulin, jot sie oot kuollu ku nukut näin myöhään...!" Peksi vilkaisee kelloaan...: "Kello on vasta viisi!!!" VOIHAN PASKA, katoin kelloa väärin..! VIISI! Sen siitä saa, kun kuuntelee... -salaa rumpumusiiki-KONSERTTIA läpi yön, pääsylippua maksamatta, eikä malta nukkua!

Helpottuneena alan valmistautua päivään... Etsin tikkupullan taikinaan ohjeen, samoin kuin peikon puvun. Minun osana on olla lastenlauantaissa Peikkomuorina, joka paistattaa lapsilla niitä "tikkiksiä"! On kivaa seurata lapsia, kun ne hihkuu ja kyselee. Katselevat ja seurailevat peikkoja nuotiolla. Toivottavasti ei sada, ei ainakaan paljoa!

Lampaatkin tulivat eilen illalla museolle. Museon lampaat on koko kylän yhteinen mielenkiinnon kohde. Lapset kyselevät: "Onko samat lampaat, kuin viime kesänä. Onko pieniä lapsi-lampaita, onko ruskeita, mustia ja valkoisia ym...?

Kävin eilen metsästä etsimästä tuoretta puuta, josta katkoin "tikkuja" pullien paistamiseen. Metsätöitten jäljiltä löytyi pihlajan vesoja, juuri sopivan vahvoja tikkupullien paistamiseen. Täytyy vaan vuolla kärjistä pinta pois (onko se pihlajassa nimeltään kuori?), siitä lähtee pullaan kitkerä maku.

Kivaa odotusta. Museolla on kaarnalaivojen, pajupillien, jousipyssyjen, saunavastojen, sääpuntaareitten tekemistä lasten kanssa yhdessä. Harry Botter-tietäjä sekä kehrääjäkin olivat paikalla. Sit on salapoliisin hommeleita... ja vaikka mitä! Ruokana on perunavelliä. Kaikki on kaikille ilmaista. Boikotoimme yhden vuoden, kun lastenlauantaissa osa asioista pantiin maksulliseksi. Päätimme muutaman henkilön kanssa, ettemme ole mukana, mikäli joillakin asioilla on hinta ja joillain ei. Lapsien on saatava olla tasavertaisia -MIKÄÄN EI SAA MAKSAA MITÄÄN! On paljon perheitä, joilla ei ole yhtään ylimääräistä rahaa, ja sit on sellaisia perheitä, joiden rahat eivät "ylety" lasten tarpeisiin. Näitten faktojen perusteella ilmainen päivä on ehdoton! Niin, ja sit kun raaka-aineet ei todellakaan maksa juuri mitään. Kaarnaa, pajua vennäjauhoja ym...

Olisipa nyt lasten vanhemmat niin viitseliäitä, että toisivat lapsensa puuhastelemaan Konneveden Kotiseutumuseolle! Viimeksi, kun olin siellä Peikkomuorina, niin yksi pieni tyttö ihastui minuun niin, ettei lähtenyt Äitinsä kanssa edes kaupoille (Äidin oli pakko lähteä... -rautakauppa meni yhdeltä kiinni). Tyttö jäi kanssani syömään perunavelliä... kolmatta lautasellista, kertoi Äiti.

Kuva: Sinikka Hytönen

Peikkomuori koepaistattaa ensimmäistä tikkupullaa kaverillaan. Muorin pulla putosi nuotioon, sekös muoria harmitti. Kukaan lapsista ei muuten pudottanut!

Muorille oli todella iloinen asia, kun jokainen lapsi oli ystävällinen toisilleen ja meille. Kiittivät ja muutenkin käyttäytyivät oikein kauniista!!!

Kyllä peikolla oli sit kuuma. Vatsa oli taikinaa täynnä. Päähän oli pikkulintu tehnyt pesän... -oli se kyll kuulemma kysynyt luvan rakennustarkastajalta. Lintu kun halusi liikkuvan kodin lapsilleen... -ennen koulun alkua...

Huopatossut Peikon jaloissa oli eriparia, olivat sekoittuneet talvella joulupukin kanssa.

Tässä kuvassa on jo lapsia paistopuuhissa. Lapsia en halua kuvata, vaikka saisin heiltä/vanhemmilta luvankin. Nää some-kanavat on niin petollisia...

Tikkupullia paistettiin 65kpl. Välillä säpinä oli melkoinen.

Ensimmäisenä vuotena, kun olin paistattamassa... -lapsia oli 90, eikä mulla ollut kaveria, kuten nyt oli. Päiväkin oli silloin pari tuntia pisempi... -niin, ja muori nuorempi!

Kyllä lapset tykkäsivät puuhailla. Yksi mies, joka teetti kaarnalaivoja sanoi: "Voi sitä lapsen ONNISTUMISEN RIEMUA!" Just siitä tässä on museopuuhassa lasten kanssa nimenomaa on kyse. Kukaan ei muistanut kännyköitä, eikä muitakaan vempeleitä. Yksikään lapsista ei rääkynyt, eikä tempuillut millään lailla. Osa pienimmistä hermostui vanhemmilleen, kun he olisivat auttaneet tikun kanssa!

Kaiken kaikkiaan lastenlauantaissa oli toistasataa kävijää.

Aivan ehdottomasti lampaat olivat kiinnostavin kohde. Kaksi edelliskesänä museolla ollutta uuhta, ja tämän kevään vuona-Satu

To 16.6

Torstai...

Ei aivan tavallinen torstai

Tänään haetaan Wiltsu "takaisin kotiin". Tunnelma oli hiljainen... -etten sanoisi surkea! Silitin pyykkejä pari tuntia, Peksi puuhaili ulkona omiaan. Puolilta päiviltä lähdimme Äänekoskelle Hiskimäen eläinsairaalaan, jossa Wiltsun tuhkat olisi meitä odottelemassa.

Siihen vaan, kaiken roinan sekaan...

Siinä se... "nököttää" omalla sohvallaan...

Sielua kouraisee... -miten pieneen "rasiaan" se maailman Rakkain ystävä meneekään! Peksi tekee sille uurnan, hää saa sit päättää, mitä uurnalle tehdään.

Ti 14.6

Ystävän poismeno

Tieto, joka levisi hiljalleen pitkin kylää... -Yksi monista ystävistäni on kuollut. Tämä painonnostaja-ystäväni oli hieno mies. HIENO MIES! Aattelin, kun kävin toisen ystäväni kanssa lesken luona kukkakäynnillä. Kerrankin oli helppo olla -hieno mies- sanonnan takana. Jos jotain ihmistä pystyy sanomaan kirkkain silmin hyväksi ihmiseksi... -niin tästä ystävästäni KYLLÄ!!! Liekö tuo tehnyt koskaan kenellekään mitään pahaa. Huumorintajuinen, hauska ja rento... Ei "nillittänyt" koskaan mistään!

Jutustelimme aikamme lesken kanssa. Naurettiin, ei itketty! Tämä kuvaa koko perheen suhtautumista elämään ja samalla kuolemaan. Leski kertoi heidän tapaamisestaan 4o-luvun lopulla. Tanssireissusta, ja moottoripyörällä Matilanvirtaan ajamisesta/jäihin putoamisesta. Kihlajaisreissusta, jolloin menopeli meni rikki. Liftillä kotiin olisi päässyt vain morsian... -ei niin, yhdessä kun olivat lähteneet, niin kyllä yhdessä mennään loppuun asti. Ja niin he menevät yhdessä loppuun asti! Yhdessä lähes 70 vuotta! Siinäpä meille kullekin haastetta...

Rästihommia

Minulta on mennyt monta vuotta, etten ole pystynyt/jaksanut/viitsinyt kunnostaa paikkoja kotonani. Maalit rapistuu, naulat ja ruuvit löystyy, jotain puuttuu... -AINA JOSTAIN!

Nyt, kun ekaa kertaa 53:een vuoteen olen vapaa kaikista velvoitteistani. Ei koiraa, ei Äitiä, ei appivanhempia... Lasteni lapset pärjäävät omillaan.

Nyt tuli hetki, vedin pöydän alta kaikki vanhat maalipurkit. Tsekkasin ne, mikä mihinkin oli tarkoitettu. Sit vaan tikkaat, santapaperia, hanskat ja erikokoisia pensseleitä taskuun. Purkki auki ja korjailemaan ajan haalistamia maalipintoja. Koko eilinen päivä, ja puolet tästä päivästä meni, et sain... -lähes kaiken kuntoon. Olisi pitänyt tehdä aikaisemmin., tuli niin siistiä. Kävelin pihassa edestakaisin ja nautin työni tuloksista.

Nyt olemme Peksin kanssa mökillä. Otin mukaani mökin maalit, aion huomenna tehdä täällä saman homman. Ei sitä uskoisi, miten ison "meikkauksen" tällainen pikkupensseleillä sutiminen saa aikaan. Ihan kuin olisi uusi koti ja mökki. Uutena jouduin ostamaan ainoastaan joitain listamaaleja, sekä mustaa puuöjyä ulkokalusteisiin... -muutaman kympin rasti!

Su 12.6

Sunnuntaiaamun rauhaa

Heräilen rauhassa... -hitaasti! Eilen olin Vesannon "Ahvenisella" kevätmarkkinoilla. Aina markkinoitten jälkeinen päivä menee rokulia pidellessä. On niin mukavaa kun saa olla rauhassa... Eläkeläisen ei tarvitse enää riehua! Yritän ottaa "chillisti"!

Katselen parvekkeelta omaan pihaamme. Tulee mieleen edesmennyt vävy, joka aina kotoaan lähtiessä muistutti itselleen, miten onnellinen hää on kodistaan ja perheestään! "Voi, H...., miten minulla on sinua ikävä!

Haluan kertoa sinulle, että täällä maan päällä on kaikki hyvin, perheelläsi on myös kaikki hyvin!!! Kotiisi on tulossa uusi perheen jäsen, se on pieni ja ihana Bertta Miami. Elli-koira saa kaverin, se on ollut niin ikävissään Millan poismenon jälkeen!

Olit niin kovin eläinrakas... -muistan, miten pitelit meidän pientä Villevaloa sylissäsi, ja hellit sitä ison miehen sydäntä särkevällä hellyydellä...

Aurinko paistaa täydeltä terältä metsään, josta kuuluu lintujen laulua. Ketään ei näy missään. Peksi on lenkillä, naapurin poika tuvassaan ja Työskillä, eilen illalla olleet synttärijuhlijatkin... -hekin ovat hiljentyneet. Ihanaa, kun Työväentaloa käytetään, se on niin kaunis paikka.

Tuo pihassa seisova, Peksin tekemä peräkärry/pihasauna on myytävänä. Se on vielä vähän kesken... -mut on siinä hyvät löylyt!

Pitäis myrkyttää tuohon hiekoitukselle levinnyt nurmialue. Myrkyttämisessä on ongelma, kun levittää myrkkyä, ei saa tuulla yhtään, muuten myrkkyä leviää nurmikolle... Sit, kun myrkyn päällä kävelee, leviää myrkky... -ja kaikki jalan alle jäänyt kuolee kuin russakka pakkasella. Säästän myrkytyksen sellaiseen ajankohtaan, että olen yksin kotona, ja että olen lähdössä muutamaksi päiväksi pois, myrkky saa rauhassa tehota, ja haihtua ilmaan. Nyt on kaikkea niin paljon, että on mahdoton järjestää asiat otolliseen asentoon!

Aamupalan jälkeen käytiin Peksin kaa viemässä jätteitä kylän "lajittelukeskukseen". Jotenkin sairaalla tavalla nautin, kun asiat voi järjestää... Olis varmaan jonkinlaisen diagnoosin paikka, mikäli menisin tutkimuksiin. Tykkään niin kovasti, kun asiat/tavarat/jätteetkin ovat omilla paikoillaan. Sit, kun niistä vielä tehdään jotain uutta tuotetta... -saa moni töitä. Kerääjät, tutkijat, suunnittelijat, tekijät, markkinoijat, kauppiaat ja loppuviimeksi jäte palautuu meille kuluttajille itsellemme uusiokäytettäväksi jonain käyttötavarana... -josta me käytön jälkeen taas kierrätämme... -jne!

Yksi ystävä piipahti pihassa juttusessiolla, oli taas mukava rupatella kaikenlaista. Tykkään kovasti, kun ihmiset uskaltavat tulla lupia kyselemättä, tai viikkoja aikaisemmin varaamatta vierailuaikaa...! Garpe diem- elä hetkessä/tartu hetkeen! Iltapäivällä tuli toinen tuttava pihaamme jutustelemaan... KIITOS! Kiitos kun uskallatte olla avoimia, omia itsiänne. Luotatte samalla meidän aitouteemme!

Nyt pitää lähteä istuttamaan eilisiä markkina "ostoksiani"... Hullaannun aina, kun markkinoille jää myymättä jotain kasveja... -korjaan ne "parempaan talteen"! Joskus ne pyörivät pihassa kun ei jaksa/viitsi/kerkiä, tai en löydä paikkaa, mihin ne istuttaisin.

Tänään on Äitini perunkirjoitussessio tuolla Vaajakoskella... -sekin vielä! Tästä tulee mieleeni, kun edellä mainitsemani vävy laittoi lasta nukkumaan. Poika halusi vettä, oli vessahatä ja vaikka mitä... Vävy sanoi pojalle: "Nukupas nyt, ei ole mitään hätää, enkelitkin suojelee sinua!" "Sekin vielä!" sanoi poika ja nukahti Isäpuolensa turvalliseen kainaloon!

Ihania muistoja... Näitä ei minulta ota kukaan pois, vaikka maailma kaatuisi...!

Ma 6.6

Peikot

Sunnuntaina meillä oli Piitulaisen Maijan kanssa peikkosessio. Runoristeilyn promokuvat piti saada eilen valmiiksi... -nehän saatiin!

Villimpi ja seesteisempi versio peikoista. Mitä lieneekään villimmän peikon silmäkulmassa...?

Peikon rakentaminen alkoi... -metsässä aistit auki etsien rekvisiittaa. Risuja, käpyjä ja sammalta, sekä käppyräistä tuohta.

Tarvittiin myös pinnejä, rautalankaa ja hiuslakkaa...

Kikkaran Jaana, hoviparturini ja yksi pienistä ystävistäni käänsi, väänsi, sitoi ja tupeerasi... Lopuksi luonnonvermeitä "harakan pesiin"... Hyvä tuli!

Kuvaukset

Hytösen Sinikka, mieheni lapsuuden kaveri oli "talkoilla" kuvaamassa peikkoja. Mentiin oman kylän satamaan. Kivuttiin Puttosen Sepon Linnea-laivan kannelle, jossa tuleva runoristeily pidetään reilun kuukauden päästä. Ja, eikun asentoihin... -jos jonkinlaisiin. Järjestelmäkameralla ja puhelimen kameralla... miljoona-kuvaa ainakin, heh!

Kuvia otettiin myös maalla, puiden ympärillä sekä maisemakuvanottokehyksessä, en nyt muista, mikä sellaisen nimi on... -mut kuitenkin, kts. alla olevaa kuvaa...

Peikot viihdytysjoukoissa

Käytiin Mainiokodilla viihdyttämässä asukkaita. Saatiin niin monta hymyä, että oikein sydäntä lämmitti. Hoitajatkin olivat oikein tyytyväisiä, yksi sanoi: "Olipas kiva tulla iltavuoroon, kun täällä on näin iloisia peikkoja vastassa."

Pois "peikkomoodista"

Ei ollut helppo geissi se, ei ollut. Olin yksin kotona, meinasi mennä hermo. Tunnin päästä pitäisi lähteä vanhan ystäväni kanssa sota-aikaisten laulujen konserttiin. Pitäisi vielä lainata kaverilta autoa, koska reilusti yli 90-vuotias poika-ystäväni ei pääse isoon autoon... Peksi meni pikkuautolla mökille.

Olen keittiönpöydän päällä mahallani... -yritän, sanan varsinaisessa merkityksessä selvittää päätäni. Pinnit ensin, koska ne tuntuvat sitovan kaiken yhteen. Sit isommat sammalet ja kanervat... Seuraavaksi risut ja männynnkävyt, viimeiseksi jää rautalangat. Pöllyytän päätäni pöydän päällä, että saisin viimeisetkin "roskat" karistettua hiuksistani. Sit pesulle, pesen oikein rajulla kädellä. Hyvä tuli, nyt se pitäisi saada vielä kuivumaan. Rastat kuivuvat mega-hitaasti, ei auta kuin föönata juuresta. Latvat valuttavat vettä pyyhkeeseen. Lohduton näky! Pöydälle jää raju kasa kaikkea!

Pelkäsin, että sieltä löytyy kirppuja tai metsäluteita... -onneksi ei!

Su 5.6

"Kuka opettaa ketä!?"

Torstaina olin menossa lapsenvahdiksi Vanhimman tyttäreni pojan luo. Heti koulun jälkeen oli puhe lähteä vanhemman pojan kotiyhteisön grillijuhliin, ja samalla tutustua muihin asukkaisiin ja heidän perheisiinsä, samalla puhella mieltä askarruttavista asioista.

Kaksi pikkupoikaa tuli koulusta suoraan heille: "Saadaanko mekin lähteä A...:n luo?" "Toki saatte..." sanoin iloisesti, enempiä ajattelematta. No, hittolainen! Tajusin olevani liikkeellä isolla autolla, johon mahtuu vain kolme ihmistä. "Pojat, nyt kävikin niin, etette voikaan kaikki lähteä, koska autoon ei mahdu!" Pojat aloittivat neuvottelut siitä, kuka lähtee ja kuka jää. Mielenkiinnolla seurasin vierestä miten asia etenisi...

Kooltaan isompi sanoi: Tehdäänkö niin, että minä lähen grillailemaan, ja te saatte sit olla kahdestaan loppuillan..." -näin heille molemmille tulee yhtä paljon yhteistä aikaa toistensa kanssa. "Näin helposti se asia selvisi. Eikä meijän tartte tästä painia sen enempää!!!" sanoi pienempi pojista

Kuuntelin huuli pyöreänä poikien sovittelua. Kyllä nuoriso on fiksua!

No, saavuttiin viimein sinne bileisiin. Kovasti paljon oli porukkaa paikalla. Eriasteisia kehitysvammaisia nuoria oli jos jonkin näköisiä. Pojat ottivat heidät tyynen rauhallisesti vastaan. EI MITÄÄN IHMETTELYÄ! Olen niin ylpeä seuralaisistani. Puhelimet jätettiin autoon, ja seurusteltiin hyvän ruuan ja mukavien ihmisten kanssa. Yhdellä tytöllä oli minulle asiaa... Jutustelin hänelle, en saanut vastausta, tyttö vaan katsoi suoraan silmiin ja silitteli tyttäreni koiraa. Oma lapseni nykäisi minua hihasta ja sanoi hiljaa: "Kato nyt mummo, hää ei pysty puhumaan," ja näytti tytön rintapieltä. Tytöllä oli rinnassa lappu, jossa luki: KUULEN, EN PUHU! Näin ne asiat selviää... -MUNA OPETTAA KANAA!

Su 29.5

Aamulla varhain...

Olin kuulevinani unen läpi jotain pirinää. Puhelin se ei ollut, ei herätyskellokaan... -OVIKELLO! Kukahan se siellä tähän aikaan... -kellohan on vasta 5.45? Melkein arvasin. Rappuja laskeutuessani vilkaisin portaikon ikkunasta... -naapurihan se siellä. Mitähän asiaa hällä lienee. Koppa sillä on mukana... "Huomenta! Milläs asioilla sinä liikuskelet tähän aikaan, onko jokin hätä?" "Ei mulla mittää hättää oooo! Aattelin vuan kysästä, ett' kannattaako minun ruveta yrittämään toiminimellä vai osakeyhtiöllä? Nyt riittää palkollisena riehumine! Niin, aattelin vuan kysellä ammattilaiselta neuvoa, sinähän olit yrittäjä, kumpi ite oot?"

No, VOI....! Eikun keität pojalle kahvit ja alat selostamaan vaihtoehtoja. Poika joi kahvit ja konjakin... Peksikin tuli lenkiltä: "No, mitäs se naapurí?" "Sannalta vaan tässä kyselen yritystukea... -NEUVOJA!" Juotiin uudet kahvit ja konjakit. Tarinointi jatkuu ulkona, tupakallekin pitää välillä päästä. "No, KIITOS nyt vuan neuvoista, KYLLÄ TE OOTTA SIT NIIIIIN VITTUMAISIA NAAPUREITA! Hei sit vuan!" Sinne lähti naapuri, oikopolkua kotiinsa...

Tää vittumainen naapuri-nimitys saatiin kerran kun olin Tampereella, ja Peksi Espanjassa. Vesihälytys tuli keittiöstä puhelimeen. Soitin tälle samaiselle naapurille, että kävisikö hää kattomassa hädän määrän. Kerroin hänelle avainkoodin, että hää pääsisi sisälle. Poika oli luottamuksesta niin hyvillään, että leikillään sanoo meitä VITTUMAISIKSI NAAPUREIKSI! Jos hää vaikka tulee tiellä vastaan... -vähänkään kaasuissa, hää huutaa: "Terve teille V....!"

Naapurin ja meidän väliseltä oikopolulta löytyi tällainen... -yli 30v. vanha olutpullo. Hyvin on säilynyt pakkasissa ja lumien paineessa. Alle puoleen se on vajentunut, mut vaahdosta päätellen hiilihappoa näkyy vielä olevan. Sitä, että minkä firman kaljaa tuo on, ei enää pysty silmällä näkemään... Hauska löytö!

La 28.9

Museon siivoustalkoot

Miten superylpeä olen ihmisistä, jotka olivat museon kevätsiivoustalkoissa. Heitä oli lähes parikymmentä iloista haravoitsijaa. Nythän siellä olikin kovasti siivottavaa, kun vanhoja puita kaadettiin talvella, niiden jättämä roskanpaljous oli järisyttävää. Peksi kävi jo siellä siivoilemassa monen monta kertaa. Hää sai ottaa itselle polttopuuksi kaiken kelpaavan, ja sillehän kelpasi! Omasta pihasta ja museolta hää teki 15 mottia puita talven varalle. "Ei huono!"

Itse en ollut haravointipuuhissa, vaan keitin porukalle oikein kunnon lohisopan. Haravoinnin jälkeen nostin pöytään nokipannukahvit, ja paistamiani köyhiä ritareita... -oikein greemin ja mansikkahillon kanssa. Ulkona aina kaikki maistuu niin paljon paremmalle... -niin tai, eihän me oikeasti ulkona syöty vaan museon savutuvassa. Siellä on niin hieno tunnelma. Käykää vaikka kattomassa!

Savutuvan ikkunalla, aamuauringossa heräili näin kaunis perhonen. Ennenkuin olimme syöneet, se oli häipynyt omille teilleen. Liekö morsianta etsinyt!?

Ma 23.5 Nää mun päivitykset kulkee vähän jäljessä... -aivan niinkuin minä itsekin!

Näinhän sen täytyikin tapahtua!

Ihmisenä en aina malta odottaa/luottaa, ett kyllä elämä sittenkin osaa järjestellä asioita. Sain eilen tekstiviestin: "Minä sain sen paikan...! Hymiö. Ihan järisyttävä tunnemyrsky!" Huusin ääneen... -ILOSTA!!! Isot ONNEN-kyyneleet "pullahtivat silmistäni, valuivat poskiani pitkin alas, siitä ne sit hiljalleen imeytyivät T-paitani rinnuksille.....

Tätä olen oottannu! Yksi mun Pienistä ystävistäni on saanut sen, mitä halusi... -ennenkaikkea sen, -mitä ansaitsi1!!

Tiistaina heti aamusta kävin hänen luonaan onnittelu käynnillä. Itkettiin ja naurettiin, HALATTIIN. Kyllä tää elämä osaa sittenkin järjestellä asioita parhain päin. Olen niin onnellinen hänen puolestaan! Tässä tunteessa ylämäetkin muuttuvat myötäisiksi...

Elämälle KIITOS! Ja vähän muillekin...

Su 22.5. Ps. tätä osiota tarkastelen vielä myöhemmin, nyt on niin sekavat fiilikset, et tarviin ehkä revanssia!

Erityinen aika

Mietin tätä kevättä itseni kannalta. Huomasin olevani orpo, ilman vanhempia. Olen ollut Hannosen suvun vanhin nainen, MATRIARKKA jo hyvän aikaa. Miten se velvoittaa minua? En keksi mitään muuta kuin pitämällä yhteyttä kaikkiin sukulaisiini, ja myös niin, että he oppisivat tuntemaan todelliset toisensa, eikä vain häissä tai hautajaisissa "pönöttävää" juhlakansaa... Esimerkkinä en uskalla olla, minulla ei ole siihen kykyä. Äidiltäni sain perinnöksi anteeksiannon, armon ja kiitollisuuden. Näitä jos joskus pystyisin hyödyntämään läheisteni kanssa yhdessä, tai erikseen, olisin varmaan taivaskelpoinen heppu! Sitä ootellessa...

13. päivä ja perjantai...

Emme löytäneet Äitini lapsuuskodin naapureita, ei sit mitenkään. Puhuttiin aina vaan talojen nimillä. Vielä kokeilin, mitäs muuta kuin kirpputoria. Yhdessä pöydässä istui, lappujaan selaillen keski-ikäinen nainen. Jotain tuttua tässä naisessa on, mietin mielessäni. Menin lähemmäs ja kysyin, et tietääkö hää tällaisia ihmisiä... "Tiedänhän minä! Haluatko puhelinnumerot?" Samalta istumalta soitin näille naapuri-ystäville. Vajaan vuorokauden mittaisesta varoajasta huolimatta he tulivat saattelemaan Äitiäni. TÄÄ ON TODELLISTA VÄLITTÄMISTÄ! Näin saatiin kasaan kaikki Äitini tutut, ystävät ja sukulaiset...

Ilta meni Petäjävedellä, Seurakuntataloa laittelessa juhlakuntoon. Matti-veljeni vanhimpien tyttärien kanssa puuhailimme hikihatussa, siirtelimme tuoleja, katoimme pöytiä ym. Sit laittelin videotykkiä, ja muita "vermeitä" esityskuntoon. Kaikki hyvin, pääsin lähtemään kotiin kahdeksan maissa. Elisa-emäntä oli kaikin puolin yhteistyöhaluinen, iloinen ja hauska! Oli mukava puuhastella yhdessä.

Äitini viimeinen päivä täällä maan päällä La 14.5. 2022

Tietenkään en saanut unta, pyörin ja pyörin punkassani. Mietin ja muistelin. Itkin ja nauroin. Kelailin kaikkea maan ja taivaan väliltä.

Aamulla rastaparturini tuli laittamaan pääni juhlakuntoon. Siinä juttelimme kaikenlaista elämästä ja kuolemasta. Kyllä tää elämä on sit kummallista, vaikka teet kaiken, ihan kaiken ja vielä enemmän... -mikään ei riitä. Arvostelua vain saa osakseen. Olemme kumpikin vahvaa tekoa, mut tietenkin asiaton palaute satuttaa... Muistelin yhden Pienen ystäväni sanoja: "Ei helmiä sioille!" Niinpä päätimmekin yhteistuumin parturini kanssa laittaa p... asiat tyhjään laariin. Upotimme laarin unohduksen syvään kuiluun... -Hups, sinne mulahti!!! Olipas se runollisesti sanottu... -pahamieli! Elämässä ei itku auta, on vaan purtava hammasta, ja mentävä eteenpäin!

Pekka lähti ajelemaan hautajaispaikalle toisella autolla, koska minä lupasin tuoda pitopalvelun astiat takaisin Konnevedelle. Minulle jäi reilu tunti aikaa, aattelin turhamaisuudessani laittaa tekokynnet. Kylläpäs tulikin komiat. Ajelin Petäjävedelle mietteissäni, "pitkäkyntisenä" rattia pyöritellen...

Aikani kuluksi päätin vähän harjoitella haitariesitystäni. Voi...! Mullahan on pitkät kynnet, en voikaan soittaa haitaria. Eiiii, kun leikkaamaan niitä lyhyemmiksi. Kokeilin, -ei vieläkään! Leikkasin lisää, nyt onnistui vähän paremmin, vielä pieni "viilaus" kynsiviilalla. JES!

Tarkistelin kaiken kohdalleen. Olin koko aamun etsinyt vanhoja silmälaseja rekvisiitaksi hautajaisten lehtileikepöytään. Siinä oli Äitini keräämiä lehtileikkeitä, kuolinilmoituksia, sekä Äitini kotoa vanha vieraskirja vuodelta 1943. Olin niin ihastunut tuohon vieraskirjaan, ett' oikein kutkutti. Öljylamppu, jonka sain yhdeltä hyvältä ystävältäni jo vuosia sitten. Sulkakynä, mustepullo ja mustat rillit (omani, kun muita ei löytynyt). Tästä saan kivan, erityisen koristeen Seurakuntatalon aulamaiseen eteistilaan.

Erittäin kauniit kukka-asetelmat otettiin Kukka/hautauspalvelu Kimpusta. Tää Kimppu on mun hovikukkakauppa. Kaikkien kanssa ei tarvii olla kavereita, mut asiakaspalvelija tää ihminen kyllä on. Äitiäni matkalle laittaessaan tämä hautauspalvelun nuori, kaunis nainen jutusteli Äitille. Tilanne oli aivan ihana, jotenkin niin tavallinen... KIITOS!

Katsokaa nyt, oikein nuottiavain ja kaikki. Antaisin mitä vaan, jos voisin peruuttaa ajassa taaksepäin ja saisin tutustua tämän sivun kirjoittajiin... Musteläntit, aivan täydellinen viesti talvelta 1944.

Minun Äiti, Mieheni Anoppi, Lasteni Mummo ja Tyttärieni Lasten Isomummo. Kiitos Äiti meille kaikille jättämästäsi esimerkistä!

Hautaus

Kaikki asiat kävivät Petäjävedellä niin sujuvasti ja hyvällä yhteistyöllä, että oikein ihmetyttää. Mirja-suntio tuli ehdottamaan, et voidaanko kaikki saattajat mennä sisälle kappeliin vasta Äitini arkun jäljessä. KYLLÄ! Ihana muutos suunnitelmiin. Näin asioitten pitää soljua, vaikka järjestystä muutetaan.

Tunnelma oli käsin kosketeltava. Kätkän Katja lauloi, upealla tummalla äänellään Täällä Pohjantähden alla on mun kotimaani. Karvat käsivarsissani olivat jo valmiiksi pystyssä!!!

Viimeinen tervehdys Äitille: "Kaikki me tiedämme, miten paljon tuolla arkussa on iloa, naurua ja hassuttelua. Osa meistä tietää, miten paljon tuossa arkussa on surua, murhetta, itkua, ikävää ja hyväksyntää. Mut kukaan... -ei kukaan meistä tiedä, miten paljon siellä on anteeksi antoa, armoa ja KIITOLLISUUTTA!" Kiitos Äiti kaikesta!

Erityisenä kukkien laskusta on kerrottava: Äitini omahoitaja Taika Mainiokodilta laski Mainiookodin asukkaitten ja henkilökunnan kukat. Reipas ja rokkihenkinen! Olin niin ylpeä tuosta nuoresta naisesta, joka muuten on jo edesmenneen tuttavani lapsen lapsi.

Lapset saivat jättää Isomummolle omat pienet tervehdyksensä pikku arkkuun. Sinne meni pienin kätösin tehtyjä juttuja, sekä hiuskiehkuroita, nalle, heppa ja kaksi takonaulaa... Niin liikuttavaa, et oikein sielua kouraisi. Pikku arkku matkusti hautaan ison arkun päällä.

Johanna-papin sanat, Leena-kanttorin laulu ja kuoron laulu... Kyllä ei voi muuta sanoa, kuin et' OLIPA AIKAMOISTA! Sydänlämmin kiitos teille kaikille!

Saattelimme Äitini miehensä viereen, "Minä vaivainen oon, mato matkamies maan..." laulun sanoin. Peittelimme arkun mullalla, lapioitten suihkiessa tunnelma vapautui. Lapset juoksentelivat, ja iloinen puheen sorina täytti tienoon. Havut ja kukat viimeisenä.

Äitini halusi perinteiset hautajaiset...- ja sai ne. KIITOS TEILLE KAIKILLE!

Hätävaran Seija teki älyttömän hyvää karjalanpaistia. Samana aamuna paistetut karjalanpiirakat kruunasivat ruokailun.

Ohjelmaa oli vaikka muille jakaa. Yhtenä nostettavana ohjelmanumerona tulee mieleeni Isä/poika musiikkiesitys. Irlantilainen rukous kahdella kielellä laulettuna, matalalla miesäänellä... -UPEA! Säestämässä laulua oli miehen 16 vuotias poika. Tästä pojasta ootan vielä kuulevani!

Lopuksi joimme lähtökahvit. Hyvää kotimatkaa ja KIITOS kaikille. Olette todellisia ystäviä!

Toivotin Äitille hyvää matkaa jo silloin Mainiokodilla avatessani ikkunan heti hänen kuoltuaan. Ikkunan raosta Äitini sielu lähti omalle vaellukselleen... -minne sit ikinä olikaan menossa.

Päällimmäisenä, suurimpana asiana minulle itselleni jäi tästä päivästä A...i-vävyni rakastava halaus sen jälkeen, kun olin hikihatussa lapioinut multaa Äitini arkulle! -Sinulla on sellaista sydämen kokoista tilannetajua, että oikein kummastuttaa! Kiitos A....i! Minulla on kaikkien vävyjeni kanssa aivan erityisen hyvät välit... -niin jo edesmenneen, kuin läsnä olevankin kanssa, kuten myös eroissa poistuneitten kanssa. Joudun usein pyytämään heiltä apua, SAAN APUA AINA KUN SITÄ TARVITSEN! KIITOS!

Seurakuntatalo siivottiin porukalla. Lapset pääsivät juoksentelemaan vapaasti, voi ihme sitä iloista kiljuntaa...

Jääneet ruuat jaettiin, kaikki tavarat lastattiin minun hieceen, täyteen tuli. Puran ne maanantaina, nyt ei jaksa!!! Kastuttiin, satoi niin sopivasti... -ihanaa keväistä sadetta, lämmintä ja kevyttä... ELÄMÄ JATKUU!

Sunnuntaina 15.5

Johanna-Pappi kysyi minulta, et haluaisinko kuolleeksi julistamisen yhteyteen jotain erityistä musiikkia. -Taivaan kellot, enkel kuoro... Äitini lempilaulu. TOTTAKAI HALUAN! Kun Johanna-pappi luki rukouksen, julistaen Äitini kuolleeksi, Leena-kanttori soitti flyygelillä, lauloi alttarin vieressä juuri minulle... -juuri tuon laulun. Olin itkuun purskahtamaisillani. Seisoin yksin... -KIITIN.

Lopuksi kutsuin kirkkokaffeille Veijo Esson baarin kulma kabinettiin (kuten Turhapuho aikoinaan) kaikki ne seurakuntalaiset, jotka tulivat juttusilleni kirkonmenojen jälkeen.

Erityisesti haluan mainita Kaisa-serkkuni, joka on ollut tukenani koko tämän koskettavan matkan ajan!!! Tällaiset hetket haluaa jakaa toisen ihmisen kanssa... -tällä, minun omalla ikävän hetkelläni se toinen ihminen oli KAISA! Kiitos kaikesta! Niin, ja korteista!

Jos onnistun, liitän myöhemmin tähän sen kuolleeksi julistamisen hetken videokuvana... Nyt se ei onnistunut! Syksyllä, kun kansalaisopisto aukeaa... Sieltä saamillani opeilla teen melkein mitä vaan!

Ke 11.5

Viime viikolla:

Tietokone sekaisin

Tein innoissani Äitini hautajaisiin, Keynotella inter-aktiivista esitystä. Sain sen lähes valmiiksi.

Sit kun mun Mac-iin asennettiin Jkl:ssä Windows, ja siihen Photo Filtre-kuvankäsittelyohjelma. Olin kuullut viisaammiltani, että koneeseen voi asentaa kaksi näyttöä. HETI MULLE! Juu, minähän asensin... -ihan omin pikkukätösin. Se pelasi aikansa, sit sammui koko helahoito. Eikä mitään... EI! Näinkö ne lähti kaikki mun vaivalla tekemäni esitykset bittien taivaaseen, tuosta noin vaan!???

Kyselin viisaammilta, joku niistä sanoi, että nyt täytyy viedä koko kone "Koskisen pajalle!" "Mikä se on, ja missä?" Gummerruksenkatu 6:ssahan se oli. Pajan "seppä" painoi neljää näppylää yhtäaikaa... -ja PLIM! Se aukesi. Meinasin pussata seppää, mut en uskaltanut, kun oli tuota ikäeroa... -voisin olla sille vaikka isoäiti! "Mikään kone ei kestä monia erilaisia näyttöjä, eikä varsinkaan kaapin pohjalta ongittuja vanhoja televisioita!" sanoi tuo asiantuntija. Minä siitä suoraa päätä Powerille näyttöostoksille. Kuitti meni pilviä pitkin kotiin sähköpostille. Peksi nuukana miehenä huomasi sen: "Mitä sie oikein oot ostanu, ja vielä tuhannella eurolla!" "NÄYTTÖJÄ!" vastasin rinta rottingilla. Ostin mökillekin... -samoilla vaivoilla... Heh, heh!

Nyt pitäisi toimia. En kuitenkaan uskaltanut enää itse, omilla pikkukätösilläni asennella niitä toisiinsa kiinni. Soitin Hyttisen Mikalle: "Tuu nyt hyvä mies auttamaan...!" Ja Mikahan tuli. Siinä ne nyt komeilivat, uuden uutukaiset näytöt somasti vierekkäin...

Miksi ovet ei aukene meille?

Samalla, näyttöjen ostoreissulla jäin jumiin parkkihallin porttiin. Ajaessani torin alle, vasemmanpuoleiseen porttiin, painoin nappia saadakseni lipukkeen. Ei tapahtunut mitään... -en saanut lippua, eikä portti auennut! Mitäs nyt? Taskusta löytyi nenäliina, kävin putsaamassa rekisterikilvet, ei auttanut. Oikealta meni autoja sisään iloisesti soljuen... VOI P....!!! Mitä nyt, mitään puhelinnumeroa ei ole näkyvillä, kenelle soittaisin...! Ei auttanut kuin pysäyttää nuori, ja vielä erittäin komea uros: "Voisitko peruuttaa, ja jäädä oottamaan siksi aikaa, että vaihdan porttia... -et pääsen tästä eteenpäin, koska taaksepäin en pääse!!!?" Mies peruutti, odotti... -hymyili mulle ystävällisesti. KIITOS! Kävin sit sanomassa torikeskuksen ruokalassa asiasta, he lupasivat hoitaa asian, et saatais portti kuntoon. Todella vaarallinen paikka jäädä jumiin...

Ei ollut minun päivä! Mut, oli sittenkin, sain Äitini hautajaisesityksen valmiiksi. Vielä sitä pitää vähän "viilailla" yhdessä yhden pienen ystäväni kanssa. Lähdin tuonne Lapinlahdelle maanantaiaamuna aikaisin. Korjailtiin kirjoitusvirheitä ym... Itkettiin ja naurettiin!

Sit siinä, kun kolme pientä vilisteli edestakaisin, yksi niistä väsähti kesken leikkien. Silittelin pienen uneen, laitoin viltin hänen päälleen. "Sitte sie Sanni voitkin lähtee jo ommaan kottiisi!" sanoi kolme vuotias tyttönen. Hän oli niiiiin mustasukkainen, mitä nyt kun pikkuveljeä vain menee silittelemään, eikä häntä huomaa lainkaan! Se on lapsilla niin yksinkertaista, jos et leiki mun kanssa, joudat kotiisi täältä! Oli kiva päivä... -ja pitkä. Kävin tulomatkalla Matkuksesta ostamassa itselleni, palkinnoksi keltaisen hupparin!

Ma 2.5

Ikävä...

Wiltsu-koiramme on kokoajan mielessä. Kumpikin, niin Peksi kuin minäkin varomme ovea avatessamme, ettei ovi osuisi Wiltsuun... Kun tulemme kotiin, silmät etsivät iloisesti hyppivää rakastamme. Illalla kumpikin huolehdimme, että sillä on kaikki hyvin yötä varten... ???!!! VOI ITKU!

EI OLE WILTSUA!!! On vain epämääräinen kasa vilttejä, ruokakuppeja, ruokaa, namupaloja, fleksejä, nahkaisia talutusremmejä ja valjaita!!!

Pojat saivat tietää Wiltsun kuolemasta vasta eilen. Tyttäreni katsoi parhaimmaksi pantata tietoa siihen saakka, että hää ehtii olemaan kotona koko päivän poikiensa kanssa. Isompi itki, ja kyseli: "Missä kuoli, ketä oli paikalla kun se kuoli, missä kuoli ja mihin aikaan... Pienempi laittoi minulle viestin: "Otan osaa viljamiin!" (Viljami on heidän antamansa lempinimi Wiltsulle) Voi pieni rakas... Tyttäreni sanoi, että poika meni ""rampalle" makoilemaan, katselee hiljaa itsekseen järvelle päin... Oli ollut siellä vielä yhdeksän aikaan illalla! Sydän särkyy!

Väärin ymmärrys Kts. Väärin ymmärrys osiosta...

La 30.4

Vapunaatto

Join eilen Hätävaran Seijan simaa, ja söin hänen tekemiään munkkeja niin paljon että ällötti. Pitäisi aina muistaa omat rajansa! Mutkun ne oli niin hyviääää! Muisteltiin Peksin kaa, miten me Pikkunisun aikana teimme simaa ja munkkeja...

Synttärit

Tänään on yhden karaokeystäväni 70-vuotispäivät. Siellä "ammutaan" kaikki ne, jotka tulevat paikalle juhlatamineissa. Kutsussa oli pukukoodina -TYÖ/ARKI VAATETUS ja Reino-tai Aino aamutossut!

On kiva mennä tuulettamaan päätään tään kaiken kamaluuden keskellä. Mulla ja päivänsankarilla on yhteistä ohjelmaakin. Palaamme 1970-luvulle tuodaksemme Armin ja Dannyn lavalle heidän suurimmalla hitillään, Tahdon sulle olla hellä. Vaatetuksen haalimme minkä mistäkin. Kunnanvarastoista löytyi Armille peruukki, mun hoviparturi hommasi Dannylle, vaalean pikkutakin sain yhdeltä toiselta ystävältäni, ja Armin vaatteet löytyivät minun omista varastoistani. Kun olemme harjoitelleet tuota esitystä, minun on pitänyt pakottaa tuo "Danny" -HALUAMAAN MINUA- siis oikein kiimoissaan! "En minä osaa, ei. Ei tästä tule mitään!" "Kyllä tulee, kato vaikka kuukkelista miten ne käyttäytyivät esiintyessään! Ei ne seisonut puupökkelöinä kahden metrin päässä toisistaan!" Vielä äsken kävimme viimehetken harjoituksissa.

Sit peruutetaan torstai aamuun...

Pekka hyvästeli Wiltsun sulkispeliin lähtiessään... Käveli pää painuksissa kotimäkeä alas, vilkaisten muutaman kerran Wiltsuun päin... "Hei sitten, paras/rakas ystävä!"

Minä syötin Wiltsun, annoin tupla lääkityksen, ja käytin sitä lenkillä. Näin se pystyi haistelemaan tutut merkkaukset kotinurkilta, ennen kuin lähdettiin viimeiselle matkalle. Nostin sen autoon puolta tuntia aikaisemmin, -matkaan...

Tisselin ja Tasselin pihassa kun on tosipaljon hajuja, Wiltsu sai vielä nautiskellen haistella itsensä väsyksiin. Laski viimein itsensä ulko-oven eteen makuulleen. Se ei ole koskaan istunut silleen niin kuin koirat yleensä istuu... Selässä on syntymävikana joku... -en muista mikä se on latinaksi, mut jäykkä se on ollut aina. Wiltsu kun ei pystynyt hyppäämään korkeutta... Heh!

Linkki Tisseliin ja Tasseliin, Hiskinmäen eläinsairaalaan: www.hiskinmaki.fi/

"Olipas siinä paljon erilaisia nuuhkittavia viestejä... -Täytyy tässä vähän huilata! Hitto, kun tuo narukin on pahasti korvan juuressa..."

"Mitä nyt tapahtuu, täällä on kummallinen tunnelma? Äitiä itkettää, katson sitä silmiin... -Vieras nainen tulee huoneeseen, sanoo Äitille pari sanaa. En ymmärrä mitä sanoo, mut kummallakin näyttää olevan kyyneleet silmissä! Minua haukotuttaa!"

Lääkäri ei meinannut löytää takapäästä lihasta, johon olisi pistänyt rauhoittavan piikin. Wiltsu oli jo niin lopussa... Vielä vähän pitää yrittää nostaa päätä...!

Siinä me maattiin lattialla "kuonot" vastakkain. Minä itkin, ja Wiltsu vaipui hiljalleen horrokseen... Juttelin sille, kiittelin kaikesta, ja käskin viedä terveisiä Sipille, molemmille Milloille, Leeville, Apelle, ja tietenkin Wiltsun pikkuveljelle Villevalolle!

Siihen se kaunis valkoinen pää viimein vaipui eteeni lattialle. Nousin ylös, kun lääkäri tuli kahden ison piikkinsä kanssa. Toisessa oli valkoista, maidon näköistä nukutusainetta kaksinkertainen määrä, toisessa VIIMEINEN LIUOS, se oli väriltään hailakan punaista!

Maailman paras ystävä, me Peksin kaa ei unohdeta sinua... -EI IKINÄ! Meille jää lohduton ikävä sinua, sinun kanssasi tekemiämme lenkkejä, ja myös niitä hetkiä, kun meidän on pitänyt kukittaa ihmisiä sinun näykkäisyjesi jäljiltä... -Sinähän vain vartioit meitä, kotiamme, kaikkia meillä käyneitä lapsia, Mummoa ja meidän mökkiä.

Wiltsulle...

Kuljemme kuin kuunnellen,

on poissa jotain hyvää.

Sitä emme tavoita katsellen

ja tunnemme surua syvää.

Nousin päälle iltatähden

avaruuteen kulkemaan.

Anteeks anna, että lähden

Luokses jää muistoni asumaan.

Avaruuden tähtihaasta

tassullani vilkutan

ikiunen ihmemaasta

viestin kerron rauhaisan.

Birgitta Ahokas

Löytyi netistä, ihan kuin minun päästäni kirjoitettu. Minä en vaan osaa pukea sitä näin kauniisti sanoiksi...

Sinne jäi Wiltsun ruumis, hoitohuoneen lattialle odottelemaan tuhkaajaa. Lievestuoreen lemmikkieläin tuhkaamon omistaja hakee sen, polttaa ja palauttaa Hskinmäelle, josta Pekka lupasi hakea koiransa, itsetekemäänsä uurnaan....

Sen pituinen se... -se niin kaunis elämä!

Linkki tuhkaamoon: www.elisanet.fi/usva/

Yksi pieni ystäväni lähetti minulle tällaisen:

-Tuhansien tassujen-blogin teoksen...

Saanko lähteä nyt?

Luuletko, että hetki on oikea?

Saanko jättää hyvästit tuskallisille päiville

ja loputtoman pitkille öille?

Olen elämän polkuni kulkenut ja parhaani tehnyt,

esimerkkiä yrittänyt näyttää.

Saanko siis astua toiselle puolen

ja vapaaksi henkeni päästää?

Aluksi en tahtonut lähteä,

taistelin kaikin voimin.

Mutta nyt jokin tuntuu kutsuvan minua

Kohti lämmintä ja elävää valoa

Tahdon lähteä

Tahdon todella. On vaikeaa jäädä.

Mutta lupaan, parhaani yritän

Elääkseni vielä yhden päivän.

Niin sinä saat minusta vielä kerran huolehtia

ja minä kokea suuren suurta rakkautta.

Tiedän, olet surullinen ja sinua pelottaa,

sillä tunnen kyyneleesi, jotka turkkini kostuttaa.

En ole kaukana,

Lupaan sen ja toivon, että muistat sen aina;

henkeni tulee sinua seuraamaan,

minne maailmassa matkasi johtaakaan.

Kiitos, kiitos että olet minua rakastanut.

Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua,

Siksi on niin vaikea sanoa hyvästi

ja päättää tämä elämä luonasi.

Joten, pidä minua lähelläsi vielä kerran,

ja sano sanat, jotka toiveeni ois,

koska välität minusta tuhannen verran.

ja minä kokea suuren suurta rakkautta.

Tiedän, olet surullinen ja sinua pelottaa,

sillä tunnen kyyneleesi, jotka turkkini kostuttaa.

En ole kaukana,

Lupaan sen ja toivon, että muistat sen aina;

henkeni tulee sinua seuraamaan,

minne maailmassa matkasi johtaakaan.

Kiitos, kiitos että olet minua rakastanut.

Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua,

Siksi on niin vaikea sanoa hyvästi

ja päättää tämä elämä luonasi.

Joten, pidä minua lähelläsi vielä kerran,

ja sano sanat, jotka toiveeni ois,

-koska välität minusta tuhannen verran. KIITOS!

Ke 27.4

Päätös

Oli pakko tehdä yksi elämäni vaikein päätös. Wiltsu-koiramme on tullut terveytensä kanssa -elämänsä loppupäähän. Vien sen huomenna, het uamust Tisseliin ja Tasseliin armopiikille. Peksi ei pysty lähtemään mukaan... -ymmärrän. Hää ei osaa purkaa pahaa oloaan mitenkään, pinoaa vaan sisälleen kaiken! Sit on satakertaa pahempi olla...

Järjestin kamalasti kaikkea tärkeää ja vähemmän tärkeää tekemistä/tapaamisia huomiselle päivälle, ettei tarvitse/ehdi ikävöimään/miettimään.

Wiltsu on ollut meille tärkeämpi, kuin me Peksin kaa olemme olleet toinen toisillemme. Yli kolmetoista vuotta olemme saaneet Wiltsulta kaiken, mitä paras ystävä voi ikinä antaa. Itse olemme kohdelleet sitä niin hyvin, kuin olemme osanneet.

Laitoin tyttärilleni eilen viestiä asiasta. Pieni tyttö soitti heti samana iltana: "Mummo, ota mulle Wiltsusta kuva! Voitko mennä Wiltsun luo, ja näyttää minulle sitä puhelimen välityksellä... -vielä kerran?!" Tottakai voin... Toinen tytär ei vielä ole kertonut pojilleen... -annoin heille rauhan asian suhteen. Poikien elämässä on ollut kuolemaa liikaakin. Ensin Isi, sit isosetä, sit Milla-koira, Isomummo, ja nyt vielä Wiltsu... On siinä sulattelemista pienillä ihmisillä, -niin, jos isommillakin!

Teen teill ,lukijani Wiltsusta elämäkerta-tarinan, kunhan olen toipunut huomisesta...

"Minä, Wiltsu Valkoinen Ville-Valon Veli, olen jo niin vanha ja sairas!"

Pe 22.4

Yhteistyötä

Tuntuu tavalliselta arjelta...

Rakastan kukkia, kaikenlaisia kukkia. Tässä Pienen ystäväni tuliais/lohdutusasetelmassa on saintpaulia-nimistä vanhaa ikkunanlauta kukkaa. Linnut ovat itselle tärkeitä, niillä koristelen kotipihaa samoin kuin mökilläkin..

Torstaina oli Pienen ystäväni määrä tulla vanhimman lapsensa, kolme vuotiaan tyttären kanssa meille opettelemaan yhteisesitystä Mummon hautajaisiin. Äitini meille saunareissuilla laulama Saunavihdat-laulu oli ensimmäinen kappale, jonka opettelin soittamaan haitarilla. Sit kun tuo pieni tyttönen osasi laulella sitä, me päätimme yhdessä esittää sen Äitille/Isomummolle viimeisenä laulunamme. Ihanan vilkas ja ajatteleva tuo lapsi on. Syötiin... -heti yläkertaan harjoituksiin, määräsi tuo lapsukainen. Minä soittelen, tyttö puuhaa kaikenlaista, välillä kuuluu: "Äieti on vas..tooo...maaaas...sa!"

Tyttö jatkaa tutkimistaan, me aikuiset katselemme Mummon valokuvia/lehtileikkeitä... -tehdäksemme niistä esityksen hautajaisiin.

Illalla sit lähdemme porukalla Äänekoskelle Akmon, AlaKeiteleen musiikkiopiston kolmannen vuoden oppilaitten päättötyö-konsertteja kuuntelemaan. Olin jo käynyt kahtena edellisenä iltana kuuntelemassa, piano, rummut, laulu ja kitara. Tänä iltana olisi laulu ja kitara. Pidän tarinoista, oli mielenkiintoista kuunnella tuon nuoren miehen elämäkertaa kaikkine iloineen ja suruineen... -muutamaan lyhyeen hetkeen tiivistettynä. Voimia, ja kovasti paljon onnea sinulle nuori opettajan tekele!

Pieni tyttösemme kieppui näyttämön edessä. Uskon, ettei tätä miestä lapsen leikit juuri haitanneet. Sydäntäni kylmäsi, hänen kertoessaan lapsettomuudestaan. Se on asia, jossa ei voi lohduttaa millään tavalla... Hänellä näytti olevan sydän paikoillaan. Pääsylipputulotkin menivät lyhentämättöminä Mummola-kahvilan kuluihin. Mummola on Suolahden Helluntaiseurakunnan nuorisokahvila, jota pyöritetään talkoovoimin. HATTUA NOSTASISIN, jos sellainen olisi!

Tuolla nuorella miehellä ja minulla on sama laulunopettaja Katja. Ihanasti tuo nuori, silminnähden herkkä komistus kiitteli ja kehui Katjaa... Yhdyn edelliseen täysin rinnoin. Katja viilaa ja viilaa... -hyvä niin ett' viilaa, näin opimme kuulemaan pienetkin virheet! Osaanko korjata virheet yksin, ilman opettajan neuvoja... -on jo aivan eri asia!!!

Ke 20.4

Kiitollisuuden päivä!

Kaiken tämän hässäkän keskellä elämä tuntuu nyt taas ihan tavalliselle arjelle... -Äitini olen saatellut Kaisa-serkun kanssa Petäjäveden siunauskappelille. Lämpimän pitkän halauksen jälkeen kuunneltiin kuolinkelloja. Jutusteltiin iloisesti Äitistä, arkusta, keväästä ja Kaisan pihassa asustaneen sinitiaisen pesänrakennus puuhista. Käytiin katsomassa hautuumaasta paikka, johon Äiti laskettaisiin...

Tässä KIITOS Kaisalle, kasvinkumppanilleni pienestä ohikiitävästä hetkestä, lämpimästä ja lujasta halauksesta... -tuona itselleni ikimuistoisena päivänä. "Tiedän/tunnen, ettet sinä KAISA tuomitse minua..." Mukavaa, kun ei tarvinnut yksin viettää tätä ikävän päivää!

Kaisan piirtämä lohdutuskortti. Voiko asiaa herkemmin sanoa! Kiitos, olet minulle erittäin rakas...

Edellisenä iltana muistin, että minusta on tulossa juttu Kodin Pellervo-nimiseen lehteen ensi kesän aikana. Se juttu käsittelisi koko elämääni/hahmoani, itselleni tekemästä ruumisarkusta alkaen... Nyt olin luvannut arkun Äidilleni, suojaksi hänen maatuvalle ruumiilleen. Minulle tuli hätä, et jospa Kodin Pellervon toimittaja haluaisi ottaa kuvia arkusta, se olisi kohta myöhäistä! Niinpä laitoin edellisiltana toimittajalle viestiä, että tulee jos on tullakseen. Hän tuli, jouduimme odottelemaan puolituntia... Sit vielä tunnin kun tuo ystävällinen kuvaaja teki työtään tarkasti ja tunnollisesti. Minullekin mallina olo oli aivan uusi kokemus... -pitkäveteistä seisomista, heh! Kääntää nyt päätä milli, ja siirtää käsiä toinen milli...!

Kaiken tämän jälkeen menimme Kaisan kanssa syömään. Siitä sit Kaisa polkaisi pyörällään kotiinsa, ja minä omaani... -en pyörällä!

Linkki: www.petajavedenseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/siunauskappeli

Kappelin edeusta oli koristeltu pääsiäisaiheisilla koristeilla. KAUNISTA!

Tämä kaunis alttarivaate on koulukaverini Maaret Iiolaisen Käsi-ja taideteollisessa aikoinaan suunnittelema ja tekemä. Oliko joku päättötyö, nyt en muista.

Siinä se on: -Äiti menossa, jalat edellä vanhan perinteen mukaan, viimeistä matkaansa odottelemaan Petäjäveden siunauskappelin kellariin.

Kaiken keskellä arkun tiffany-lasinen aurinko särkyi pieneltä osin. Vähän jäi vieläkin näkyviin tuota rikkinäistä kohtaa. Aattelin sit, etteihän kenenkään elämä ole täysin ehjä! Kiinnitin silikonilla rikkinäiseen kohtaan kirpparilta ostamani perhosen. "Särvittää kuin hajuvesi lihapullaa!"

Silloin vuosia takaperin kun tein tuota arkun lasijuttua, istutin siihen lilan NEITO-perhosen, mun mies kutsui sitä NOITAPERHOSEKSI?!

Aurinko ja kuu: -Siinä valoa matkallesi Äiti!

Tämä on tuhkauurna. Nyt, kun Äitiä ei tuhkata, niin tälle "lootalle" piti keksiä uutta käyttöä.

Siispä: -Lapset saavat laskea omia juttujaan uurnaan... -samalla kun aikuiset laskevat arkulle omat kukkansa. Molemmat, niin iso kuin pienikin "loota" lasketaan sit la 14.5 päälletyten hautaan Isäni viereen.

Mainiokoti Vellamo muistaa!

Voi ihana ihme, Mainiokodin väeltä tuli minulle kimppu valkoisia ruusuja kaikkine ihanine lisukkeineen. Olipa kaunis kimppu! Eleenä tämä oli ennenkuulumatonta. Miten nuo ihanat työsankarit laittavat nyt minulle kukkia, olenko ansainnut nämä?!

Ruumissaatto...

Hautaustoimiston kaunis nuori omistaja tulee pihaamme. Koira on paskonut, vanha kun on... -aivan rapun eteen, täytyy siivota sekin... Peksi auttaa arkun nostamisessa. Ajelemme terveyskeskuksen kylmiölle. Nostamme/laskemme Äitini arkkuun kahdestaan, kunnan työntekijät eivät saa auttaa. Peittelemme hänet villaiseen huopaan. Asetan pienen tytön tekemän, vaaleanpunaisen sydämen Isomummon vasempaan käteen. "Kansi kiinni, omaiset on nähnyt!" Sanonnan varsinaisessa totuudessa pysyen... -Näinhän se on. Arkku autoon ja menoks!

Ajelemme rauhallisesti peräkanaa, huomaan että puhelin jäi! Pysäytän auton linja-autopysäkille, katson takapenkiltä. EIKUN TAKAISIN! Saan kyllä "mustan auton" kiinni! Palaan tielle, siinähän se "musta-auto" oottelee pysäkillä! Matka jatkuu. Kaikki hyvin!

Lisämainintana on pakko sanoa: -Tuo hautaustoimiston nainen on oikea asiakaspalvelija, on saanut hyvän opin uskoakseni kauppiasvanhemmiltaan... -Hän ottaa jokaisen asiakkaan, heidän omalla tavallaan, mut hienotunteisesti huomioon. Jutustelee vainajalle kuin kenelle tahansa. Minulle iloisen rempseästi, kuten aina. KIITOS! Olen ollut kukkakaupalla todistamassa vastaavia tilanteita useamman kerran. Hienoa!

Olen jo vuosia pitänyt häntä "hovikukittajanani". Teen aina itse kaikki muistamiseni, ja sit ne kruunataan yhdessä tämän kukkakauppiaan kukilla. Lopputulosta katselemme tyytyväisinä päät kallellaan, kuten Mierontien aikainen, entinen työkaverini tekemiään katseli voileipiä!

Ma 18.4

Toinen pääsiäispäivä

"Mummo, missä Isomummo on nyt?" kyseli vanhin lapsenlapseni heti aamusta. En ehtinyt vastaamaan, kun hää oivalsi asian itse: "No, nythän H...lla (meidän vävy, pojan isäpuoli) on siellä taivaassa kaveri!" Se on juuri noin! Helpotti meitä molempia, mun ei tarvinnut selvittää asiaa, jota en edes itse tiedä... -ja poika oli tyytyväinen omaan vastaukseensa.

Eilen hää sit kyseli: -Millon on Isomummon hautajaiset? -Ketä oli talossa, kun se kuoli? -Mikä päivä kuoli? -Monen aikaan? -Kuoliko sänkyyn, vai? -Saanko kertoa töissä, mitä on tapahtunut? -Olen niin iloinen, ett' saan vastailla hänelle...

Tyttäreni oli eilen alkanut kertomaan pojalle Isomummon kuolemasta, poika siihen: "Kyllä minä tiedän!" Vaikkei tiennytkään, meni vaan niin hämilleen uutisesta. Sit kohta hää varmisti minulta: "Onko totta, että Isomummo on kuollut?"

Puretaan jäämistöä... kamala homma, vaikka olemme tehneetkin tätä jo muutaman vuoden välein. Ei raaskisi heittää mitään pois, mut kun ei ole säilytystiloja... Meillä on leipomo tyhjillään, sinne vietiin kaikki. Puran niitä sit pikkuhiljaa... -kassi/loota kerrallaan...

Äitini vammainen korva herkesi kuulemasta!

Su 17.4

Pääsiäinen

Äiti lähti...

Iloisia iäisyyspäiviä sinulle!

Olit minulle maailman paras ÄITI

Tämä sydän on Mainiokodin koko henkilökunnalle KIITOS!

Tämän pääsiäisen tunnelmat vievät minut yhteen 1940-luvun lopun pääsiäiseen, jota en tietenkään itse voi muistaa, olen syntynyt 1957.

Äitini Olga-Äidillä oli leukemia. Sen aikaisilla lääkkeillä tautia ei saatu kokonaan paranemaan, mistä johtuen Olga-Äiti oli talvet sairaalassa ja kesät kotona. Lapsia pienessä mökissä Aamos-Isän huollettavana oli kuusi. Sisarensa poika Armas oli heillä kasvattilapsena, sekä viisi omaa tytärtä. Olga, ahkera työihminen kärsi hoidettavana olemisesta. Juuri sairaalasta kesäksi kotiin päässeenä hää tunsi olotilansa huonoksi. Jos ei jaksa tehdä töitä, Aamos joutuu hoitamaan myös hänet. Moninkertainen huoli...

Mummo suunnitteli oman lähtönsä pääsiäisen tienoille. Oli puhunut miehelleenkin, ettei enää jaksa... Mies yritti vahtia vaimoaan, ettei tää pääsisi livahtamaan... -tehdäkseen itselleen mitään peruuttamatonta. Oli pääsiäispyhät, eikä lääkäreihin päässyt pyhien vuoksi -vasta tiistaina, eikä tietenkään ollut minkäänlaisia päivystyksiä.

Aamos nukahti hetkeksi, valvottuaan vaimoaan koko pitkän pääsiäisen ajan. Olga poistui yön pimeimpänä hetkenä.... -hiljaa "omalle takavasemmalleen...!" Aamupuolella yötä mies heräsi, vaimoa ei ollutkaan vierellä. Ei auttanut muu, kuin lähteä etsimään. Oli kylmä! Kauhukseen Aamos huomasi pahimman tapahtuneen... -peitti vaimonsa rekipeitolla!

Laittoi pienimmät lapsensa kouluun. Hoiteli vasta päivänvalolla kaiken... -poliisit, ruumiskuljetuksen ym...

Isommat tytöt olivat jo lähteneet pois kotoa. Kolmanneksi vanhin oli kotiapuna Isälleen... -Äitinä kahdelle pienemmälle sisarelleen. Olga-Äiti oli ollut sairaana jo useamman vuoden.

Lapset pääsivät koulusta iltapäivällä. Viiden kilometrin koulumatkalla eräs "hyvä tahtoinen kylänmies" otti tyttäret tukkireen kannaksille... -KERTOAKSEEN YÖN TAPAHTUMISTA LAPSILLE! Voi p... miten ajatelematonta!!! Lapset juoksivat sisälle kotiinsa aivan kauhuissaan. Äitini on myöhemmin kertonut, ettei hää ymmärtänyt asioitten oikeaa laitaa vielä pitkään, pitkään aikaan...

Saara Mummo

Saara mummo kuoli myös pääsiäisen aikaan, pitkänä perjantaina, -vuotta en muista.

Muistan hänet oikein hyvin. Mummo saattoi tulla yksin, yllättäen. Oli vaan valjastanut hevosen, ajellut meille kyläilemään. Hää oli kova lukemaan. Otti meitä aina, pienimpinä ensin pojat syliinsä lampun alle, lukeakseen heille satuja, sit oli tyttöjen vuoro. Voin vieläkin kaivella muististani aistimuksena minut istumassa Saara-Mummon polvella kuunnellen korvat höröllä tarinaa, jota Mummo luki, tai kertoi!

ps. Mun nimi on Sanna Olga Anita, Sanna oli Isäni Äiti, Olga oli Äitini Äiti ja Anita oli Äitini mielestä maailman kaunein nimi hänen omalle pienelle ruskeasilmäiselle tyttöselleen.

Niklas olisi ollut hänen valintansa pojalle nimeksi... Isä päätti toisin! Äiti vihjaisi minullekin, et jos saat pojan, laita sille nimeksi NIKLAS! En saanut poikaa... Äiti ymmärsi...

La 16.4

Odotus senkun jatkuu...

"Suat sinä Liisa antaa jo periksi!"

Yövyin Mainiokodissa Äitini vierellä valkoisessa nahkasohvassa. Käänsin sen nojalleen, vedin viltin päälleni. Kuuntelin Äitini hengitystä, en uskalla nukahtaa. Minna-hoitaja tulee: "Mites täällä voidaan? Tarviiko hän lääkettä lisää?" kysyy nyökäten sänkyyn päin. "Ei, sain Äitin nukahtamaa käsistä pidellen, silitellen päätä ja nytkyttäen sänkyä poikittaissuunnassa." "Annetaan hänen olla, ilmoita sit kun tulee rauhattomuutta!" Urvahdin uneen, heräsin Minnan avatessa oven. Ammattitaidon tuomalla varmuudella hää käänsi Äitiäni toiseen asentoon. Silitti hellästi poskesta kostuttaen kuivaa suuta sitrustikulla. "Nuku vaan sinäkin, tulen kohta takasin lääkkeen kanssa." Minna sanoi minulle lähtiessään. Muutaman kerran hoitaja käväisi yön aikana, aamulla sanoi Heiheit ja poistui vahvuudesta.

Krista-hoitaja yhdessä Lassen kanssa jatkavat Äitistäni huolehtimista. KIITOS TEILLE!

Aamu tuli aurinkoineen. Soitin Peksille: "Et viitsisi laittaa saunaa lämpiämään? On pakko päästä pesulle. Suihkussa käymällä tulee vain äkäiseksi. Tulisin sit käymään kotona, kun hoitajat tulevat tekemään Äitille aamutoimet:" Peksi lämmitti saunan, minä pääsin kylpemään. TULI UUSI IHMINEN...!

Matkalla kävin rautakaupasta ostamassa lattiamattoa... Kerron myöhemmin, mihin sitä tarvitsen.

Äiti nukkui tullessani takaisin Mainioon. Torkahdin itsekin sohvatuolissa, kuunnellessani Äitin hengitystä.

"Suat sinä Liisa antaa jo periksi!" kuiskasi Lasse-hoitaja Äitini korvaan sivellen hellästi vanhaa, jo kaltaiseksi muuttunutta poskea. Voi ihme, miten tuo nuori mies on herttainen. Mulle tuottaa suurta mielihyvää seurata tällaista, lähes täydellistä ihmisten kohtaamista. Vertaan tätä yleiseen mielipiteeseen vanhusten hoidosta.

Sukulaiset soittelevat, ovat kiinnostuneita Äitin/Mummon kunnosta. Olen vaikeassa välikädessä, en voi ennustaa. Tulee mieleeni Sibeliuksen sanat vaimonsa tiedustellessa miehensä... -kapakasta kotiin tuloaikaa: "En voi tietää! Olen säveltäjä, en ennustaja!" Pakko heittää vähän kevennystä tähän raskaaseen päivitykseen.

Uusi itkusessio

Hoitajien vuoron vaihto: Sari jatkaa Katjan kanssa Äidistäni huolehtimista. Iloisena he astuvat ovesta, vilkaisevat ympärilleen. "Kaikki hyvin?" "Juu, kyllä on!" Äiti valittaa. Katja ihmettelee, et mistähän johtuu tuo Liisan ainainen valitus/itsensä vähättely. Asiasta on joskus juteltu vanhempien hoitajien kanssa. Kaikki se, mikä nyt on muistisairaalla pinnassa... -kumpuaa eletystä elämästä...!

En pysty/halua olla kertomatta heille Äitini kohtalosta... Näin hekin osaavat laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin! Äitini elämä oli lapsuuskodissani armottoman kovaa... Itkuksihan se minulta meni. Katja halaa, saan siitä lohtua. KIITOS!

Juttelemme vielä hetken, Sari muistaa omaa nuoruuttaan, miten silloin mies saatiin... Piti olla onnellinen, jos yleensäkin sai miehen. VOI ITKU!!!

Minä päätin jo lapsena, ettei mun silmille hypi kyllä kukaan. Puolustaudun satavarmasti.

Hoitajat kääntävät taas Äitiä, mittaavat kuumeen... "Tullaan taas kohta katsomaan!" "KIITOS, HEI VAAN!"

Ilta menee samoin kuin päiväkin. Istun täällä Äitini seurana. Pidän kädestä kiinni, silittelen aina kun hän vähänkin havahtuu takaisin tähän maailmaan. Lasse tuo mulle sammiollisen kahvia, KYLLÄPÄ TEKI HYVÄÄ!

Yöhön tulee samat hoitajat, kuin edellisenäkin yönä oli. Hyvää yötä!

Pitkäperjantain ilta... (Tää on jatkoa alla olevaan päivitykseen...)

Kuuntelen aikani kuluksi Puhelinlankoja. Tätä suomen vanhinta... -jotain, en muista mikä vanhin ohjelma se oli, -on kiva kuunnella aina silloin tällöin. Mökillä kuuntelen sitä aina, siellä en viitsi töllöttää töllöä! Saunan jälkeen kuistilla auringonlaskua katsellessa, mikä sen mukavampaa kun kuulostella lomalla olevia suomalaisia, vaihtelevia biisejä ja hauskojen juontajien juttuja.

Odotuksen tulos:

*Ei tarvinnut odottaa turhaan... -ei valvoa Äitini vierellä yksin. Kaunis nuori nainen, Äitini lapsenlapsi tuli miehensä kanssa Mummoa katsomaan. Siinä me seisoimme kolmistaan sängyn ympärillä. Välillä itkimme, välillä nauroimme... -aivan samoin kuin oikeassakin elämässä tapahtuu! TÄMÄ ON ELÄMÄÄ...-syntymä ja kuolema, 100-varmasti osuu meistä jokaisen kohdalle ennemmin tai myöhemmin.

*Jarin koira synnytti, en vaan tiedä montako pentua tuli. Hän lähti viikonloppuvapaille, KIITOS Jari!!!

*Kamala luonto-Pöllön odotuskin päättyi, kukaan ei tullut...?!

Hoitoa... -Yöhoitaja-Minnakin piipahti, kyseli kuulumisia, ja neuvoi minua Äitini asioissa, KIITOS SINULLE!!!

Erittäin mukavat "hoitaja-kaksoset" (olen aina luullut heitä samaksi henkilöksi), Petra ja Inka hoitelevat Äitiäni puhellen hänelle kauniisti hyvin lyhyin lausein. Miten Äidilläni ja minulla sattuikin näin hyvä tuuri, että päästiin juuri tänne, Konneveden Mainiokoti Vellamoon näiksi tärkeiksi päiviksi! Kaikki kohtelevat/huomioivat meitä näin ihanasti. Ihan kaikki, jotka täällä puuhailevat, ovat inhimillisiä ihmisiä. Joskus väsy yllättää, mut se ei näy, ei ainakaan näin ohikulkumatkalaiselle. AMMATTITAITO KUNNIAAN!

Joutessani katselen Äitini kodin seiniä... Mietin vuosia... mietin ihmisiä, mietin käsitöitä, joita Äitinikin teki mielellään. Hän kävi Kansalaisopistossa maton teossakin monta vuotta. Sukkia tuli solkenaan...

Äitini vanhempien kihlakuva, joka on tehty... -kahta eri kuvaa yhdistelemällä. Heillä ei ollut varaa mennä kuvauttamaan itseään, joten "hätä keinot keksii". Kaunis kuva, jota Äitini esitteli ylpeänä, varsin mielellään kaikille! "Miulla ol hyvät vanhemmat ja hyvä kot!" PITÄÄ PAIKKANSA!

Perhekuva; lyijykynätyö. Teetimme tämän taulun vanhemmillemme joksikin lahjaksi, en millään muista enempäääää!

Taulun lasissa on ruskeahko sävytys... -tupakansavukuorrutus! Nikotiini/savu ei lähde normaalipesussa... -Mikä neuvoksi?

Kuolleen veljeni koulutyönä tekemä taulu. Kun lapsuuskotimme myytiin, löysin veljeni piirustukset vintiltä. Valitsin niistä seitsemän parasta. Kehystytin ne, ja annoin joululahjaksi. Äiti sai nuo kynttilät, niitä on saman verran kuin meitäkin perheessämme oli, eli 4 lasta sekä Äiti ja Isä. Itselleni jätin tummanvihreän syysmyrsky-taulun. Se kuvasi minulle veljeni tunteita 14. päivänä syyskuuta vuonna 1999, hänen kuolinpäivänään. Sit kun tuon veljeni nuorin tytär meni naimisiin, annoin hänelle oman tauluni. Nyt, jos elän kauemmin kuin Äiti, otan tuon kynttilätaulun... -keneltäkään lupaa kyselemättä, koska minulla ei ole veljeni tekemää taulua. Olinhan minä pelastanut piirustukset muuton alta, ja teettänyt ne tauluiksi kaikille... -meille, ja veljeni tyttärille.

Joka kodin välttämätön taulu. Toimme sen veljeni kanssa Äitimme Petäjäveden kodista. Sit se oli sängyn päädyssä Ruusa-Liisa-kodin makuuhuoneessa, josta taas muutimme sen tänne Mainiokotiin. Se on käsityönä tehty, kaunis ja lohduttava sekä turvaa antava aiheeltaan. Oikea iltasatutaulu...

Linkki: fi.wikipedia.org/wiki/Suojelusenkeli

Linkki: www.google.com/search?gs_ssp=eJzj4tFP1zcsNM1Kyi3OKDFg9JLJzczOzldIzEksSczJVyguzc9KzSktTs3LTs3JBABRbg_9&q=mikko+alatalo+suojelusenkeli&oq=Mikko+alatalo+suojelusenlli&aqs=chrome.1.69i57j46i13j0i13l3.18877j0j7&sourceid=chrome&ie=UTF-8

*Adventtikalenterin runko: Pieni ystäväni teki Mummolle joulukalenterin. Luukuissa oli joku joululaulu, Raamatun lause, sekä karkki jokaiselle adventin ajan päivälle. Minä sain tehtäväkseni availla luukkuja. Lauloin mummolle/lauloimme yhdessä nuo tutut joululaulut, sit luin myös nuo kauniisti käsin kirjoitetut lauselappuset... SÖIMME KARKIT YHDESSÄ ÄIDIN KANSSA!

*Joutsen ryijyn Äitini teki omin pikku kätösin purkulangoista, jotka hää itse värjäsi sopivan värisiksi. Tuonkin minä haluaisin (mikäli elän Äitiäni kauemmin), mut tästä asiasta pitää ehkä neuvotella.

*Paperienkeli, en tiedä tuon koristeen alkuperää. Äidilleni rakas esine, koska hää on säilyttänyt sitä kotonaan jo vuosia.

Tässä on mun etätyönurkkaus. Äitini rollaattori, Ketolan papan marjapuurun punainen puutuoli 1900-luvun alkupuolelta, sekä piikikäs ilmatyyny froteepyyhkeellä päällystettynä. Kyllä muuten TOIMII!

Pe 15.4 Pitkäperjantai

Odotusta

En oikein tiedä mitä odotan... Koira herätti yöllä monta kertaa, juoksin rappuja alas ja ylös... ylös ja alas... Wiltsu sanoo: "Wuh!" Jos ei heti reagoi, se toistaa ja toistaa sanomansa. On niin sitkeä, ettei lopeta vaikka kuinka huutaisin, et nyt on yö, vielä nukutaan. Se haluaa ulos, piipahtaa siellä. Sit se haluaa leikkimään ja makupaloja... -sanon taas, et ei nyt, on vielä yö...!

Peksi herää, minäkin nousen kärttyisenä. Niskaa ja päätä särkee!!! Puuro on limaista ja sitkeää, nostelen glönttiä lusikalla: "Mitä siinä iniset? Anna mennä vaan ääntä kohti. Limainen puuro on vatsalle terveellistä!" "Kiehuko vesi, ennen kun laitot kauraryynit?" "Syö, syö vaan... HYVÄÄ SE ON!!!" Saan syötyä muutaman lusikallisen, heitän loput jäteämpäriin. Kompostoitukoon siellä, jos tulisi uutta kauraa... -sit kyllä keittäisin puuron itse, KIEHUVAAN VETEEN!

Kerään taas tavarani, suuntaan Mainiokotiin päin. "Lähen Äitin luo, soitellaa. En tiije millo tuun!" huikkaan ukolle, vilkaisen lähtiessäni peiliin... HUI!!!

Oonko tuo minä: -silmäässä pussi, luomet lerpottaa, äkäisen näköinen, otsa kurtussa... -väärään suuntaan kurtussa! Kaikilla muilla otsakurtutkin ovat poikittain!? -mietin mielessäni. Manu sanoisi: "Tarttis tehrä jottain!"

"Huomenta, TERVETULOA!" sanoo Ritva-yökkö, joka jäi illalla Äitini luo minun poistuessa paikalta. Äiti oli nukkunut paria pikku herätystä lukuun ottamatta hyvän yön.

"Äit, mie tässä. Onko kaikki hyvin?" Pitelen häntä kädestä, kuumetta nostaa... Hoitaja Susanna käy vilkaisemassa, silittää hellästi Äitini poskea ja päätä. Jari-hoitaja tulee iloisena, vilkaisee Äitiä, silittää käsivartta... -miettii: "Mites Lissukan yö meni? Annan tästä sinulle vähän henkeä avaavaa, ja nestemäistä lääkkeitä ruiskulla suuhun. Näyttää siltä, että helpotusta olisi tulossa!!!" Sit hää kertoo minulle koirastaan. "Se jäi tekemään synnytys pesää, oksensi jo...!" Sit hää näyttää livekuvaa koiransa synnytyspuuhista. "Ei vieläkään!" ON NÄÄ IHMISET IHANIA! Minäkin piristyn näitten nuorten seurassa. Limainen puuro unohtuu, päänsärkykin loppuu poika-hoitajien tarjoamaan kahviin.

Sukulaisia lupasi tulla rinnalleni Äitiä saattamaan... -"ei me päästäkään!" Ymmärrän, jokaisella on omat syynsä... Olen kuin tuo Kamala luonto-sarjakuvan pöllö. Elän tämän päivän itselleni, olen Äitini rinnalla, ehkä itseni takia... Toivon voivani helpottaa Äidin oloa edes vähän. En tiedä hänen tajuntansa tasosta, mut kädestä pitäminen rauhoittaa häntä silminnähden.

Minä odotan... Jari-hoitajakin odottaa... Sarjakuvan pöllö odottaa, kaikki me odotamme... -eri asioita.

To 14.4

Kiirastorstai

Peksi keitti puuhellalla kaurapuuroa. "Keitä mulleki!" huutelin nälissäni. Miten olikin näin kova nälkä. Minulla ei yleensä ole, ei ainakaan kova nälkä. Syötiin puuro, siitä sit... -het uamust lähdettiin pelaamaan sulkapalloa. On ihana saada päähän iloisia asioita eilisen itkusession jälkeen. Sulkiksessa tulee hiki, saa nauraa itselleen ja muille, sekä jousta pallon perässä pienillä pyräyksillä... -mailalla huiskien. Ai, että se on kivaaaa! Hieno porukka!

Tunnin pelattuamme, palasimme Peksin kaa kotiin. Wiltsu ootti rapulla aamulenkille lähtemistä, häntäänsä heiluttaen. Se hymyilee, olen varma siitä! Alla oleva kuva on vanha, Wiltsu on hyväiltävänä... Nauttii niin!

Kävin suihkussa, keräsin mukaani päivän "tarvejuttuja". Menen ensin Mainioon Äitini luo, sieltä iltapäivällä Äänekoskelle Ala-Keiteleen Musiikkiopistolle kevään viimeiselle laulutunnille.

Mainioon...

Kävin kaupasta ostamassa vähän evästä päivän varalle, tulee pitkä päivä... -vaikka tunteja ei olekaan muita päiviä enemmän! Huomista mietin, tuleekohan siitä superpitkä? Olen suunnitellut olevani koko päivän Äitini seurana. Otan tietenkin töitä mukaan, saanpahan jotain näkyvää aikaiseksi sillä välin kun/jos Äitini nukkuu... Nyt asioitten on oltava oikeassa tärkeysjärjestyksessä, kotona löhöilyä en edes mieti... Tää on mulle uusi tilanne, en ole aikaisemmin "valvonut kenenkään viimeisiä päiviä". Koskettava kokemmus!

Soitin ovikelloa, "Tervetuloa!" toivottaa Äitini omahoitaja, ja jatkaa: "Liisa oli aamulla rauhaton, mut nyt juuri taisi nukahtaa." Pesin käteni, laitoin "turpasuojan" kasvoilleni. "Nää on sit hankalia, korvat menee lyttyyn, lasit huurtuu...!" Huikkasin asukkaille, sekä muille hoitajille huomenet, jatkoin Äitini ovelle. Siltä kuului Leonard Cohenia, ihanaa... -mun lempimusiikkia Äitini tasaisella hengityksellä kuorrutettuna.

Linkki: www.youtube.com/watch?v=NGorjBVag0I

Kannattaa katsoa ja kuunnella tuo biisi. Taustalla on upeasti tehty musiikkivideo. Tanssijoista on nuoruuden kuva... -sit he ovat vanhentuneet, tanssivat yhä yhdessä Cohenia!

Olen katsonut dokumenttielokuvan Norjalaisesta tytöstä, joka lähti Leonartin mukaan. Heidän ainutkertainen/-laatuinen rakkaus tarinansa kosketti minua itseäni kovasti. Tyttö kuoli syöpään, Cohen oli hautajaisissa. Tässä on jotain samaa kuin Anna Hanskin ja Lee Hazelwoodin tarinassa... -sillä erotuksella, ettei Anna lähtenyt rakkaussuhteeseen ihailijansa kanssa... Vai miten päin se nyt menikään.

Linkki Anna Hanskiin: fi.wikipedia.org/wiki/Anna_Hanski

Linkki Leen kanssa laulamaansa Kotiviiniin: www.youtube.com/watch?v=MVP9fpSDGPk

Laulutunnille...

Olen käynyt näillä Katja Kätkän laulutunneilla syksystä asti. Pidän Katjasta opettajana erityisen paljon. Hän jaksaa paneutua pienimpiinkin virheisiin joita teen... -tietämättäni edes, mitä virheitä teen! Katja on ihmisenä kannustava, iloinen ja pirteä. Olisi synti mennä hänen tunneilleen synkistelemään. Jään odottelemaan ensi talvea, josko saisin vähän lisää tunteja. Ymmärrän kyllä, että lapset ja nuoret ovat aina etusijalla, mummelit eivät enää tarvitse niin paljon, kun niillä on jo kaikkea! Heh...

Nyt on kiva ajella Konnevesi-Äänekoski väliä, kun tiet ovat sulat ja kuivat. Syksyn pimeillä, ja talven liukkailla mietitytti: -OLENKOHAN MINÄ IHAN VIISAS?! Lähteä nyt tuommoista matkaa ajamaan... -moni sanoisi et' ihan turhan takia! Olen turhamainen, utelias, haluan oppia aina jotain uutta! Juu, olen VIISAS!

Pari vuotta takaperin minulla oli näyttely: KANSSASI KAPPALEEN MATKAA. Nyt teen siitä samasta virtuaalisen-/esitelmätyyppisen näyttelyn. En vielä edes tiedä miten tällaisia nimitellään, mut eiköhän se selvinne ajan kuluessa. Näytän projektorilla kuvia kankaalle, kerron tarinaa ja laulan nuo viisi biisiä. Osan biiseistä olen sanoittanut aivan kokonaan, osaa taas vain muovaillut tilanteeseen sopivaksi. Sit mietin, voisiko yksi biiseistä olla sellainen inter-aktiivinen versio? Opeteltais biisi yhdessä yleisön kanssa, ja sit vaan laulettais se kuorossa... -kurkut suorina... Miltä kuulostaa?

Alla olevissa kuvissa on muutama esimerkki... -näyttelyn ollessa Hankasalmella syksyllä 2020. Tässä kokonaisuudessa on viisi biisi, joita opettelen laulamaan. Koko talvi on harjoiteltu yhdessä Katja-opettajani kanssa... Hää viilaa ja viilaa kurkkuni päätä. Venyttää ja supistaa. Mielenkiintoista, miten muovattavaa äänikin voi olla. Sit hää myös äänittää lauluani, jo valmiiksi teettämiini taustoihin. Enää puuttuu Kake Randelinin Kuin Joutsenlaulu. Se tulee yhden pienen ystäväni Kanssasi kappaleen matkaa-näyttelyn osioon. Kesällä sit laulelen näitä biisejä Katjan äänityksien ohjaamana, lenkkeillessäni Wiltsu-koirani kanssa...

Tämä "loota" on itse itselleni tekemä ruumisarkku. Tein sen Äitini, kauniisti harmaantineista huusilaudoista. Aurinko ja kuu!

ps. Lisäilin tähän juttuun kuvia...

Ke 13.4

Muistoja...

Iloa, ihmettelyä sekä myös paljon itkua... Itkua ilosta ja myös surusta, vihasta ja kiukusta... -itkua riittämättömyydestä. Anteeksiantoa sekä -antamattomuutta!

Tervetuloa!

Olen ollut täällä Mainiokodissa Äitini luona... -nyt jo kaikki vapaa-aikani. Äitini on niin huonokuntoinen, ettei jaksa enää istua, eikä näin ollen pääse toisten keskuuteen tuonne tuvan puolelle. Olen seuraneitinä!

Mainiokodin ulkorapun kaiteelle on istutettu narsisseja, lempikukkiani. Kuistilla on asukkaitten ja taiteilijoitten yhteistyönä tekemä pääsiäiskoriste. Yhtenä päivänä oven avautumista odotellessani katselin taideteosta. Sit kun Sari-hoitaja tuli avaamaan oven, kysyin ett' voisinko ottaa kuvan tuosta teoksesta. " TERVETULOA! Tottakai! Ota veikkonen..." Sari on aina niin iloinen ja hyvinvoivan näköinen!

Seurasin yhtenä päivänä, kun asukkaat maalasivat hoitaja-Leenan kanssa eri värisiin lätkiin täpliä. Kaikki olivat niin innoissaan, maalia oli joka paikassa... Ihmiset hymyilivät toisiaan seuraillen. Joku torkkui tuolissaan... Yksi kävelee edestakaisin käytävillä, lenkillä kaiketi. Kaunis, rauhallinen keskipäivän hetki!

Ensin meinasin siirtää tuon rollaattorin kauemmas, pois kuvasta... -mut sit tajusin, että sehän on tähän taloon kuuluva käyttöesine. Olisihan se väärin, jos minä satunnainen kulkija, omaa otostani varten siirtäisi sen pois, -ikäänkuin pois tieltä!

Äiti/Hoitajat...

Äitini valittaa, huitoo ja huutaa Veikkoa. KETÄ VEIKKOA? Välillä sanoo minulle: "Sanni, auta rakas lapsi! Mie kuolen. Elä jätä minnuu... Tule, tule auttamaaaaa!" En voi mitään muuta kuin pitää Äitiä molemmista käsistä, ettei hää pääse huitomaan. Siihen hän sit useimmiten rauhoittuu. Rauhoittavat- sekä kipulääkkeet annetaan nestemäisenä ruiskulla suuhun, ja ruiskulla vettä päälle... Äitini ei syö enää juuri ollenkaan...

Ottaa niin takapuoleen... -istua nyt sängyn vierellä tunnista toiseen, kun ei ole tottunut istumaan. Kävelen ympyrää välillä, käyn kotona ruokaa laittamassa ja jumpalla. Palaan taas. Hoitajat ovat minulle todella ystävällisiä! KIITOS KAIKILLE! Sanon: "Minusta ei olisi tähän työhön. Ottaisin kaikki asiat mukanani kotiin, ja miettisin asukkaita kaiken aikaa. Tuo, hommaan kykeneminen on sitä ammattitaitoa suurimmillaan." Eilen yksi hoitaja kertoi minulle, että heillä on uusi tyttönen oppisopimuksella. Olen tuon tyttösen puolesta iloinen, ett' hää on päässyt juuri Konneveden Mainiokotiin työharjoitteluun... Täällä nuori ihminen saa aivan oikeanlaisen mallin tulevaan työhönsä. Näkee, miten asioihin suhtaudutaan. OTA NYT KAIKKI IRTI TYÖHARJOITTELUAJASTASI! SINUA VIELÄ TARVITAAN... TARVITAAN TODELLA! Kansakunnan ikä kasvaa, hoitotyö tulee olemaan vielä arvossa arvaamattomassa!

Valokuvat

Äitini nukkuessa selailen hänen valokuviaan. Heitän pois kaiken turhan silpun, mut en yhtään sellaista josta saa selvää. Kuvissa on joitain niin valottuneita, ettei näy muuta kuin harmaata. Äitini säästi kaiken!

Käteeni osuu Äidille tekemäni vihkonen, johon hää on liimaillut lehtileikkeitä. Siellä on muistokirjoituksia... ÄITI ON KIRJOITTANUT SISKOISTAAN MUISTOKIRJOITUKSET! Luen niitä suurella mielenkiinnolla, ja asiaa ihmetellen. En ollut tiennyt, että Äidilläni on tuollainen lahja. Nehän ovat todella kauniisti kirjoitettu, sielukkaita jopa. Siellä on myös veljeni kirjoittama muistokirjoitus jo edesmenneestä toisesta veljestäni. Tämän lukeminen kosketti pintaakin syvemmältä. Nielen, ei kun pyyhin kyyneleitä...

Ristillä olleista on monia lehtileikkeitä. Äidilläni oli paljon ystäviä. Sit kun jatkan valokuvien katselua, huomaan ett' niissä kaikissa leimallisinpana on Äitini iloinen ilme. Kuvia on paljon laulu- ja retkeilyharratuksen kautta ystävystyneistä kyläläisistä, Äiti heidän keskellään. Kuvia on... -niin kaukaa ulkomailta, kuin myös läheltä Suomesta. Lapsenlapsista on hirveästi kuvia, koulukuvia sekä mummolle lähetettyjä, onnittelukorteiksi tarkoitettuja kuvia.

Käteeni osuu SPR:n kunniakirja, jonka Äiti sai oltuaan seudun ahkerin rahankerääjä... -apuatarvitsevien kassaan. Äiti ei koskaan valinnut, ketä/mitä varten hän lähti lippaan kanssa seisomaan kauppojen nurkilla sekä myös vaalitilaisuuksiin. Tässä on taas minulle suuri muistutus, enhän koskaan edes laita lippaisiin rahaa, saati sitten että olisin keräämässä killinkejä apua tarvitseville... KIITOS ÄITI!

Tulee mieleeni, kun Äiti sairastuttuaan olisi tarvinnut SPR:n ystäväpalvelua... -HÄN EI SITÄ SAANUT, pyynnöistäni huolimatta! Konnevedelle muutettuaan vasta sai. Kerroinkin asiasta Konneveden SPR-ytävälle! Hää ihmetteli yhdistyksensä, Petäjäveden osaston käytöstä suuresti!!!

Jatkan kuvien lajittelua. Ajattelen Äitini suvun tarinaa aikajanalla... -1900-luvun alkupuolelta tähän päivään. Todella kauniita kuvia, alkupäässä harvinaisia jopa. Sit tämän päivän kuvia, jotka ovat miljoonista kuvista valittuja, ikäänkuin sarjatyönä otettuja kuvia. Mietin voiko noita edes sanoa valokuviksi. Itse sanoisin vain kuviksi! Miljoona eri asentoa, -ilmettä... Sit niitä jaellaan somessa aivan määrättömästi... -mielestäni näin "sometuksen" kultaisena aikana kaiken merkitys vähenee... -niin uutisten kuin kuvienkin! HARMI!

Mietin luontokuvaaja Hannu Hautalaa, joka kuvasi koko elämänsä filmille. Kyllä hää oli tutustunut nykyaikaankin, mut filmiä Hannu käytti lopppuun asti. Sai kuulemma harvinaisempia otoksia. Ei kannattanut "vain räpsiä".

Tuosta tuli mieleeni, yksi tuttu poliisi kertoi tarvinneensa mustalaismiehestä kuvaa poliisin arkistoon: "Senkun räpsäytät!" oli mies kehottanut tuttavaani. Siitä jäi hauska "logani" poliisien keskuuteen.

Äitini kuviin palatakseni: -Käteeni osui yksi, suuren tuvanpöydän ympärillä istuvista ihmisistä otettu kuva. Kuvassa oli niin Hannosia kuin Ketolaisiakin. Iloisesti he kuvassa seurustelivat. Kuva putosi kädestäni... -tietenkin ylösalaisin lattialle. Mitä ihmettä sen taakse oli kirjoitettu?! Nappasin kuvan käteeni, ihan kuin se olisi polttanut näppejäni!!! Muistini palailee pätkittäin, kuin Turhapurolla ikään. Nyt ei naurattanut...

Siinä oli Äitini käsialalla kirjoitettuna hänen sisarensa nimi ja osoite. Lähettäjäksi Äiti oli laittanut: -Hannoset! Kaiken tuon päälle oli Isäni leveällä käsialalla kirjoitettu HAISTA AKKA PASKA! Salaman nopeasti muistilokeroistani nousi muisto tuosta hetkestä. Äiti iloisena, anteliaana kirjoittamassa rakkaalle sisarelleen viestiä. Ei ollut puhelimia, eikä hää päässyt koskaan kotoa minnekään. ISÄ EI PÄÄSTÄNYT, ÄITI TYYTYI OSAANSA! Äiti pyysi Isääni viemään kuvakortin postiin töihin mennessään. Isä otti kuvan, katsoi sitä. Otti kynän, ja näin sekunnissa pilasi Äitini ilon. Tällainen on mielestäni suuremman luokan sadismia!

Ainoastaan Isäni tietää, ketä hää tuolla Akalla tarkoitti!

Katsoin nukkuvaa Äitiäni ARMOTTOMAN SUURI KUNNIOITUS SYDÄMESSÄNI... Purskahdin hillittömään itkuun. Pidin Äitiä molemmista käsistä kiinni ja itkin, itkin ääneen kyyneleet putoillen Äitini puhtaalle peitolle! "Muistan ÄIT, miten sie itkit sillo vuosia takaperin!" Kuvia ei otettu joka päivä! Meillä ei ollut silloin vielä edes kameraa, tuon kuvan oli ottanut joku sukulainen. Sinä ÄITI ANNOIT ISÄLLE ANTEEKSI! Nielit oman pahanmielesi, opetit meitä lapsiasikin armahtamisen jaloon taitoon. Minä en oppinut! Anteeksi ÄITI!

Kasasin itseni, kun kuulin käytävällä liikettä. Arvasin hoitajien olevan tulossa. Kaksi tuli, toinen tuntemattomanpi, toinen entinen Mierontien aikainen työkaverini, Äitini kaima. He kuivittivat Äidin hellästi käännellen samalla hänelle ja myös minulle puhellen... Ovi aukeaa uudelleen. Ystäväni Anna-Liisa, tämä iloinen hoitaja tulee paikalle selittämään muille hoitajille jotain asiaa... Sanon: "Anna-Liisa, minun on pakko näyttää sinulle yksi kuva. Enkä sit tietenkään löytänyt kuvaa siihen hätään. Olin kyllä ottanut kuvasta sekä sen takapuolesta puhelimellani kuvan, näytin niitä molempia Ystävälleni. Kerroin kuvan tarinaa. Muutkin hoitajat osallistuivat kuva-kauhuun! En saanut itkultani puhutuksi. Ystäväni halasi minua! KIITOS!!! Jatkoin kertomistani. Purin samalla omaa väsymystäni noihin valkoisiin hentoihin sisariin! Hoitajat katsoivat toisiaan sanoen lähes yhteen ääneen: "Nyt ymmärrämme Liisan käytöstä paremmin. Hän vähättelee itseään koko ajan. Mie en ossaa mitää, Mei en oo mittää!" Ystäväni lähtee hoitamaan toisia asukkaita, sit lähtee myös se hoitaja, jota en niin hyvin tunne. Entinen työkaverini jää vielä hetkeksi: "Voimia sinulle, Sanna. Olet ison äärellä! Suru ja menetys, vaikkakin toivottu Äitisi olosuhteet huomioiden. Muistot pulpahtavat väkisinkin ilmoille. Koeta jaksaa. SINÄHÄN OLET VAHVAA TEKOA!" Hän halaa minua, minulla ei ole enää maskia. Se, ja kaikki muukin ylväys on pudonnut jo itkusession alkulähteillä! Olen väsynyt, surkea ja huolissani Äitistä! Olen SUPER-KIITOLLINEN noista hoitajista!

Juttelemme entisen työkaverin kanssa vielä hetken anteeksi annosta. Hää on kanssani samaa mieltä. Täytyykö antaa anteeksi. Juu, jos pyyntö on aito, ja tulee sydämestä. Lapsia pakotetaan pyytämään anteeksi... Onko se oikein? Hän sanoo, ett neuvoa pitää, mut pakottaa ei saisi. Kyllä on VIISAS tuo NUORI NANEN! KIITOS sanoistasi!

Olen itkenyt niin. että silmäni ovat punaiset ja turvoksissa, päätä särkee vielä seuraavinakin aamuyön tunteina kun kirjoitan tätä tarinaa ulos itsestäni. Mietin anteetksiantoa! Juu, mut kun ei ole anteeksi edes pyydetty anteeksi. Minulta Isän ei tarvii pyytääkään... -SE ON OHI JO!

Äiti sanoi aina: "Illalla SE, (isääni tarkoittaen) ottaa minnuu peukalosta kii ennen nukahtamista, KAIK ON ANTEEKS ANNETTU!" Äiti kehottaa vielä minuakin tekemään samoin! MIE EN PYSTY!!! En ole vihainen itseni puolesta, Äitini vaan säälittää, sille en voi mitään. Onneksi tuo muistisairaus on hävittänyt Äitini muistista paljon asioita!

Ti 12.4

Erityistaito

Mikko Kuustosen Omaelämäkerta- äänikirjaa kuunnellessani, sieltä pomppasi tää, jo entuudesta tietämäni erityistaito:

Olen kuullut/nähnyt tv:stä Heikki Silvennoisen erityistaidon... -kirjoittaa molemmilla käsillä, symmetrisesti/peilautuen, samaa tekstiä eri suuntiin! Kun tuo tuli telkkarista, sanoin Peksille: "Eihän tuo nyt ole mitään ihmeellistä, mieki ossaan kirjottaa noin!" "Etkä osaa, jos osaat niin näytä!" Hain sanomalehden, insinööriteippiä ja kaksi paksua tussia. Teippasin lehden seinään, ja aloin kirjoittaa nimeäni kummallakin kädellä yhtäaikaa -eri suuntiin. Nimikirjoituksistani tuli silloin, jopa lähes 99%:sti samanlaisia.

Eihän siitä nyt aivan 99%:nen tullut, mut hyvä kumminkin... Vasen käsihän ei ole harjoitellut kirjoittamista yhtään, mut oikea käteni on kirjoitellut jo yli 55v. Täytin 4.4. 65v. ja menin kouluun 8-vuotiaana... Laske!

En ollut koskaan aikaisemmin kokeillut tuota taitoa, mut jostain takaraivosta tiesin osaavani... En osaa soittaa kitaraa yhtä hyvin... -en edes sinne päinkään kuin Silvennoinen, mut peilikirjoituksessa olen yhtä hyvä kuin tuo kitaravirtuoosi!

Ma 11.4

Lapsesta Mummoon...

Mietin, että mitähän sitä oikein tekisin. Kaikki rästihommat on tekemättä, mut välttämättömimmät sain eilen valmiiksi, kun puhelin soi: "Mummo, voisin tulla teille, mut kun enää ei tule busseja sinnepäin!" sanoi tuo vanhin mummotettavani. Niiltä jalansijoilta lähdin hakemaan lasta meille, kello oli jo yli viiden lauantai-iltana. Pyysin Pekkaa lämmittämään saunan valmiiksi. Kun tulimme takaisin, Vaari oli lämmittänyt uuden pikkusaunansa... -ihan poikaa varten. He pääsisivät heti saunomaan.

Kymmenen metrin päässä pihasta on upo-uusi, vielä vähän keskeneräinen peräkärrysauna. Peksi on rakennellut sitä pikkuhiljaa koko talven. Nyt siitä puuttuu enää kaide sekä kattohuovat, ja viimeistely. Tämä on saunalle vasta toinen lämmityskerta.

Kylläpä olikin makoisat löylyt. Lattia on auki, ett' ilmaa pääsee virtaamaan kiukaassa palavan hapen tilalle. Siellä on niin helppo hengittää, vaikka lämpötila nousisikin 80°:een.

Vaari ja poika kylpivät oikein pitkän kaavan mukaan. Minä käväisin sit viimeisenä. Lauteille mahtuu kerrallaan vain kaksi aikuista, tai kolme lasta.

Kylpymiehet jäähyllä...

Kuvia

Aamulla sit mietittiin, et mitä tehtäis kun Vaarikin lähtee teatteriin Saarijärvelle. "Käyvää lenkillä, ensin Wiltsun kaa ja sit kahestaa kun Wiltsu ei ennää jaksa. Sit tehään ruokaa yhessä, ja chillaillaan loppuaika..." ehdotin pojalle. Hetken mietittyään hää sanoi: "Mummo, tehhäänkö nyt niitä kuvia?" "Mitäs kuvia aattelit?" "No, niitä, mistä ol puhetta... -Minun uuteen kottii kuva Äitistä ja pikkuveljestä, nii ja serkusta ja kummeista...!" "Tehhää vaa! Sie saat valita kuvat."

Niinpä me lähdimme yläkertaan valitsemaan kuvia. Sit piti valita kehykset, ja vasta sit päästiin tulostelemaan sopivan kokoisia kuvia.

Kun saatiin kuvat kehyksiin, tuli kuljetus ongelma. Reppuun ei mahdu, kassiin ei mahdu, kädessä vieden ne särkyy! Mummo keksi... -haetaan vintiltä Vaarin retkirinkka. Kyllä mahtuu... Pakattiin taulut sanomalehteen, ja teipattiin ruskealla pakkausteipillä.

Niin lähti poika kotiinsa 16.30 Koivurannan linjalla. "Hei taas seuraavaan kertaan!"

Elämän rajallisuus

Kävin lauantaina Äitiä katsomassa Mainiossa. Hää oli tuskainen, huuteli... "Sie ite käskit meitä olemaa mekastamatta ruokapöyvässä, ja nyt sie ite huutelet kaiken aikaa!" sanoin Äitille leikilläni syöttäessäni hänelle lohisoppaa pikkulusikalla. Syömisestä ei tullut mitään, hää tarjosi kieltä rullalla lusikkaa vastaan, aivan kuin olisi halunnut imeä... Kotikaljaa Äiti joi lasillisen.

Olin Wiltsu-koirani kanssa liikkeellä, hää istui auton perässä katselemassa liikennettä. Jätän aina takaluukun auki, sidon koiran kiinni, niin ettei se ylety hyppäämään ulos autosta. Näin se tykkää katsella omassa pihassammekin Lahdenkyläntien liikennettä...

Palaan muistoissani viime vuosisadan loppulle...

En saanut viime yönä unta, mietin kaikkea! Kuuntelin Mikko Kuustosen äänikirjaa, siinä kerrottiin farkkumies Matti Majavasta. Muistan hänet Käsi- ja taideteollisen ajoiltani. Opettajani oli Majavan hyvä ystävä, sekä työkaveri. Kuulin hänestä jos jonkinlaisia juttuja. Muistelin, miten Matti Majava oli antanut lohtua opettajalleni hänen pienen poikansa vammaisuuden tultua ilmi. Opettajani oli todella väsynyt. Minua, aikuista, hänestä vuosia... -vuosia vanhempaa oppilasta säälitti.... -säälitti oikein todella. Kaikesta huolimatta tämä samainen Majava, yhdessä opettajani kanssa suunnittelivat farkkimallistoa Multian tehtaille. Blue Planet-niminen oli muistaakseni tuon silloinen mallisto. Saimme sivusta seurata, miten mallistoa sekä messuja rakenneltiin... -Miten teollisuudessa toimittiin. -TODELLA MIELENKIINTOISTA!

Sit, kun Majava kuoli, kuulin uutisen aamu tv:stä. Laitoin meidän Vaatetuksen Ladyt-opiskelijaringille viestin, johon myös tämä opettajani kuuluu... Tein omin pikkukätösin opettajalleni kortin. Nyt en kuolemaksenikaan muista... -miksi en sitä silloin hänelle lähettänyt. Kortti löytyi aivan vahingossa kaappeja siivoillessani.

Kortissa; -tervattu vene on lähdössä Tuonelan joelle. Helmet kuvaavat kyyneleitä. Laastari yrittää parantaa haavan, jonka ystävän -rakkaan ystävän pois lähtö aiheuttaa...

Opettajani erityislapsi syntyi pari vuotta minun erityislapsenlastani aikaisemmin. Olemme yhdessä pohtineet näitä erilaisuuden asioita. Tuo opettajani erikoistui yliopistossa vammaisten opetukseen. Jos joku on hyvä opettaja, niin tämä minun entinen "openi!" EIKÄ AINOASTAAN OMAKOHTAISISTA KOKEMUKSUISTA VAMMAISEN LAPSEN ÄITINÄ... -HÄNELLÄ ON TODELLA SUURI SYDÄN!!!

Voin näin jälestäpäin sanoa, että juuri tämä meidän erityislapsenlapsemme on kasvattanut meitä kaikkia, myös ympäristöä enemmän kuin nuo terveet lapset yhteensä. KIITOS!

La 9.4

Kahella silmällä...😂

Vanhin lapsenlapseni soitti eilen iltapäivällä. "Mummo, tiiätkö mitä? Kävin tuolla päätalossa (asumisyksikön huonompikuntoisten asunto-osa/ruokala/saunat /yhteiset hengailutilat. Siellä on myös kaikki avustajat... -myös henkilökohtaiset avustajat), siellä yks iski mulle silmää, ISKI OIKEIN KAHELLA SILMÄLLÄ! Sitte se vielä kysy, että haluunko olla sen kaa..." "No, mitäpä vastasit?" kyselin huvittuneena kahdella silmällä iskemisestä. "Sanoin sille et mennee kyllä hetki, ennen kun alan olleen sun kaa... -oot niin vanhaki!"

Tämä kosiva nainen on pojan kanssa samassa työpaikassa, mut eri vuorossa. Poika on aina iltapäivässä, ja kosija aamuvuorossa. He ovat nähneet toisensa työpaikkaruokailun yhteydessä, mut eivät paremmin tunne toisiaan... APUA! Meitä molempia nauratti niin, että silmistä vesi valui...

Tään pojan kanssa on aina niin hauskaa, hänellä on älyttömän hyvä huumori. Välillä oli kyllä tosi hankalaa, kun murrosiän hormoonit hyrräsivät... -pää on 5-7 vuotiaan, ja vartalo kehittyy aikuiseksi mieheksi. MIETI SITÄ, EI OO HELPPOA!

Pe 8.4

Allasjumppien tuuraus...

Pitkästä aikaa sain olla vetämässä allasjumpia. "Oikeat" ohjaajat olivat; toinen lomalla toinen saikulla. Olipas mukava verestellä vanhoja muistoja. Vedinhän jumppia... -viisi vuotta, kuutta eri jumppaa viikossa. Yksi oli ns. kuivanmaan jumppa työväentalolla, kaikki muut terveyskeskuksen terapiaaltaalla. Maanantaiaamuisin miesten jumppa 7-8, naiset 8-9, ja emännät 9-10, sit torstaina oli 14-15 sekajumppa, ja 15-16 naisten jumppa. Ohjasin myös Pyhälahden kyläyhdistyksen pihajumppaa monta kesää. Sekin oli mukavaa, pääsin käymään sen seudun maalaistaloissa.... Pihajumpat vaihtuivat viikottain eri talojen pihoihin, sekä oman mökkimme rannassa yhtenä kesänä, kun jumppasimme järvessä lähes koko lämpimän kesän.

Ihmiset, jotka jumpillani kävivät, olivat kaiken ikäisiä... -paikallisia, nökkiläisiä sekä lomalaisia. Tykkäsin ihan kamalasti tästä pestistä. Olin niin iloinen, kun ihmiset jumppasivat tosissaan, kukaan ei luuseroinut. Kaikki olivat lähes 100%:sesti paikalla. Pidän siitä tunteesta, et' ihmiset haluavat pitää itsestään huolta. Luuserit jätän suosiolla omille sohvilleen löhöilemään. "Ei helmiä sioille!" sanoo yksi ystäväni. Ennen vanhaan sanottiin myös että "ei kannettu vesi kaivossa pysy". Se on just näin... Liikunnasta täytyy tykätä, vihkiytyäkseen täysillä asialle! Itselleni oli todella tärkeää pitää itseni kunnossa. Työ leipurina sekä torikauppiaana oli niin raskasta, etten olisi millään jaksanut yötä/päivää seisoa ihmisten edessä, ellen olisi huolehtinut itsestäni.

Sanoin aina välillä jumppaajilleni, että näen heti kun ihminen tulee vastaan tiellä, miten hän välittää kehonsa kunnosta. Liikunnalliset ihmiset ovat ryhdikkäitä ja elämäniloisia! Siihen kannattaa pyrkiä!

Suunnittelin kaikki jumpat ihan itse. Piirsin, ja tulostin kaikki laminoidakseni ne ikikäyttöön. Olen käynyt liikuntatunneilla koko aikuisikäni, joten tiesin mielestäni paljonkin kehon rakenteesta, sekä siitä mitä pitää tehdä pitääkseen keho "kunnossa kaiken ikää"... (logani vuosien takaa...). Tartuin mielelläni uusiin tuuliin, vaihtelu virkisti itseänikin. Ostin kirppareilta kaiken tarvittavan välineistön. Osan jouduin ostamaan uutena kuten esim. hymiöt, sekä lötköpötköt. Pilatesrullat olivat niin kalliita, etten raaskinut ostaa niitä kaikille. Keksin; menen kunnan paskalaitokselle, pyydän sieltä viemäriputken pätkiä. Olin lenkkeillessäni nähnyt putken pätkiä pitkin jätealtaitten ympäristöä. Sain sopivan kokoisia, eripaksuisia putkia, jotka vuorasin jumppamaton pätkillä. Voi hyvänen aika, miten olinkin tytytyväinen ideastani. Vesijumppaan tein ensteks-kankaasta ja kukkakaupan koristekivistä "hernepussit", nekin toimivat älyttömän hyvin. Kellotuskellon ostin myös, sillä oli helppo teettää minuutin mittaisia sessioita. Suunnittelin kolmeksi kerraksi saman ohjelman, jonka jälkeen lajia vaihdettiin. Ekalla kerralla opeteltiin, toisella tehtiin, ja kolmannella täysillä maaliin...! Oli mielenkiintoista etsiä aina vaan uusia ja uusia liikkeitä, sekä kokonaan uusia lajeja. Tunti tehtiin aina minuutilleen täyteen!

Lisäksi "lanseerasin Tenaleidi-kauppiaat konkurssiin"-ohjelman naisten alapään kunnossa pitämiseksi. Ei mennyt yhtään kertaa viiden vuoden aikana, etteikö joku naisista olisi purskahtanut nauramaan treenatessamme alavatsan lihaksia. SE OLI HAUSKAAA!

Kun sitten pari vuotta takaperin loukkasin olkapääni, jätin kaiken vastuulliset hommelit terveemmille... Oli täysi työ huolehtia yhdellä kädellä töistä, tuuraajista, mökistä, pihoista sekä kotihommista. Myin kaikki välineet. Annoin Pyhälahden kyläyhdistykselle kaikki laminoimani kuivanmaan jumppaohjeet. Vesi jumpien ohjeet lahjoitin Konneveden Eläkkeensaajille. Toivottavasti heille on ollut iloa ja myös hyötyä suunnittelemistani jumpista. Olinhan jo vuosia ohjannut molemmille jumppia, joten he tiesivät ajatukseni/tapani, ymmärsivät kuvien tarkoituksen sataprosenttisesti...

Nykyään nautin täysillä käymällä itse kuudella eri jumpalla/vk. Maanantaisin käyn kehonhuollossa, keskiviikkoisin perusjumpalla sekä kuntosalilla, torstai aamuisin pelataan sulkapalloa, perjantaiaamu alkaa allasjumppalla..., sit lavista illalla viikon päätteeksi. IHANAA!!!

To 7.4

Sydän! Tämä postaus on suora kirje sinulle Pieni ystäväni...

Tiesin, että sinulla on sydän... -mut en tiennyt että se on näin ISO!

Vahingossa löytyi, taas... -ilmaisista kuvista tällainen... Olet pienen ystäväni suuri sydän!

Sain tehtäväkseni etsiä lahjaa 70-vuotiaalle kaverilleni. Tää kaverini on hyvin erityislaatuinen tyyppi. Sydämeltään suuri ihminen. Hän taluttelee vanhuksia... -ihan vaan niinkuin aikansa kuluksi. Vaimonsa kanssa he pitävät kehitysvammaista pikkupoikaa luonaan, ett' pojan äiti saa huilata... -"Mahtuuhan meille, ja kun meillä eläkeläisillä ei ole muuta kuin aikaa!!!" He olivat aikoinaan myös sijaisvanhempina turvallista kotia tarvitseville lapsille.

Hatun noston paikka! Pyyteetön apu kanssaihmisille on kunniamerkkejäkin moninkertaisesti suurempi asia!

Mietin kuumeisesti, mikä se lahja olisi. Sit muistin, että sinulla pienellä ystävälläni on hierojan kädet sekä asiakaspalvelijan lämmin sydän. Laitoin viestiä, että voisitko tehdä hierontalahjakortin, antaisimme sen porukkalahjana synttärisankarille? Kohta tuli viesti, etten enää hiero. Löydätkö jonkun muun lahjakorttia tekemään? "Löydän kyllä! Ajattelin vaan, että sinulla on tähän tarkoitukseen parhaat hierontakädet!" vastasin oitis hänelle. Tovin kuluttua tuli uusi viesti: "Juu, hieron. Kerätkää te rahat ja lahjoittakaa summa Ukrainaan, niin minä käyn hieromassa tuon synttärisankarin!" APUA! On tuolla PIENELLÄ RAKKAALLA YSTÄVÄLLÄNI SUURI SYDÄN. Kiitos meidän kaikkien puolesta! Toivonkin, että tämä synttärisankari ja pieni ystäväni saavat mukavan yhteisen hieronta hetken, ja että hetki palkitsisi hierojan, että hierottavan!

Tiedän, mitä kautta rahat menevät satavarmasti perille. Yhdellä, varmasti luottamukseni arvoisella perheellä on kakkosasunnossaan ukrainalainen Äiti lapsineen sotaa paossa. Heidän tyttärensä on myös majoittanut ukrainalaisia sotapakolaisia oman kotinsa alakertaan. Kun laitan rahat tälle instanssille... -ne menevät varmasti, lyhentämättömänä oikeaan osoitteeseen. Summa ei ole suuri, sillä ei linnoja rakenneta, mutta "lisänä se on rikkakin rokassa!" Toivomme hierojan kanssa, että tämä pieni ropo edes vähän helpottaisi näiden ihmisten elämää. Väkisinkin ajattelen Karjalasta pakolaisena tullutta Isäni perhettä. Mummolle nostan hattua! Hän luotsasi perheensä kaksi kertaa Karjalasta evakkoon. Ei siinä kyselty, jaksatko/viitsisitkö lähteä... No, huh huh...-sanon minä!

Ke 6.4

Gunda

Linkki elokuvaan: hiff.fi/elokuvat/gunda/

Yhtenä iltana olin oikein kyllästynyt. Löhöilin sohvaalla miettien, et' tää on tylsäääää! Kaukosäädin oli lähempänä kuin lenkkikehgät...! Siitä sit Yle Areenaan "surffailemaan"... -tuon olen nähnyt, -tuota en viitsi katsoa, -tuo ei kiinnosta! Dokkarit kiinnostaa, päädyin valkkaamaan sieltä... -nekin tuntuivat tutuilta. Sit yhtäkkiä huomasin mustavalkoisen sian yhdellä kuvakkeella. Gunda-emakon elämää. Napsautin elokuvan ruutuun, se koukutti minut heti... -heti aivan ensimmäisestä linnunlaulusta sikalan ympäristöstä! Jos sinulla ei ole tekemistä, kannattaa katsoa tämä aarre.

Seurailin sohvaltani sikaperheen touhuja synnytyksestä SYKSYYN! Ukko huuteli eteisestä jotain (tulkoon lähemmäs kertomaan asiansa), en uskaltanut edes vastata hänelle, ettei mitään menisi ohi.

Istuin ja istuin. Kauhun sekaista pelkoa sydämessäni tiesin, miten tässä tulee käymään... KATSOIN KUITENKIN! KANNATTI!

Meillä kotona oli sika tai kaksi joka kesä. Pieni porsas tuotiin keväällä. Ensin se oli keittiössä, kunnes vähän kasvoi, että selvisi YKSIN navetan eteisessä. Äiti kävi sitä välillä rapsuttelemassa, ja tietenkin syöttämässä. Kesällä se pääsi ulos tonkimaan maata kärsällään. Sit taas loppukesästä sialle, usein OSKARI-niminen, koitti navetan eteisen tylsä, yksinäinen karsina, jossa se "söi ja lihoi" marraskuun lopulle asti.

Silloin en/ei kai kukaan osannut ajatella sian elämää elämänä. Liha oli ihmisille syötäväksi tarkoitettu. Se miten/mistä liha tuli...- oli joko metsästys tai lihakarjan kasvattaminen. Se oli vaan jotenkin niin tavallista arkea.

Kellokas:

Lehmien kaulassa olevaa kelloa joskus mietin: - Kaikist' viisaimmalle lehmälle laitetaan kello kaulaan, et ihmiset tietäisivät missäpäin lehmät oleilevat. Se kilkuttaa/kalkattaa jokaisen pään liikautuksen myötä... -koko kesän. Joskus ihan itketti Helmikin, joka oli minun nimikkolehmäni, puolesta. Helmikki oli ayrshire-rotuinen, valko-musta isosarvinen lehmä. HELMIKKI, miten kaunis nimi! Kellokkaaksi sanottiin niitä lehmiä, sekä myös poroja, jotka kelloa kantoivat. Ihmisiäkin nimetään jossain päin kellokkaaksi... -sellaisia ihmisiä, jotka ovat niitä viisaimpia/kauas kuuluvia...!? -onko tämä hyvä asia, mietin sitäkin!

Linkki lehmän kelloon: fi.wikipedia.org/wiki/Lehm%C3%A4nkello

Kuva on ilmaisia kuvia, BixaBay-kuvapankista: Näkyy olevan lehmällä merkki korvassa, se kertoo minulle, ett' vielä nykyisinkin lehmillä on kello kaulassa.

"Aattelepa ite"

Just kuulin radiosta Presidentti Sauli Niinistön vierailusta Syväkankaan kuolulla Kemissä, Jope Ruonansuun syntymäkunnassa. Pysähdyin kuuntelemaan hänen puhettaan oppilaille. Kiusaaminen oli pääasiana. Hän oli luvannut Jopelle, että tekee kiusaamisasialle jotain. Nyt oli Jopelle antamansa lupauksen aika. Niinistö kehui oppilaita kiusaamattomuudesta... HIENOA, KIITOS!

Su 3.4

Konnevesi 100-juhla Jumalanpalvelus kirkossa...

Linkki Konneveden kauniiseen kivikirkkoon: fi.wikipedia.org/wiki/Konneveden_kirkko

Pohdintoja uskonnosta, seurakunnasta ja niissä molemmissa seikkailevista ihmisistä!

Heti kättelyssä täytyy sanoa, että meillä täällä on ollut kaikenlaisia PASKA-juttuja seurakunnan hallinto/henkilöstön kesken. Oli surullista seurata kovasti pitämäni kirkkoherra Olavi Virtasen erotusruljanssia. Siinä, jos saan sanoa... -sekoittui jyvät akanoihin. Lyötiin lyötyä ja lopputulosta surkuteltiin... -liian myöhään. OLAVI POISTUI KUVIOISTA... Rauha hänelle, ja voimia koko perheelle!

Nyttemmin Konneveden seurakunta liitettiin rahavaikeuksien vuoksi Laukaan seurakuntaan.

Vanha, reilusti yli 90-vuotias ystäväni haluaisi kirkkoon, -juuri tänä päivänä. Minä itse en ole seurakunnan jäsen, olen eronnut siitä... -kerran suutuspäissäni. Mut tätä ystävääni haluan kuskata, "Kun antaa, niin saa!" sanovat isot pojat. Minä "elakeläinen", eihän minulla ole muutakaan tekemistä, joudan paremmin kuin hyvin.

Kerron päivästä lisää, kun olemme käyneet kirkossa. Nyt lähden pukemaan "sapattivaatteet/kirkkoröijyn" ylleni. Kun Äitini muutti Konnevedelle, kävin vuoden verran jokaisessa mahdollisessa jumalanpalveluksessa. Sain siitä itselleni paljon, kun katsoin miten Äitini veisasi, ja nautti siitä tunnelmasta täysin rinnoin. Nyt saan ilokseni seurailla tämän ikiystäväni kirkkovisiittiä...

Mentiin istumaan silminnähden hyväkuntoisen pariskunnan viereen. Tämä tuntematon (niin luulin) mies rupesi jutustelemaan kanssani. Hänellä oli todella kaunis lauluääni, sitä kehuttuani mies jatkoi juttua. "Olin tässä seurakunnasa vuosina 2019-2020. Se oli raskasta aikaa. Riitoja, paljon riitoja...!" "Juu, niin oli! Minua hävettää koko touhu, se oli AJOJAHTIA, joka päättyi yhden kuolemaan!" sanoin hänelle murheellisena.

Kirkonmenot jatkuivat. Musiikkia esitti oman, Ala-Keiteleen Musiikkiopiston laululuokkani kaveri. Tämä nuori mies, fiksu ja hyvä käytöksinen nuori oli itse sovittanut Ukrainan kansallislaulun, ja Hiljainen tienoo-biisit. Kun hää sit soitti tämän oman osuutensa, en voinut muuta kuin olla yli-ylpeä kaveristani. Tuosta pojasta tulee vielä jotain... Isot kyyneleet "pullahtivat" mummelin silmiin!!!

Raamatun kohta, jossa Abraham lupaa uhrata poikansa, uhrataankin pässi. Ruuaksi tappamisen ymmärrän, mut uhrausta varten EN! Sit saarnassa pappi kertoi yhden ihmisen uhraamisesta koko kansan puolesta, eipäs hän olisi nyt sallinutkaan sellaista. Miksi sitten Abrahamin poika olisi ollut uhraamisen arvoinen. Minulle jäi ristiriirttainen olo?

Kirkonmenojen jälkeen menimme Konneveden kunnantalolle kirkkokaffeille. Kaikki olivat juhlatamineissaan niin upeita ja juhlallisia. Kansan keskuudessa puikkelehti komea, mannekiinimainen nuori nainen mustassa juhla-asussaan. Jotain tuttua tuossa naisessa oli... -sehän on mun kaima! Tyttäreni kavereita 1980-luvun kouluajoilta. MIKÄ IHANA YLLÄTYS, en voinut olla laittamatta hänelle KIITOS/KEHU-viestiä illalla sohvannurkasta.

Aikamme istuskeltuamme, tuo kirkon penkin vieruskaverini saapui kahvitus jonoon. Kysyin yhdeltä keveriltani, et tietääkö hää kuka tuo mies on, joka nyt ottaa kahvia. "Se on entinen pappimme, kirkkoherra Raimo Jalkanen Rautalammilta." Niinpä tietenkin! Nyt muistan hänet. Papin vaimo kuoli hänen ollessaan täällä eläketöissä, ja nyt hänellä oli uusi, nuori ja kaunis vaimo. Mies oli nuortunut vuosia. Ryhti oli parantunut, koko hapitus kymmenen vuotta nuoremman näköinen. Sitä se tekee, onnellisuus! Ihanaa, kun hää ei jäänyt... -leskenä loikoilemaan sohvan nurkkaan. Lämminhenkinen, elämää nähnyt vanha mies, JÄIT MIELEENI!

Joitakin vuosia takaperin oltiin yhden ystäväni hautajaisissa. Minulla oli kukkana punainen huopasydän, josta olin "parsinut"... -avonaisia haavoja kiinni. Tuo pappi nosti sydämen arkun reunalle, piti puhetta haavoitetusta sydämestä... -ihan randomina suunnittelematta asiaa yhtään. Ikä ja ammattitaito näkyi tuossa puheessa. Sit muistotilaisuudessa hää sanoi käyttävänsä tuota sydänideaa vastaisuudessa. Olin ylpeä!

Kahvittelun ja iloisen seurustelun jälkeen vein ystäväni kotiin, sinne hää jäi tyttärensä kanssa rupattelemaan.

Jatkoin matkaani toisen ystäväni luo. Hän lupasi korjata kirjoitusvirheet virtuaalisesta kirjastani. Laitoin hänelle ruokaa kiitokseksi. Taas: KUN ANTAA, NIIN SAA! Meillä oli hänen kanssaan iloinen iltapäivä. Rupateltiin kaikkea, ja syötiin itsemme turvoksiin!

Siitä vielä Äitiä katsomaan Mainiokotiin. Hää oli omissa maailmoissaan. Syöttelin, ja sit työntelin vähän ikkunasta ikkunaan... Katseltiin kevään tuloa pajunkissojen puhjetessa. Pari kertaa luulin Äitini olevan täällä samassa maailmassa kanssani, ja hyvä niin!

Illalla, kun tulin takaisin kotiin, käytin vielä koiraa lenkillä. Minä väsyn nykyisin helpommin kuin ennen... -en ruumiillisesti, vaan henkisesti. Nyt, kun olen eläkkeellä, vastaanottamiseni kapasiteetti onkin rajoittunutta, mitä vähän/suuresti ihmettelen!

Nyt on sellainen olo, etten tee enää yhtään mitään...

Siihen se Wiltsu-koira väsähti, kaiken keskelle!

La 2.4

Armonvirta

"Minä työnsin sen asian ARMONVIRTAAN!" sanoi yksi ystäväni kerrottuaan erään sukulaisensa käytöksestä häntä kohtaan. "Mikä se ARMONVIRTA on?" kyselin uteliaana. "Se on sellainen kuvaannollinen paikka, johon voi työntää sellaiset pahat/luokkaavat asiat, jotka on anteeksi pyydetty/annettu. Niitä ei saa sieltä takaisin, vaikka naaraisi kuinka. Asiat, jotka on upotettu ARMONVIRTAAN, on molemmin puolin iäksi unohdettu. Jotain tällaista, konkreettista asioitten kuvaamista olen aina kaivannut... -selkeyttämistä!

Kiitos ystäväni, olet niin täydellinen luonnon lapsi, oma rehevä itsesi = iloinen, naurava, anteeksi antava! Kunnioitan sinua suuresti, ja arvostan korkealle! Vahvaa, iloista elämää sinulle, taisit saada paikan sydämestäni! Kun nähdään, lahjoitan sinulle Pikku Prinssi-kirjasen, siinä on niin ihana sanoma!

Pe 1.4

Aprilliä, aprilliä...

Suunniteltiin vanhimman lapsenlapsen kanssa, pääsiäisen aikoihin Laajavuoreen laskettelemaan lähtöä. Tyttäreni tulee perheineen Keski-Suomeen, he lupasivat ottaa pojan mukaansa. Itse en pysty enää laskettelemaan, polvet on sen verran huonossa kunnossa.

"Lasket sit mäkeä alas tukka hulmuten, oiken letti liehuen!" naurettiin pojan kanssa vatsamme kipeiksi. "Onko tää nyt sitä APRILLIÄ, eihän mulla oo tukkaa... -joka hulmuaisi, tai mitä se liehuminen on?!" kyseli poika ihmeissään. Ihanan konkreettista tämä hänen suhtautumisensa asioihin. Otan joskus oikein opikseni hänen sanomisistaan, kehitysvammaisilla on niin rehellisiä pohdintoja.

Keskiviikkona kävin kaverini kanssa viemässä pojalle taulun, jossa on kuva hänen Isistään. Tarkkaan poika oli miettinyt avustajansa kanssa taululle sopivimman paikan. Sit hää kertoi kaikille, näytti puhelimella seinää: "Katopa mitä uutta minun uuvessa kotissani on? Tuossa kuvassa on Isi, tukka tötteröllä...!" Hyväntahtoista naurua... -naurua, joka tulee syvältä sydämestä!

Ei sitä koskaan tiedä, miten suuren teon sitä tekee, kun tulostaa oikean valokuvan oikealle ihmiselle, ja vie kuvan perille oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan!

"Liehuta" nyt sit tämä tukka hulmuamaan...!

On sillä Isillä "tukka tötteröllä, on!"

Ti 29.3

Rajaniemen kurssikeskus Linkki:www.ekl.fi/rajaniemenlomakeskus/

Paas Poiketen!

Linkki:www.ekl.fi/jasenille/ekl-elinvoimaa/paas-poiketen/

Rajaniemen kurssikeskuksessa Virroilla olen ollut lukemattomia kertoja. Täällä on jos jonkinlaisia kursseja. Nyt olen kaverini kanssa opiskelemassa uutta vapaaehtoista vierailukulttuuria yksinäisten ikäihmisten iloksi. Paas Poiketen on Ekl:n lanseeraama nimi Tervetuloa-vierailukutsulle.

Ei sitä noin ykskantaan uskoisi, mitä kaikkea pitää ottaa huomioon kun lähtee vapaaehtoiseen työhön yksinäisten vanhusten luo. Ei saa tehdä mitään jatkuvaa työtä, ei saa viedä mitään tuliaisia, ei saa ottaa rahaa... -niin, eikä antaa rahaa. Ei saa kuljettaa omalla autolla, eikä nostaa kaatunutta vanhusta ylös lattialta. Ei saa antaa lääkkeitä, eikä voidella lääkerasvoja kipeytyneisiin jäseniin... Tämä luettelo on niin pitkä etten viitsi mainita kuin osan kielloista. Kuuntelin "huuli pyöreänä" luennoitsijaa. Istumaan en ole tottunut... -ottaa persiiseen! Istuin välillä pallon päällä, se vähän helpotti.

Tärkeä asia! Meillä Suomessa on aivan liikaa yksinäisiä vanhuksia. Hoitopuolen resurssit eivät tulevaisuudessa tule riitämään, ikäihmisiä tulee koko ajan lisää. "Tarttis teherä jottain!" sanoisi Koiviston Manu.

Itse olen vieraillut vanhojen ystävieni luona ihan vaan niinkuin kaveruuspohjalta. Monista vanhemmista ystävistäni osa on jo kuollut. Mietin, onko minusta tuntemattoman ihmisen ystäväksi?! Mitä vaatii, osata olla luonnollisesti vierailulla? Totunko ajatukseen, että olen aivan kuin elävä robotti... -Mitä juttelen, miten yleensäkin olen? Tämä kuulostaa aivan absurdilta touhulta, mut ehkä siihen tottuu. Minä, tunneihminen!!!

En ainakaan heti ota itselleni isompia velvoitteita. Äitiäni saan käydä katsomassa Mainiokodissa. Yli 90-vuotiaan ystäväpariskunnan luona saan vierailla milloin haluan. Nyt minulla ei vaan riitä paukut mihinkään ylimääräiseen, uuteen velvoitteeseen. Olen ekaa vuotta oikein todella eläkkeellä, haluan nauttia vapaasta kesästä mökillä! Kotonakin on kovasti puuhaa pihan, ja rakennusten kunnostuksen puitteissa.

Kaikesta huolimatta täällä Rajaniemessä on todella kivaa. Kaverin kanssa laulettiin karaokea, saunottiin. Käytiin aamulla lenkillä, ja on syöty... -aivan liikaa. Eilen illalla jutusteltiin tuolla yhteisissä tiloissa yömyöhään, NAURETTIIN KIPPURASSA... -kerrottiin toisillemme tarinoita elävästä elämästä.

Niin, ja tietenkin myös saunottiin oikein pitkän kaavan mukaan.

Rajaniemen pytingin (vanha, vaalean sininen pappilarakennus, joka on yli 120 vuotta vanha) päästä järvelle päin kuvattua auringon nousua... Upea aamulenkkisää, pakkasta oli yli 10 astetta. Avantokin oli auki: "Nyt en kyllä viitsi pulahtaa, hui!"

Keskiviikkoaamuna, kun pakkailimme kaverini kanssa tavaroita, huomasin tyynyni alla pinnin. En käytä pinnejä, eihän sellaiset vempeleet rastapäässä edes pysy. Herää kysymys, oliko petivaatteita vaihdettu lainkaan, vai oliko joku käynyt salamakuulla hotellihuoneessani?!

Su 27.3

Klo 13.00 Helliä hetkiä!

Käytin yli 90-vuotiasta ystävääni vaimonsa luona Konneveden Pihlajalinnassa. Aikamme siinä jutusteltuamme vaimo sanoi: " Kaipaishan niitä HELLIÄ HETKIÄKIN; mut kun tuolla ukolla on aina joku kuskina...!" Olin kotoa lähtiessäni miettinyt, et miten saisin sanottua heille, ett' voin lähteä pois vähäksi aikaa, että saatte olla kahden. Sit kuitenkin unohdin koko jutun!

Minä poistuin eteiseen lukemaan vanhoja lehtiä. Sisältä kuului niin iloista naurua ja harmoonista keskustelua! Taas tulee se, että pitää puhua suoraan. Nytkin jos tuo vanha nainen ei olisi sanonut totuutta, en olisi huomannut poistua paikalta.

Siinä odotellessani jutustelin hoitajien kanssa. Ihastelimme isoa, kauniisti somistettua oleskelu/ruokailutilaa. "Voi, kunpa tuohon koivutapetin eteen sais kiskon, saisimme verhoilla muutettua tunnelmaa syksyiseksi/jouluiseksi/talviseksi. Tuo koivu on kiva ¨, mut syksyllä vähän irvokas." "Eikös teillä ole uusi nuori talkkari?" kysyin toiveikkaana. "Onhan se... -mut!" Siinä samaisena hetkenä päätin, et kohta teillä on kiskot, MINÄ lupaan!"

Kirjoitan terveyskeskuksen sähköpostiin, talkkarille osoitetun avoimen kirjeen. Jos kirjoitan/soitan ainoastaan talkkarille, asia on helppo unohtaa... -mut, jos laitan sen niin, että useampi henkilö näkee kirjeen... ASIA HOITUU SATA VARMASTI!

Kirje on tehokas

Muistan, kun kerran sovin yhden linja-autokuskin kanssa, et lähdetään Äkäslompolon keväthangille hiihtelemään. Hää lupasi varata Peksille ja mulle majapaikan määrätystä hotellista. Kevät tuli, eikä kuulunut mitään. "Soita linja-autoifirmalle, minä en tiedä asiasta yhtään mitään!" sanoi tuo samainen kuski asiasta kyseltyäni. Soitin järjestäjälle, majapaikat on kaikki menneet, mut kauempana on kyllä vapaita paikkoja. Autoon mahtuu hyvin. Kysyin vielä lomalle lähtevän kuskin nimen... -sama, jonka kanssa alkuperäinen sopimus tehtiin! Emme lähteneet Äkäslompoloon sinä keväänä!!!

Linkki Äkäslompoloon: fi.wikipedia.org/wiki/%C3%84k%C3%A4slompolo

Kun lähtöpäivä tuli, otin kirjepaperia, kynän ja aloin kirjoittaa. Pistin pitkän, monitahoisen kirjeen avonaiseen kirjekuoreen, ja postimerkin kylkeen. Postiljooni saisi kuljettaa kirjeeni perille. Tiesin, et kun kirje on auki, vaimonsa lukee sen... -aivan varmasti. Ei mennyt kuin reilu viikko, kun tuo mies soitti mulle kutsuakseen meidät iltakahville! Peksin kaa mentiin, jutusteltiin kaikenlaista. Vaimo oli ihanan kiltti ja vieraan varainen. Oltiin jo eteisessä lähdössä kotiin kun tuo viisas vaimo katsoi kuskia -paljon puhuvasti. Mies: "Anteeksi se, kun en huolehtinut teidän varaustanne sinne Äkäslompoloon. Ei se matka ollut niin erityinen. Pakkastakin oli!" Juupa juu, (teki mieli sanoa: "Haista sinä ukko p.....!" Jollakin tapaahan sitä pitää yrittää mokaansa laimentaa. Sanoin vaimolle: "KIITOS! Olet ihanan inhimillinen ja oikeustajuinen! Iloista kevättä!" Miehelle sanoimme hei, ja poistuimme hiljaa takavasemmalle!

Klo 9.00 Viesti väärään kohteeseen...

Eilen illalla puhelimeni naksahti ilmoittaakseen tulevasta viestistä. Olin niin syvällä sohvan nurkassa, et ärsytti lähteä katsomaan kuka siellä taas... Olen päättänyt, että aina kun luurini soi, katson... -ihan omia pieniäni ajatellen. Vanhin on muuttanut juuri omaan kotiinsa, hänellä on usein mummolle asiaa. Pienempi poika lähettelee vitsejä, tai soittaa ryhmäpuheluita lasten/vävyni kanssa, ja tyttönen kertoo harrastuskuulumisiaan . Haluan olla heille aina tavattavissa.

No, taas lähti... Nyt siihen eilisiltaiseen, tutun miehen lähettämään viestiin, johon vastasin viivyttelemättä...

Viestittely meni näin: "Olet kova, vielä pehmiät. Tiedän sen, näin unta! L....si Kaikkea hyvää ja terveyttä!" Kohta tuli uusi viesti: "Anteeksi, sormi lipsahti! T. L....i" Vastasin: "Ei haittaa... Olipas se KOMIA LIPSAHDUS!!! HYMIÖ KÄSILLÄ." Vataus tuli oitis paluupostisasa: "Kiitos Sanna! V...k!"

Kaikella rakkaudella tuttavani, olipas kiva nähdä, että yrität näin romanttisesti availla parisuhteesi solmuja! Toivottavasti saat asiasi selvitettyä. Yritystä sinulta ei ainakaan puutu! Lupaan, etten kerro tästä kenellekään. Tämä postaus ei kerro sinusta mitään muuta kuin romanttisen luonteesi... -mut kenelle tuo luonne kuuluu, tietää vain minä, sinä ja se... -kenelle sen viestin lähetit!

To 24.3

Turhamainen... -minäkö?

En koskaan osta aikakausilehtiä. Lueskelen kyllä niitä mielelläni partureissa ym. odotustiloissa. Minua ei haittaa, vaikka ne olisivat kuinka vanhoja tahansa. Eihän asiat vanhene, ja kun en ole niitä ennen nähnyt, jutut ovat minulle aivan kuin uusia.

Outi Mäenpää on näyttelijä, josta olen aina pitänyt... -aivan erityisesti. Reilu kuukausi takaperin olin menossa uuteen sairaala Novaan kuvattavaksi, ostin heräteostoksena kanttiinista tuon alla olevan kuvan Eeva-lehden. Siinä on kaunis sininen kansi... -meidän "eläkeläis" sohvamme on sininen. En ole lukenut tuota lehteä, en sit riviäkään! Mut onhan se kaunis esine, lojumassa "elakeläisten" olkkarin lattialla! Heh...

Tuosta sohvasta muutama sananen:

Kun jäimme eläkkeelle, päätimme et olisimme kyllä ansainneet sellaisen sohvan, jossa on makoisa chillailla. Kävimme Jyväskylässä katselemassa, kukaan/missään ei ottanut toivomuksiamme todesta. Sit päätimme lähteä Kuopioon, josko savolaiset olisivat rahan tarpeessa. Kävimme useammassakin huonekalukaupassa... -ei löytynyt.

Yhdessä (en viitsi sanoa nimeä) nuori miesmyyjä oli erittäin hyökkäävä, väkisin tyrkyttävä. Haukkui kaikki muut huonekalukaupat: "Kaikissa muissa, tällä seudulla olevissa myymälöissä myydään vaan Viron tuontia. Ne pettää teitä kuitenkin. OSTAKAA MEILTÄ!" Toinen heppu käveli vieressä vahtimassa/kyttäämässä myyjän työtä.

Pekkaa alkoi ärsyttää heti, minä kesti kauemmin. EI TULLUT KAUPPOJA! Kirjoitin näille hepuille kolme sivua pitkän kirjeen, missä opetin heille, IHAN NIINKUIN ILMAISEKSI hyvän asiakaspalvelun saloja! Annoin nuo hyvän asiakaspalvelun neuvot, tietenkin omalla nimelläni! En puhunut Pekalle kirjeestä mitään, ennen kuin kuukausien päästä. Mieheni on luonteeltaan arka, mikään (varsinkaan negatiivinen) asia ei saisi nousta muita korkeammalla. Minulla taas kiehahtaa alle aikayksikön!!!

Jatkoimme etsintäreissuamme Siilinjärvellä olevaan Koti Siiliin.

Koti Siiliin... Linkki: www.google.com/search?gs_ssp=eJzj4tZP1zcsybYsSEkrNmC0UjWoMDGzMEk0NDJMMU62SE1KsrQyqEhNS0kySTVKNjQxSjayMEr04s3OL8lUKM7MzMlUyK8EAJkgFFA&q=koti+siili+oy&oq=Kotusiili+&aqs=chrome.1.69i57j46i13i175i199l2j0i13l6.11743j0j7&sourceid=chrome&ie=UTF-8

Jouduimme odottamaan vuoroamme, koska oli lauantai, vapaapäivä ja heillä todella paljon asiakkaita. Koti Siilissä oli erittäin hyvä asiakaspalvelu. Nuori miesmyyjä kuunteli toivomuksemme, vei meidät tuon alla olevan kuvanlaisen moduulin luo: "Kokeilkaapa istua tuossa tuolissa. Siitä saa ihan minkälaisen kulmasohvan haluatte. Laitoihion saa kaatuvat moduulit. Värejä on myös monia. Sohva on kotimainen, Kurikassa valmistettu. Menisi muutama viikko, et saisitte sen kotiinne. Käsirahan maksamalla, laitamme pyörät pyörimään... Kotiin kuljetus kuuluu samaan hintaan!"

Kokeilimme... -VOI HYVÄNEN AIKA, MITEN HYVÄ SIINÄ OLI ISTUA! Pään sai nojaamaan, enää ei tarvitsisi kannatella vanhaa päätä!!! Sit vaan väriä valitsemaan. Sininen, raikas väri. Juu, FARKUN SININEN sen olla pitää. Teimme kaupat siltä "yhdeltä istumalta". Sydämestämme uskallamme suositella Koti Siiliä jokaiselle istujalle, kuin myös muiden kalusteiden tarvitsevalle!

Kotimainen, Kurikassa valmistettu iso kulmasohva. Siinä on kolme moduulia vasemmalle, kaksi oikealle ja yksi leveä kulmapala. Molemmat laitaosat kääntyvät makuuasentoon. Kangas on hyvälaatuista, farkun sinistä huonekalukangasta. Ostettiin loppuelämän huiluupaikka. Se maksoi yli 4.000.-, mikä ei haittaa tässä konkurssissa. Emmehän ostele sohvia, emme edes joka 30. vuosi!!!

Edellinen sohvakalusto

Me olimme ostaneet Konnevedelle tultuamme sohvakaluston Työväentalon näyttelystä v. 1983. Päällystelin sitä kolmeen erikertaan. Sit se oli välillä tyttärellämmekin lainassa. 2000-luvun alussa päällystin sen oikein todella hyvään kuntoon Petäjävedellä, Käsi- ja taideteollisessa ollessani. Päällystin samalla kankaalla myös kirpparilta ostamani kiikkutuolin, ja pari muutakin tuolia, joista toisen Peksi pelasti kaatopaikalta. Sohvan alkuperäisillä kankailla päällystin kuistin rottinkikalusteet. Todellista kierrättämistä! EIKÖ VAAN?

Nyt tämä kaatissohva on tyttärellämme, ja tuo toinen tuoleista mun työhuoneessa. Sohvakalusto on torissa myynnissä... -jos sais edes 50.- Ootellaan mökkiläisten tuloa, josko heillä olisi tarvetta. Se on vielä aivan hyväkuntoinen.

Anteeksi kuvien laatu! Kalusteet ovat niin hankalissa paikoissa talviteloillaan, etten viitsi purkaa kaikkea...

Tuolit ovat erittäinkin hyvässä kunnossa, pehmoisen muhkeat.

Tähän sohvakalustoon kuuluu isoja, samasta kankaasta tehtyjä tyynyjä...

Tässä ei tahdo liimaukset kestää. Nyt se on vintillä oottelemassa parempia päiviä!

Tähän tuoliin uusin myös jouset. Erittäin hyvä tuoli istua. Soittelen usein kitaraa tässä tuolissa istuskellen...

Kuva on vino, tuoli ei! Peksin kaatikselta löytämä runko... Pehmusteet myös uusittu.

Katosta riippuva tuoli ,sekä neljä Lumikenkä-rottimkituolia.

Pallotuolit rottingista sekä kaksi jalkapallia.

Ke 23.3

Hiirenkorvat "ulkomaan" kukkien keventäjänä...

Nämä "kumikukat" löytyivät reilu viikko sitten Hankasalmelta, sieltä alakerran kaupasta... 2.-/kpl. Ostin kaikki, ne oli niin kauniita kaikessa erikoisuudessaan. Muistan, miten noita samoja kukkia, siis eläviä... -tuotiin usein etelän lomareissuilta tuliaisina. Siellä ne pakattiin lennon kestäviksi, isokokoisiksi paketeiksi. En tiedä, mikä tuo kasvi on nimeltään... -tuleeko niistä hedelmiä, marjoja... -kasvaako ne puissa vai maassa?!

Sit otin pihapuitten "roippeita" keventäjäksi maljakkoon. Alle viikossa silmut puhkesivat, voikohan väkisin kasvatettuja/avattuja silmuja sanoa hiirenkorviksi? Kauniita ne joka tapauksessa ovat. Kivasti koivunoksat keventävät kumisten tekokukkien jyhkeitä varsia.

Ti 22.3

Elämä on kivaa ja mielenkiintoista:

*Äiti heräsi henkiin... -taas kerran

Sunnuntaiaamuna Äitini kunto nousi kohisten. Hän oli saanut nukutuksi kokonaisen, levollisen yön. Unella on sit kumma voima. Olen joskus miettinyt, et jos ei tarvitsisi nukkua eikä syödä... -ehtisi tekemään tässä elämässä ihan vaikka mitä.

Yksi Äitini lapsenlapsista tuli omien pientensä kanssa Mummoa katsomaan. Meillä oli oikein mukava yhteinen päivä Mainiokodissa. Jutustelimme mukavia, ja seurailimme lasten puuhia. Mummokin osallistui oman vointinsa mukaan, välillä nauraen, välillä huolehtien pienen tyttösen kaatuessa...! Välittäminen on niin takaraivossa, ettei siihen pysty puuttumaan edes Alzheimer!

Hoitajat kävivät hyvin usein Äitiäni katsomassa. Hellästi hänelle puhellen... -ruokaa ja juomaa tuodessaan. He toivat myös meille kaikille herkkuja, et jaksaisimme. ISO KIITOS, OOTTE RAKKAITA!

On jotenkin lohdutonta, kun haluaisin auttaa Äitiä kaikissa tuon sairauden tuomissa ongelmissa... -mut kun ei mahda mitään, niin EI MAHDA! Olla vaan lähellä, silitellä ja pitää kädestä kiinni. Äitini "survoo" kaiken sängynlaidan ja patjan väliin. Kädestä lähtee nahkat, ja sormenpäät aukeavat, sit hää repii niitä kipeitä haavoja auki!!! Iho on kuin paperia! Hanskat eivät pysy, laastari vie nahkat mennessään... Pidettiin vuoron perään Mummon kädestä kiinni, ettei hää pääse "survomaan"!

Sit kerroin tälle nuorelle Äidille myös niitä elämän varjopuolesta. Ihan sen vuoksi tuon esiin myös P...juttuja- ettei nykypolvi saa vääristynyttä kuvaa omasta historiastaan. Tiedän, ettei tämä tyylini sovi monelle sukulaiselleni. Heidän mielestään kaikki pitäisi lakaista maton alle, ettei kukaan saisi tietää. Minä olen suvun vanhin nainen, oikea MATRIARKKA, heh! Saan tehdä ihan mitä haluan!!! Kenenkään ei tarvitse kuunnella, eikä varsinkaan lukea tarinoitani, ellei itse halua. Tiedän, et tämä Äitini lapsenlapsi haluaa kuulla asiat niinkuin ne on tapahtunut, eikä kultahansikkain, kultatarjottimelta tarjoiltuna! Me olemme oman historiamme tulosta... Nykypäivään voimme jokseenkin vaikuttaa, mut menneisyys täytyy ottaa vastaan sellaisena kuin se ollut. Nythän me voimme halutessamme parantaa omaa, ja läheistemme elämää... -sit tulevaisuudessa meidän jälkeläisillä on vain HYVÄÄ HISTORIAAAA kerrottavana omille jälkeläisilleen! Mietipä sitä!

*Runoristeily

Tämä Konne Fest on uusi kesätapahtuma Konnevedellä. Vesa Jämsenin ja Timo Parvelan yhteistyönä ideoima kesäfestari. Savottamarkkinoitten kanssa samaan aikaan pidettävä tapahtuma, joka tuo paikalliset, kesäasukkaat sekä vierailijat kivasti yhteen. Nyt, jos koskaan tarvitaan tämänlaisia ilon tuojia.

Olin Mierontiellä suunnittelupalaverissa, jossa ideoidaan kesäviikonlopun tapahtumaa. Konnevesipäivien KonnTeksti... -Runoristeilystä tulee uusi, erilainen kirjallinen tapahtuma. SIITÄ TULEE KIVAA! Olen koonnut jo Konnevetisten runoilijoitten runoja. Onneksi täällä on paljon lahjakkaita tekijöitä, ei tarvitse kuin valita parhaista sopivimmat. Kerron lisää tuonnempana!

*Pääsin "siivellä" valokuvanäyttelyyn

Linkki Keijo Penttisen kuviin: www.ps-studio.fi/galleriat/

Eilen menin menin taas Mainiokotiin. Siellä oli Keijo Penttisen Valokuva-esitys menossa. Näin pääsin myös siihen mukaan. Kyllä tuo Mainiokoti on MAINIO/ihmeellinen paikka. Siellä tarjotaan asukkaille vaikka mitä mielen virkistystä. On jos jonkinlaista vierailua, niin papeista haitaristeihin kuin koirista hevosiin, ja mitä muuta... -kaikea en edes tiedä.

Sattui hauska tilanne, kun tuo Keijo esitteli maakotkasta ottamiaan kuvia. Kuvassa kotka oli takapuoli kameraan päin. "Mitäs tässä on?", kysyi tuo mukavia jutteleva esitemöitsijä. "Petolinnun persepuoli!" kuului takapenkistä. Kaikki röhähtivät nauramaan, onhan tuo vanha sanonta niin kovin tuttu meille kaikille. Sit kun tuo esittelijä sanoi tuon sanonnan useamman kerran, Äitini heräsi: "No, eikös tuota voisi kauniimminkin sanoa!?" Juu, kyllä voi, mut parasta tässä onkin taas tuo muistisairaan takaraivosta tuleva neuvo nuoremmille... -ASIAN VOI SANOA KAUNIIMMINKIN! Kyllä tuo vanha nainen on sit niin RAKAS... -minun viisas ÄITI!

*Teen Villi vaellus-virtuaalikirjaa

Kerroin Villistä vaelluksestamme jo syksyllä, se juttu on: kts. Retkeilyosio.

Nyt teen siitä viikonlopusta virtuaalista kirjaa. Kyllä on ollut jos jonkinlaista opettelua. En vieläkään saa musiikkia silleen kuin haluaisin. Haluaisin huilumusiikin kaikille muille sivuille taustamusiikiksi, paitsi parille viimeiselle sivulle. Siihen tein itse biisin: -Selkosilta kotiin. Sivulla näkyy nuotti ja sanat, taustalla kuuluvan musiikin teimme yhdessä musiikinopettajani kanssa. Olen luonteeltani malttamaton, kaiken pitäisi onnistua nyt, mieluummin heti! Teen ja puran... -teen ja puran. Sit se onnistuu, enkä muista, miten sen tein, ja seuraavalla kerralla on edessä uusi opettelu. Luoja unohti antaa minulle sitä PITKÄÄ PINNAA, jos pinnaa laisinkaan...

Pe 18.3

Kevät pörriäinen...

Linkki: fi.wikipedia.org/wiki/Kev%C3%A4tp%C3%B6rri%C3%A4inen

Omien pienteni kanssa kerrotaan toisillemme vitsejä, sekä tarinoita elävästä elämästä.

Eilen kuulin: Mitä nolla (0) sanoi kasille (8) heidän tavatessaan kaupungin yössä? "Onpas komia vyö!" Nää "pikavitsit" on minusta niin herkullisia, et oikein hykerryttää.

Tarinoita lapset oppivat kertomaan keskimmäisen lapsenlapseni Isin kuoltua. He lähtivät lomamatkalle, ikävissään kaikki kertoivat tarinoita kuolleesta Isistä... -mitä tehtiin yhdessä, missä käytiin ja mille naurettiin. Nyt, kun lapset istuvat ruokapöytään, siinä menee ainakin tunti. Jokaisella on jotain kerrottavaa, niin hyviä kuin huonojakin asioita. Mietin mielessäni, että tämähän menee aivan oppikirjan mukaan. Kaikki yhdessä syömään, siinä sit kerrotaan päivän tapahtumista. Joskus vaan unohtuu syöminen!

Pinna tiukalla...

Olen ollut Äitini luona täällä Mainiokodissa. Nukkuminen on "koiran unta", takaraivo pitää siitä huolen, et havahdun jokaiseen Äitini äännähdykseen. Vaikka olen tottunut valvomaan, niin tästä jää väkisinkin univelkaa. Pinna kiristyy vähän joka suuntaan. Olen ehdoton, et sovituista asioista pidetään kiinni, oli mikä tilanne tahansa, jos minä pidän... -niin on muidenkin pidettävä lupauksensa!

Lähdin Mainiokodista allasjumpalle. On sovittu ohjaajien kanssa että he ilmoittavat, mikäli ohjaajana toimii "mykkä, virtuaalinen näyttö". Niin minä, kuin muutkaan emme näe siitä pienestä ruudusta kuin karmit. Se ei edes puhu mitään, mykkä kun on! Nuori harjoittelija-tyttönen olisi vartioimassa hukkuvia, mykkä ohjaisi meitä. "Miksi tästä ei ole kerrottu, sovittiin yhdessä et ohjaaja laittaa viestin mikäli ei itse pääse. Nyt ei tullut minkäänlaista viestiä. Minulla olisi ollut tärkeämpääkin tekemistä, kuin juosta täällä edestakaisin...!" kivahdin tarpeettomankin tiukkaan sävyyn... -otti niin päähän!

"Sanna pitää jumpan vanhasta muistista!", sanoi yksi jumppa kavereistani. Kaksi sekuntia meni, niin minut oli myyty! Pyysin tyttöseltä lötköpötköt. NYT SE ALKAA, PITÄKÄÄ HUIVISTANNE KIINNI. Vanhaan tapaan muutuin jumppamaikaksi alle aikayksikön. Meillä oli niin hauskaa, ja henkeen otti niin pirusti! Ei tullutkaan hukkareissu. Jumpattiin hikihatussa, ja naurettin itsemme ainakin 5 vuotta nuoremmiksi. "Tehän ootte kuin alakoululaisia, sieltä kuuluu sellainen naurunremakka!", sanoi tuo nuori henkivartia-tyttönen.

Juomatauolla kerroin, miksi mun pinnani on tiukalla, ja pyysin anteeksi siltä nuorelta tyttöseltä. "Kaikki hyvin, ei se mitään, KYLLÄ MINÄ YMMÄRRÄN!"

En tiedä, miksi meille ei ilmoitettu, eikä sen enää ole niin väliäkään... -ensi kerralla sit!

Ke 16.3

Yö Mainiokodissa

Yö oli hiljainen, jotenkin kaunis... -pihavalo siivilöityi kaihtimien rakosista Äitini kotiin. Tämä, minulle uusi/erilainen kokemus valvoa läheisen loppuajan elämää on aivan kuin palvelus ihmiselle, joka on tehnyt vuokseni kaiken ja vielä enemmän!!!

Muutaman kerran hoitajat kävivät kääntämässä Äitiäni. Hyvin hellästi ja kauniisti nuo nuoret ammattilaiset käsittelivät sairasta, kovin haurasta Äitiäni. Jutustelivat mukavia myös minullekin! KIITOS!

Illalla, kun "laittauduin" pitkäskeni Äitini valkoiseen lepotuoliin... -mietiskelin mielessäni elämän monipuolisuutta... Samalla sitä, miten kukin täällä maanpäällä viettää viimeisiä hetkiään. Muistelin Äitini Äitiä ja Isää. Veljeäni, Isääni, Mummoa ja Ukkia. Serkkuani ja Vävyäni. Jokaisella on hyvin omanlaisensa The end. Tajuttomuudessa, kauhussa, pelossa, järkyttävissä kivuissa ja lempeässä armeliaisuudessa tapahtuvia lähtöjä. Suunniteltuja suunnittelemattomia lähtöjä. Äkillisiä ja pitkäveteisiä sekä myös sellaisia lähtöjä, ns. hyviä lähtöjä.. -ihminen tekee kaiken valmiiksi, hyvästelee naapurit, keittää kahvit termariin valmiiksi aamua varten, ja sit vaan lähtee yön parhaana hetkenä... Nämä minun läheiseni ovat kukin kokenut oman, ainutkertaisen lähtönsä. Siitä en ole ollenkaan varma, onko jokainen näistä läheisistäni ansainnut laisensa lähdön. Siitä olen varma, et Äitini ei ole ansainnut tällaista, pitkittynyttä kitumista. Alzheimer on tautina paha. Siinä tulee jos minkäkinlaisia vaiheita. Nyt Äidilläni on loppuvaihe...- hätää, ei ymmärrä, ei muista!

Kuuntelin äänikirjaa, Matti Röngän vuonna 2015 kirjoittamaa Eino-kirjaa. Rönkä luki kirjan itse. Hänellä on ammattimainen, mut niin lempeä ja rauhoittava ääni. Tarina kertoo sota-ajasta tähän päivään liittyvää maalaistarina. Einolla, tarinan päähenkilöllä on muistihäiriöitä... -sama ongelma kuin täällä Mainiossa kaikilla asukkailla. Pari kertaa siinä torkahdin, jouduin kelailemaan kirjaa....

Aamulla Äitini heräsi viiden maissa ja oli todella hädissään; "Auta Sanni, mie kuolen tähän. Auta minnuu, auta RAKAS YSTÄVÄ!" Enkä minä pysty millään tavalla auttamaan. Sit tuli hoitajat, heillä on ammattitaitoa ratkaista Äitini ongelmat. Kohta hää nukahti. Heräsi aamutoimien aikaan, sai syötyä ja juotua... Nyt hää nukkuu tuossa istuillaan. Yritin laittaa häntä pitkälleen, en onnistunut...

Sain kahvia taas julman kokoisen "sammiollisen". Tää on paikka, missä hoidetaan myös meidät "saattajat". Paikka, mihin haluan tulla, jos joudun kokemaan Äitini kohtalon. Olen jo aikoja sitten varannut täältä petipaikan, tää ei sit oon vitsi!!! Kiitos kaikille teille Mainioille Mainiolaisille!

Näkymä ikkunanasta... -aurinko paistaa, näyttää aivan keväälle. Lähden kohta kotiin, tulen taas illalla.

Ti 15.3

"Se, joka ymmärtää kaiken, ei ymmärrä kaikkea!"

Olen Äitini luona täällä Mainiokodissa. Äiti on kovasti huonona. Aika täällä menee kuin siivillä. Lapset soittelevat, hoitajat piipahtavat tuontuostakin. Naputtelen tietokoneella töitä, näin saan rästihommat hoidettua, Äitini nukkuessa. Hoitajat ovat aivan erityisen mukavia minua kohtaan. Äidilleni he ovat parasta mahdollista henkilökuntaa. Nostan hattua todella korkealle... KIITOS KAIKILLE!!!

Silittelen Äitiäni, mut en uskalla liikutella, hää on niin hauras. RAKAS! Kostutan suuta ja peittelen.

Tuon otsikon sanoman kuulin radiosta. Oli aivan liian hiljaista, avasin radion, asemaksi oli valittu Radio-Dei... -"Se, joka ymmärtää kaiken, ei ymmärrä kaikkea!" sanoi toimittaja. En huomannut kuunnella, kuka tuo toimittaja oli... -ei kai sillä ole niin suurta merkitystä, ei ainakaan minulle. Voiko tuon paremmin sanoa? Täytyy tässä itsekin alkaa tarkentamaan entisestään omaa tietämystään asioista. Minulla on jo entuudestaan tapana sanoa: "En voi sanoa satavarmasti, etten valehtele, koska en tiedä, tiedänkö?!" Eikös tullutkin selvästi sanottua! Heh...

Äitini, hauraat ja nivelrikon runtelemat kädet olivat näin kauniisti ristissä hoitajien kääntäessä hänet kyljelleen. Sitä ei pysty kuvailemaan millään maailman sanoilla, miten paljon minä tuota naista rakastan/ kunnioitan. Hän on ollut minulle suurena esimerkkinä kaikesta. Muistan miten hää aina yritti kääntää asiat peremmin päin, kuin ne oikeasti olivatkaan. Antoi anteeksi ja armahti. Minäkin temppuilin minkä kerkesin, Äiti ei hylännyt, eikä tuominnut koskaan.

Sit siihen aikaan, kun sain omia lapsia, Äidilläni oli todella vaikeaa Isän ryyppäämisen ja väkivallan takia. Meidän vanhempi tyttäremme oli Äidilleni suurin mahdollinen lohduttaja ja ilon tuoja. Käytiin kotona aina vain sunnuntasin iltapäivällä. Muulloin ei voinut mennä, Isä oli niin kännissä ja pahapäinen, ettei sinne voinut lapsia viedä. Muistan, miten Äitini iloitsi meidän pienestä tyttärestämme.

Sit kun tämä samainen tytär oli Petäjävedellä Käsi- ja taideteollisessa koulussa, hää turvasi Mummoon. Tytär oli nuori ja levoton, Mummon luona sai "levätä" rauhassa/turvallisesti.

Kyllä tää maailma on kummallinen paikka asua?!?! Koskaan ei tiedä mitä on vastassa... -mistä saa voimaa ja turvaa. Missä saa turpaansa, ja missä silitetään päätä?

Hoitajat toivat minulle "sammiollisen" hyvää, mustaa kahvia!

Äitillä on viallinen oikea korvanlehti. Lapsena me joskus tunnustelimme tuota korvaa, josta puuttui jäntevä rusto. Sitä oli yritetty liimailla suoraksi Äitini ollessa pieni tyttö. Eihän nahka pysy pystyssä, jos rusto puuttuu. Mut uskokaa, tai älkää... TUO KORVA ON KUULLUT KAIKEN MITÄ MEILLÄ, HÄNEN LAPSILLAAN OLI/ON ASIANA. "Puhu äänellä, jonka kuulen... "-laulaa Aki Tykki. Äitini kuuli mitä me sanottiin, olipa ääni sit mikä tahansa...

Su 13.3 B-osa

Katselin taas lempiohjelmaani Kellomäki/Flinkkilä Tv 1:ltä. Jaakko Heinimäestä olen pitänyt aina. Kun kuuntelen hänen fisioitaan, olen entistäkin vakuuttuneempi: Jos ihminen ei itse pysty oikeudenmukaisuuteen, sitä ei hänen puolestaan tee kukaan muukaan.

Heinimäki puhuu Kristillisyydestä ilman kirkkoja, Raamattuun vahvasti vedoten. Varsinkin nämä valtioitten kirkot ovat mielestäni turhia. Eikös se ollutkin, jo aikojen alussa jotenkin näin: "Kun kaksi, tai useampi kokoontuu MINUN nimissäni... jne"!

Linkki: areena.yle.fi/1-50996074

Heinimäki julkaisi Syntisen Virsikirjan joitakin vuosia takaperin. Siinä oli 17- vuotiaan, kuolemaan tuomitun nuoren miehen kirje Äidilleen mestauspaikalta Suomenlinnasta v. 1918. Sitä ei tarina kerro, mitä tuo nuori mies oli tehnyt saadakseen noinkin kovan tuomion. Näin sotaisena aikana sitä pohtii kaikenlaisia asioita... TAHTOMATTAAN!!!

Olin sormeillut kirjaa Suomalaisessa kirjakaupassa jo useamman kerran, oli kallis... Sit yhden joulun alla, kun piti saada joululahjakirjoille hyllytilaa, Syntisen Virsikirja oli heitetty tarjouslaariin pengottavaksi.

Nyt minulla, syntisellä on oma virsikirja! "Kyllä syntinenkin veisata saa!" sanotaan Syntisen Virsikirjan takakannessa... Ai, että... -miten rakastankaan vanhoja virsiä. Siioninvirret ovat ehdoton suosikkini, kun niitä pääsee veisaamaan täyttä kurkkua = täyttymys!

Linkki: Tuomari Nurmion versio Stadin slangilla... www.youtube.com/watch?v=hbgmu_mg8sA

Su 13.3 A-osa

Vuorokausi minun, pienen ihmisen elämästä...

Tämä kuva on lisätty "The minun vuorokauteeni" KIITOKSEKSI, yhden PIENEN YSTÄVÄNI perheelle eilisestä päivästä! Kuva kertokoon kaiken, en osaa sitä täydellisemmin ilmaista... Olette niin kovin rakkaita minulle! Ressu on lemmikkini!

Kuva: Taikasanat-kirja sarjasta viimeinen osa; KIITOS!

Eilen aamulla, heti herättyäni muistin mikä ihana päivä on. Pienen ystäväni lasten 1, 2 ja 3-vuotis synttärit tuolla Savossa. On ihanaa, kun ihmiset haluavat olla toistensa kanssa. Vaatii viitseliäisyyttä järjestää isoja juhlia, mut onneksemme tämä perhe tajuaa, minkälaisia muistoja näistä kokoontumisista jää kaikille, etenkin heidän omille jälkeläisilleen.

Huomasin Hankasalmen asemalla olevan Asemankirpparin hyllyllä vaalean sinisen lintukirjan. Sehän oli se sama, josta kerroin aiemmin tänä keväänä kuultuani ensimmäistä kertaa titityyn laulavan. Ostin kirjan, tiesin heti mitä sillä tekisin. Kirjan kannet olivat niin huonot, että se täytyisi "kansittaa" uudelleen. Salaman nopeasti aivoni ideoivat: Lasten synttärikutsussahan oli vaaleansinistä väriä...

Tuumasta toimeen. Tein Photo Filtrellä synttärikutsun kuvasta kirjaan kannet. Sit vaan leikkelin ja liimailin uudet, lasten näköiset kannet kirjaan. Näin tämän arvokkaan lintukirjan elämä moninkertaistuisi.

Yhden jälkeen lähdimme ajelemaan Savoon päin. Olin lenkittänyt koiran, et se jaksaisi olla pari tuntia paikoillaan. Lähestyimme Rautalampia. Mietiskelin itsekseni aikaa, jonka vietin tällä kylällä Pikkunisun toriteltassa (parikymmentä vuotta). Muistelin asiakkaita, hymyilin itsekseni... Sit seuraavan kerran heräsin ajatuksistani Siilinjärvellä Kultaisen kauriin kohdalla. Siellä se kiilteli uljaana omalla kielekkeellään. UPEA ILMESTYS!

Saavuimme juhlapaikalle. Kävelytin Wiltsua vielä vähän... Sit juhlakalujen luo. Annoin kirjanlahjan lasten Isälle, et he sit yhdessä katselisivat siitä kuvia, vertailisivat niitä ensin lintulaudan lintuihin, ja sit myöhemmin; lapsen itsensä, oman... -laajenevan maailman lintuihin.

Voi ihme, miten ihania nuo pienet lapset olivat juhlatamineissaan. Kauniita ja herttaisia. Ei tarvitse olla kuin yksi lapsi porukassa kun aikuisten huomio kiinnittyy touhuihin. Nyt juhlakaluja oli kolme ja vielä lisänä kaksi heidän serkkuaan, oli meno taattua...

Syötiin itsemme turvoksiin hyvästä ruuasta, ja juotiin kakkukaffeet päälle. Kyllä oli nähty kamalasti vaivaa, mut se kannatti! KIITOS! Seurustelu useamman erisukuhaaran kanssa auttaa laajentamaan näkemystäni ihmisyydestä. Vain tapaamalla ihmisiä, me kaikki pystymme ymmärtämään toisiamme paremmin...

Seurasin hiljaa sivusta, miten mieheni oli omillaan tässä porukassa. Hän on perusluonteeltaan hyvin ujo, joten porukan, jossa hää vapautuu omaksi itsekseen, pitää olla aivan erityistä. Pienen ystäväni Isäpuoli, samoin kuin hänen leppoisa Miehensäkin ovat niin aitoja tapauksia, et heidän seurassaan on helppo vapautua... Olemme olleet Peksin kaa yhdessä kohta 50-vuotta, näinollen tunnen hänet varsin hyvin. Vähästä sitä, näin vanhemmiten näyttää tulevan minullekin hyvän mielen... -siitä et Peksi viihtyy!!!

Ennen kotiin lähtöä, otin taas koiramme talutushihnaan... "Ei, kun menoks!" Wiltsu on jo vanha, eikä jaksa makoilla auton perässä yhtäkyytiä pitkiä aikoja.

Kävelin rauhassa päätielle päin tässä ihanassa maalaismaisemassa ilta-auringon "laskiessa Länteen"... Nuoriso seisoskeli navetan kupeella ja mopo pörisi... Mietin tuota porukkaa, täällä nuoret voivat olla omia itsiään; -iloisia, reippaita ja sit he tervehtivät myös vieraita. Yksi mopopoika morjesti minua ja Wiltsua kuin vanhaa tuttuaan. Yhden isomman porukan kanssa vaihdoin muutaman sanankin. Minulle jäi hyvä mieli: Pienen ystäväni lapsilla on todella hyvä kasvuympäristö täällä ns. Jumalan selän takana, turvassa paskaselta maailmalta!

Ajelimme illan hämärtyessä Konneveden keskustaan. Jäin taas kauppojen kohdalla koiran kanssa kävelemään.

Kotiin tultuani Peksi oli keittänyt teetä ja laittanut takkaan tulet. Kotiin on aina niin mukava palata. Joku viisas on sanonut: " Niin kauan kuin kotiin on hyvä tulla, asiat on hyvin!" Yhdyn täysin rinnoin tuohon tuntemattomaan lausujaan...!

Katseltiin siinä telkkaria yhdessä tovi, sit Peksi kömpi yläkertaan. Me ollaan aivan liikaa yhdessä, on pakko porrastaa vuorokautta, et kummallekin jää ns. OMAA AIKAA! Minä nukun aamulla 7:ään, Peksi herää 5:n jälkeen. Illalla hää menee nukkumaan 10 maissa ja minä sit puolen yön kieppeissä. Näin me turvataan päittemme kestyävyys Lahdenkyläntie 3:ssa.

Nukahdin heti. Näin taas seksuaalisviritteistä unta: Yksi Rautalammin asiakas; -hauska, isokokoinen mies, joka ei koskaan katsonut silmiin asioidessaan Pikkunisussa... -Tuli samaan tilaan kanssani. Tunsin vatsani pohjassa ailahduksen... Mies ei vissiin tuntenut samoin, koska lähti Jämsään vaimonsa luo!!! "Aina mulle käy näin", harmittelin unessani. Sit tuli yksi komennusmies, jonka olin tavannut nuoruudessa Ravintola Muurmannissa töissä ollessani. Ihastuin nyt vuorostani häneen... -"En ole sinulle kakkosvaihtoehto, sinulla oli jotain tuon Rautalampilaisen miehen kanssa..." VOI PASKA! Taas jäin lehdelle soittelemaan. Vatsanpohjaa kouristeli, heräsin siihen. Kello oli jo seitsemän, joten ei auttanut kuin nousta punkasta ja laskeutua alakertaan oman ukon luo!!!

AURIKO PAISTAA!

Näkemykseni rauhanteosta ilman aseita...

Tämä asia ei tarvitse viikonpäivien, eikä päivämäärien merkitsemistä... -se on aina/alati voimassa!

Katso... www.is.fi/ulkomaat/art-2000008667695.html

Ti 8.3

Naistenpäivä

Elämäni ensimmäisen, merkittävän Naistenpäivän vietin Jalasjärvellä, olin siellä opiskelemassa Englantia ja Eurotietoutta!!! Kylläpä opinkin... -heh! Se oli aikaa, ennen kuin Suomi liittyi Euroopan yhteisöön. Minulla oli kotona asiat solmussa, nuorin tyttäremme oli jo yläasteella, joten hänkään ei minua tarvinnut... -aivan joka välissä?! Vanhempi oli jo omassa elämässään. POISTUIN VÄHIN ÄÄNIN TAKAVASEMMALLE... Peksi oli mielissään, heh!

Yksi luokkamme mies, Hannu toi meille kaikille kurssin naisille syvänpunaisen ruusun, halasi ja suukotteli!!! Sit kun tuli pääsiäinen, tein hänelle kortin. Se oli mustalle kartongille liimattuja keltaisia tipuja. Lähetin kortin postissa ilman kirjekuorta. Lajitteluvaiheessa tiput olivat karisseet lajitteluhihnalle. Hannun postiluukusta putosi, hänen kimppakämppänsä lattialle tyhjä musta pahvin palanen. Tiistaina, kun palasimme koululle, Hannu tiedusteli kortin tarkoitusta: "Oliko se vihje PITKÄSTÄ PERJANTAISTA??? vai mitä? Nauruksihan se meni. Kun koulutus sit toukokuussa loppui, Hannu kuiskasi minulle: " Jos lähettelet mustia kortteja, laita edes joku viesti mukaan!!!"

Sit vuosien varrella, kaikki erityiset päivät ovat tulleet minulle tärkeiksi. Silloin voin huomioida läheisiäni, joita en muuten näe, enkä kuule heistä mitään. Ensialkuun askartelin ns. oikeita kortteja. Nyt tää Atk-aika on helpottanut/halventanut tätäkin asiaa. Mietin, viekö pelkän viestin lähettäminen muistamiselta särmän, mut EI VIE! Nyt on niin miljoona eri mahdollisuutta hoidella asia... Kuvia saa heti, niitä voi muokata mielin määrin. Musiikkia, ja monia muitakin ääniä saa liitettyä korttiin... -jos ei osaa, pitää mennä Hankasalmelle opettelemaan! Kansalaisopiston yksityistunnit ovat täydellinen paikka perustiedon saamiseen. Guruksi jos haluaa, sit täytyy mennä vaikka yliopistoon, tai johonkin muuhun tiedonhankinta oppilaitokseen. Jos minä olisin parikymppinen, jäisin ihan varmasti koukkuun... Tässä iässä ei enää jaksa istua kertalinttuulla niin kauan, että koukuttuu. OTTAA NIIN PERSIISEEN tää istuminen, vaikka minulla on Rautalammilta ostetut Sally-satulatuolit joka työpisteessä!

Linkki Sally-satulatuoliin: fi.wikipedia.org/wiki/Salli_Systems Yritän etsiä sellaisia linkkejä, joissa ei olisi mainoksia... -ÄRSYTTÄÄÄ!

Alla olevassa kuvassa on Äitini kädet. Tein tuosta kuvasta tämän vuotisen NAISTENPÄIVÄKORTIN. Kuvan otin joulun aikaan, kun hän oli todella väsynyt, luultiin jo että elämä loppuu... -Hänen aikansa, tällä sinisellä telluksella ei vielä silloin tullut täyteen.

Äitini saa erittäin hyvää hoitoa Konneveden Mainiokoti Vellamossa. Ammattitaitoiset ja empaattiset hoitajat pitävät hänen tarpeistaan huolta. Pesevät, pukevat, huoltavat ja välillä jopa syöttävät. Lenkilläkin he käyvät päivittäin. HATTUA NOSTAN!!! En aina muista kertoa heille, miten kovasti heitä arvostan. Minusta ei kuuna päivänä olisi moiseen työhön. Olen joskus sattunut paikalle, kun heillä on työpaikkakokous. Sain jäädä kuuntelemaan... -Ette ikinä arvaa, minkälaisten ongelmien kanssa he painivat päivittäin, ja silti hoito on täydellisen tarkoituksen mukaista. Tuo tieto lisää entisestään kiitollisuuttani/arvostustani heidän työtään kohtaan.

Vuosia, kovaa ruumiillista työtä maatalossa tehneen Äitini hauraat kädet. Nivelrikon heikentämät, minua SUURELLA RAKKAUDELLA HOIVAILLEET kädet.

Su 6.3

Ma 7.3 jatkettu juttua...

Martin Luther King: "Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus!"

Näin sotaisena aikana hiljennyin kuuntelemaan Tv 1:ltä Kellomäki & Flinkkilä-ohjelmaa. Siinä nuori Afganistanilainen nainen kertoi elämästään Afganistanissa, pakolaisuudestaan, ja tulkin työstään Suomessa sekä naisen asemasta yleisesti. Lopuksi hän lausui nuo otsikossa olevat, Lutherin kuuluisat sanat.

Täytyi oikein keskittyä asian vakavuuden koskettaessa minuakin. Perusluonteelttani en moisia asioita mieti, koska EN VOI NIILLE MITÄÄN!!! Teen kaikkeni asioille, joita voin parantaa! Mut nyt kun tuo "naapurin tyyppi" taitaa seota... -mietityttää väkisinkin, voisiko ns. hyvät ihmiset tehdä jotain?!

Tyttäreni on Kehitysvammaisten Tuki Ry:ssä töissä. Hää oli viimeviikon alussa YK-ssa pohtimassa vammaisten asemaa nykyisen laisessa Euroopan tilanteessa. Ihmiset lähtevät evakkoon, miten käy vammaisten? Ihmisten, jotka eivät pääse itsenäisesti pois sodan jaloista. Hää kertoi, miten paljon Ukrainassa on kehitysvammaisia, mut en muista ("dalmatiaaaaa"), joten jätän määrät viisaammille. Itse olen sitä mieltä, et' yksikin avuton sodan jaloissa on liikaa.

Mietin mielessäni n. 400 000:n suomalaisen evakointia sodan jaloista -yksi ihmisikä takaperin. Isäni suku oli evakoitavien joukossa, Äitini Isä oli puolustamassa maatamme. Isäni Isä oli lääkintämiehenä, parsimassa haavoittuneita.

Nyt Ukrainasta on lähtenyt evakkoon jo yli 1,5 miljoonaa ihmistä. Kaikki rakennukset, vanhat kulttuurihistorialliset mukaan lukien... -tuhotaan järjestelmällisesti. EI VOI KÄSITTÄÄ MOISTA HULLUUTTA!

Kävin Kaisa-serkun luona lauantaina Petäjäveden Kintaudella. Siellä hää asustelee uudessa ihanassa kodissaan metsän keskellä. "Mietin, pitääkö tästäkin vielä lähteä?!" pohti serkkuni sodan hulluutta. Juurettomuus, mitä se on? Tällaisia asioita tulee väkisinkin mieleen... Olemmehan kumpikin Karjalan evakoiden jälkeläisiä. Teki niin mieleni sanoa Kaisalle, ettet sinä täältä, omasta pikkupesästäsi mihinkään joudu lähtemään... Mut kun ei voi olla varma, ei voi luvata... -EN EDES MINÄ! Heh, se oli vitsi!

Kyllä mie oon niin NUIJASODAN kannalla, ja vielä kun se tapahtuisi omalla hiekkalaatikolla. Tuhot ainakin jäisi pienemmiksi, ja sivulliset saisivat olla rauhassa!!! Tapelkoot ne, joita se huvittaa... Kyllä 2020-luvulla jo luulisi ihmisten osaavan puhua asiat oikealle tolalleen!

Intiaanien määritelmä omistamisesta: Isä taivas, Äiti maa! Kaikki on yhteistä, heikommista huolehditaan. Kuolleet viedään kallioille, luonto tehköön tehtävänsä, mistä kaikki palautuu luontoon takaisin. Kyllähän intiaanitkin tappelivat, ei voi kieltää!

Eilen, kun kävin yhden vanhan ystäväni luona, hän sanoi viisaasti: "Antaa hevosen murehtia, sillä on isompi pää!"

La 5.3

Tyhjyys

Hiihtolomalaisten lähtö jättää minuun aina tyhjän kolon. Ensin sitä ei meinaa sopeutua suureen perheeseen, mut sit puolessa välin viikkoa on kaikki jo loksahtanut omiin koloihinsa. Arki alkaa sujua kaikkine ruuanlaittoineen ja pulkkamäkineen...

-SIT SE KAIKKI TAAS LOPUU!

Kirjastosta haettiin 20 centillä lastenkirjoja, joista sit lapset leikkelivät kuvia. He liimailivat niitä valkoiselle paperille, ja keksivät kuvien ympärille sadun. Loppuviikosta lapsille tulikin kavereita, joten minua ei tarvittu muuhun kuin ruuanlaittoon!

Kirjastoreissulla tavattiin tyttäriemme lapsuuden ystävä. Oli jättisuuri ilo esitellä oma pieneni hänelle. Siitä on niin kamalan kauan...

Tässä esimerkiksi yhden kirjan kannet.

Olipas ne hurmaavia satuja. Olin todella yllättynyt, miten kivoja niistä tuli. 10 vuotias poikakin askarteli niin tosissaan. Sit hää keksi, että lähetetään se Äidille postissa, ja lähettäjäksi tulisi ??? (kolme kysymysmerkkiä). Yllätys Äitille!

Laskettiin mäkeä kunnan ylläpitämässä hiihtomäessä, luisteltiin kaukalolla ja tulisteltiin pihauunilla. Varattiin terveyskeskuksen terapia-allas, jossa lapset kavereineen polskuttelivat pari tuntia. Mummoakin käytiin katsomassa...

Tulisilla...

Huusihauskaa...

Ämpäripään uintia...

Kellutusta...

Ratkottiin sanaristikkoa yhdessä lasten kanssa. Saman lehden sivulla oli tämä elämän viisaus... Mietittiin lasten kanssa, mitä kaikkea tuo sanonta pitää sisällään. Täytyi itsekin laittaa kaikki harmaat aivosolut toiminta kuntoon, että osaisin vastata lapsille riittävän kattavasti näinkin visaiseen kysymykseen.

su 27.2

Eka yö takana!

Edellisenä iltana poika (aikuinen lapsen lapseni) nukahti "pystyyn", oli ollut rankka muuttopäivä. Minä siinä vielä järjestelin paikkoja ja kokoilin roskia kierrätyksaeen...

Samassa sängyssä nukuttiin. Olimme turvana toisillemme.

Aamulla kun herättiin, keiteltiin siinä sit aamukaffeet. Minä väänsin keittiön ikkunasta sälekaihtimen auki: "Kato nyt, mikä näkymä het ekana aamuna sun uuden kotisi ikkunassa!" Meillä oli niin SUPER onnellinen olo!

La 26.2.2022

Muuttopäivä!

Vanhin "mummotettavani", vanhemman tyttäreni vanhempi Poika muuttaa tänään ensimmäiseen omaan kotiinsa. Koti on Haukankaaressa, Jyväskylän Haukkalassa, Laajavuoren kupeessa. Se on uusi ja komea asutusalue Tuomiojärven kupeessa (en ole satavarma, onko tuo Tuomiojärvi. Katsoin kyllä asiaa gooklesta!!!).

On niin mukavaa, kun vammaisille nuorille järjestetään tämänlainen tuettu asumismuoto. Siellä saa olla omissa oloissaan, tai sit kavereitten kanssa yhteisissä tiloissa. Tämä kyseinen poika on parikymppinen, koulunsa käynyt, ja jo työelämässä lujasti kiinni. Olen, näin mummon ominaisuudessa SUPERKIITOLLINEN tyttäreni perhettä kohdanneesta onnesta oman kehitysvammaisen nuorensa asuntoasian käännyttyä näin hienolle tolalle.

Poika soitteli minulle monta kertaa päivässä: "Nyt on enää yksi kuukausi muuttopäivään... Nyt viikko, ja nyt enää muutama päivä. Huomenna minä muutan, ja tänä aamuna... SE MUUTTYOPÄIVÄ ON NYT, TÄNÄÄN!"

Me kaikki läheiset ja naapuri olimme muuttopuuhissa, kukin omalla panoksellaan. Minä kuskailin muuttomiehiä ja hoitelin koiria, koska kantamaan en nyt pysty. Olen menossa polvien tekonivelleikkaukseen tänä keväänä. Polvet ovat niin huonossa kunnossa, ettei uskalla ottaa pientäkään riskiä, et polvi pettäisi. Jos menee nivelsiteet, leikkauksen jälkeinen paraneminen pitkittyy. Olen menossa kesäksi töihin, nyt ei jouda turhia sairastelemaan.

Siellä oli mahdoton säpinä äsken kun käväisin katsomassa. Kaikki kuusi nuorta muuttivat yhtäaikaa. Siellä jo tutustuinkin yhteen tyttöön ja yhteen poikaan. Voi ihme, miten valoisalla/iloisella tavalla he suhtautuivat minuun, naapurinpojan mummoon!!!

Pojan Äiti osti lapselleen uusia huonekaluja. Meiltä hän sai ruokapöydän ja toiselta tyttäreltämme siihen tuolit. Pientä sälää, mitä kotona tarvitaan koottiin

Pojan ja Isin oli puhe hommata pieni pyykkikone yhdessä, kantaa se kotiin ja asentaa paikoilleen. Isä sairastui, eikä ehtinytkään pyykkikonekauppaan ennen muuttopäivää. Poika soitti minulle innoissaan: "Isi tullee sunnuntaina kymmeneltä, ja sit me lähetää ostamaa sitä pyykkikonetta. Me pojat nostetaan se yhessä sisälle! Sinä Mummo voit sit lähtee samalla oven avvauksella ku Isi tullee!" Poika oli kysynyt minua ensimmäiseksi yöksi, kaverikseen uuteen kotiin, sen takia jään yöksi Pojan uuteen kotiin.. Vissiin vähän "jänskätti". Mummo on vissiin turvallisin kaverina, jos hätä tulee... -Mummo kun osaisi hoidella hätätapaukset ikänsä tuomalla varmuudella/elämänkokemuksella. Meillä on ollut pojan kanssa todella hyvät välit. On leikitty, tehty töitä... -taisteltu ja naurettu paljon. Koettu kaikkea, hyvää ja huonoa mitä vaan ikinä on maan ja taivaan välillä. Olen niin onnellinen hänen puolestaan... Poika on erityislapsi/nuori... -minulle kovasti ERITYINEN!!! Hän on niin onnellinen, et unohti puhelimensakin vanhaan kotiin.

Pe 25.2

Arkiluksusta

Kirpparilöytö... geelisukat ja -hanskat. Ostin nuo muutamalla eurolla Kirrin kirpparilta. Sit ne unohtuivat kaappiin... Eilen illalla, kaapista ihan jotain muuta hakiessani käteeni osui nämä, avaamattomassa paketissa olevat geelivarusteet.

Kävin saunassa, puhtaisiin ja kuiviin jalkoihini vedin geelisukat, ja heti perään geelihanskat käsiini. Tulipas niistä raikas ja kostean raukea olo. Ohjeen mukaan ne kestävät käyttää 40 erillistä hoitokertaa, 20min/kerta.

Suosittelen!

To 24.2

Matin nimipäivä

Matti Hannonen on meidän suvun "perusnimi" miehelle. Se kulki Matti Matinpoikana aikansa, kunnes luonto teki tepposet katkaisten ketjun. Kaunis muisto kaikista edesmenneistä Matti Hannosista läikäyttää sieluani yhä vieläkin.

Kaikille Mateille nimpparionnittelut tämän kauniin helmikuisen lumimetsä-kuvan välityksellä. Kuva on muutaman vuoden takaa yhdeltä lumikenkäretkeltä Ilvesluolilta. Ilveksiä ei näkynyt, mut kaikkea muuta metsän ihanuutta kylläkin!

Ke 23.2

Omat, itselle tärkeät "jutskat"...

Pyykin, kaiken pyykin silittäminen, sekä oma tahto. Halu kokeilla... -tehdä myös virheitä ja oppia niistä!

"Työpaijat loppuu, viimene on päällä!" huuteli mieheni Peksi alakerrasta. "Ahaa! Silitän ne tänään. Loppuviikosta en ehdi, on... -Teen Isolle Pojalle uuteen kotiin jättityynyn, ja sit kun on noita muitakin menoja ihan vaan riittävästi..."

Laittelin siinä silitysaseman säiliöön höyrystysvesiä, kun huomasin silityslaudan yläpuolella 1990-luvun alussa ostamani PIKALOUNAS-taulun. Hommasin sen Äkäslompolossa käydessäni, Lumiperhonen-nimisen Kaulasten taidegallerian ikkunasta. Minun oli ihan pakko saada se. Kehyksiä siinä ei ollut, joten laitoin kehys-asian hautumaan mietintämyssyyn. Katselin taulua tasaisin väliajoin. Olin ostokseni NIIIIN TYYTYVÄINEN, jopa sen värit ovat "minulle omimpia värejä"!

Grafiikka-taulussa Äiti-poro syöttää... -tarjoaa PIKALOUNASTA jo isoksi kasvaneelle vasalleen. Porotokka näkyy haaleana taustalla. Ihanat värit!

Sit, kun 1996 lähdin Karstulan Kristilliseen kansanopistoon Erityistekniikoita opiskelemaan, otin tuon aarteen mukaani. Olin saanut etukäteen tietää, mitä kaikkia erityistekniikoita siellä opiskeltaisiin. Yksi niistä oli parkkinahkatyöt. Siinä se tuli... -ratkaisu kehysongelmaani. Parkkinahka ja taulu kun ovat saman värisiä, paspartuuri sit kivasti korostaisi upeaa tauluani!

Tuli viikko, jona ohjelmassa oli Parkkinahkatöitä. Opettaja antoi ekaksi tehtäväksi miettiä, mitä kukin haluaisi parkkinahkaviikosta. Tiesin heti, tekisin tuohon tauluuni kehykset. "EI KAIKKEA TARVII TEHÄ KAIKESTA!!!" sanoi opettaja harmistuneena. Olin aivan ymmällä! MIKSI EI? "Ei nahka oo kehyksiä varten, siihen tarkoitukseen on jo olemassa puu, muovi ja rauta!" "Voihan P..." mietin mielessäni, mut en heittänyt ajatustani Ö-mappiin. Toin taulun tunnille, aloitin mittailemalla sitä, leikkasin nahkat. Suunnittelin kaiken siinä leikellessäni kellan ruskeaa, paksua parkkinahkaa. "Tuon saat kyllä tehdä itseksesi, en tule opastamaan...!" sanoi opettaja. "Miepä ku en tässä siun opastuksia tarvii, ossaan tehä tään -KYLLÄ!" Jotain särkyi opettajan ja minun välillä, mut en välittänyt! Otettiin sinä talvena muutaman kerran yhteenkin. Kaiken kaikkiaan oli oikein mukava talvi! Olin siellä tuurailemassakin muutaman kerran oman kurssini loputtua. Kirjansidontaa ja huovutusta...

Sit, kun aloitin nahkan palojen yhteen punomisen, en huomannut, että kaikki sivut olisi punottava samaan suuntaan, mut en kuitenkaan korjannut asiaa. Jätin tarkoituksella viat näkyviin... -Mietin, että tässä minulle jäisi tärkeä muisto siitä, miten asioihin suhtaudutaan: Hyvin tai huonosti, tai sit HYVIN HUONOSTI! Opettaja ei opettanut, minä en ajatellut etukäteen, tein vaan... En korjannut virhettä! Mut, kaikesta huolimatta... -TYYTYVÄINEN OLEN!

Tussipussi... Ensimmäinen opettajan ohjauksessa tekemäni parkkinahkatyö

Kynäpenali. Ompelin nailonlangalla kaksipuolisesti tämän, pyöreän pussukan. Poltin kuviot polttokynällä. Lopuksi voitelin moneen kertaan kenkärasvalla.

Sivellinpenali. Kuviot olen ensin polttanut polttokynällä, ja sit värjäsin vesivärillä. Lopuksi mehiläisvahaa useampi kerros...

Korurasia. Lämpimän veden ja mekaanisen venytyksen/pakottamisen aikaansaama rasia, jonka sivelin paksulla piimällä. Sitä ei ole rasvattu lainkaan.

Tämän kameralaukun olen tehnyt meidän vanhalle kameralle. Kaksipuolisesti, käsin nailonlangalla ommeltu. Polttokynällä piirtämäni vaivaiskoivun varvut väritin vesivärillä. Sit mehiläisvahaa suojaksi!

Silloin ei vielä ollut kännykkäkameroita, ei ainakaan nykyisten veroisia... Nyt tuo, mielestäni hieno vyölaukku on tarpeeton..., se lojuu työhuoneeni lattialla tarpeettomana, RAUKKAPARKA!

Peksille "MOPO"laukku. Tein sen käsin ommellen. Ainakin "sata" kerrosta saapasrasvaa meni, kun rasvailin sitä, että se kestäisi sateessa "mopon" peräritsillä!!! Mustaa parkkinahka, aika komean näköinen, vaikka itse sanonkin. Täytyykin sovittaa sitä ensi kesänä Peksin "PappaTunturin" perään...! HEH!

Tässä muita nahkatöitäni. Olen niin ylpeä näistä. Ne kaikki ovat olleet yli 20 vuotta todellisessa käytössä.

Molemmille vävyilleni tein "Hinttipussit", kuten tyttäreni kutsuu miesten "kauneuspussia". Yhdet Raamatun kannetkin olen tehnyt.

Parkkinahka on kestävää, kaunista ja huolellisesti rasvattuna ikuista käyttää!

No, se siitä taulusta... Nyt silityspuuhiin...

Silitin Pekan työpaidat. Lapsuudessa opin, että KAIKKI vaatteet silitetään. Mummo silitti kerran viikossa kaiken. Äiti pesi pyykin maanantaina, mummo silitti loppuviikosta.

En voi pukea päälleni ryppyisiä vaatteita, enkä ymmärrä, kun ihmiset sanovat, etteivät silitä mitään... En ymmärrä miten ryppyiset vaatteet voi pinota kauniisti kaappiin, ja ennenkaikkea miten sellaiset voi pukea päälle lähteäkseen ihmisten ilmoille! Minä en voi olla silittämättömissä vaatteissa edes kotona??? Sitäpaitsi silittäminen suojaa vaatetta lialta! JA SIT SE ON MYÖS KIVAA PUUHAA!!!

Pe 18.2

Päivistä paskin... -etten sanoisi!

"Ei mennyt ihan putkeen", tää päivä nimittäin! Olen täällä Vaajakoskella vanhimman tyttäreni, vanhemman pojan seurana... Illalla, kun satoi supermärkää lunta, aattelin lakaista auton katolta ja ikkunoista lumet... -aamuksi valmiiksi.

Heräsin ihanaan aamuun. Söin eiliset ruuantähteet, koska tiesin, etten ehdi syömää mitään ennen kuin iltapäivällä. Ensin olisi allasjumppa, sit ystäväni Airin kanssa Hankasalmelle ATK-tunnille. Takaisin Konnevedelle Koronarokotukseen. Viideltä olisi vielä lavista viikon päätteeksi, IHANAAA!!! Ja sit vielä takaisin Vaajakoskelle.

Yöllä oli pakkasta ja kuinkas ollakaan, ikkunat oli vain vähän huurteessa... -mut ovet sensijaan jättilujassa jäässä! Kun en saanut ovia auki, laitoin tietokoneen, rahapussin ja vesijumppavarusteet ulkorapulle. Raappasin ensin ikkunat. Aikani lämpimällä vedellä ovia sulateltuani yksi niistä aukesi. Kömmin sisään, lähdin ajamaan. Pihatie oli niin luminen, et just ja just pääsin läpi. Vaajakoskelta Laukaaseen oli kohtalaista, mut Laukaasta Konnevedelle taas aivan kamalaa... Kohta olisin perillä, kiva päästä altaalle!

Parkkeerasin "caarani", nousin ulos autosta: "Moi!" huikkasin Heljälle, yhdelle samaan jumpparyhmään tulevalle kaverille. Vetäisin sivuoven auki: "VOI .......-!" Ne kamat jäi sinne rappuselle... Salamana mietin; mitä jos menen body päällä altaaseen, harjoittelen opettajan koneella tietotekniikkaa... MUT NE RAHAT!? On ihan pakko lähteä takaisin. Poika lähtee töihin, kävelee kylmän viileesti kamojeni yli. Siihen ne jäisivät oikein "tarjolle", koko päiväksi: -Kolmen tonnin tietsikkavehkeet, -rahapussi, jossa paljon käteistä ja -vanha uikkari pellavapyyhkeen sisällä. EI; ihan pakko palata hakemaan ne...

Paluumatka oli ihan yhtä mahdoton kelin vuoksi kuin tulomatkakin. Reagoin aina ja kaikkeen vatsallani. Laukaan kohdalla alkoi mahdoton vääntö navan takana! En ehdi pysähtymään. Airia pitää olla hakemassa 10:ltä. Puristin pakarat lujasti yhteen, ja ajoin niin kovaa kuin suinkin uskalsin, polliisia peläten... Ehdin juuri ja juuri pöntölle, en edes nostanut tietsikkaa enkä rahapussia pois varkaitten näkyviltä! EN EHTINYT, muuten olisi mennyt housuun, eikä mulla olisi ollut puhtaita vaihtovaatteita. Tyttäreni vaatteet kun ei minulle mahdu, koska hän on "Hoikkapoika Hollolasta!"

Tuosta hoikkuudesta tulikin mieleeni yksi hauska juttu 1990-luvun alusta Konneveden torilta. Kaverini, vaatekauppias (nimeä, edes etunimeä en nyt millään muista) yritti myydä yhdelle Konnevetiselle naiselle farkkuja. Sillon ei vielä ollut stretch-kankaita. Nainen kokeili ja kokeili, myyjä vaihtoi housut aina vaan suurempiin ja suurempiin... -Ei löytynyt naiselle sopivaa kokoa! "Olipas sillä VOIMAVAROJA!" loihe lausumaan tuo kaverini.

Kamat kyytiin, ja takaisin Konnevedelle. Mennessäni laitoin Airille tekstarin, että myöhästyisin vähäsen. Mieron pihassa Airi jo ootteli. "Et ikinä arvaa, minkälainen aamuni oli?" sanoi tuo ikiystäväni... Kerro sinä ensin, minä sit... -ja eikun matkaan.

Airi: "Lumet oli pudonnut katolta yöllä autotallin oven eteen. Siitä sit lapioitiin ja lapioitiin... -ihan hirveä työ, olen ihan poikki. Sormista on herkkyys häipynyt! Antti linkosi pihatien, pääsin Kolarinsaaren tielle, joka oli kyllä ajettu, mut huonossa kunnossa kaiketi. Tulin matalapohjaisella autolla, koska se piti viedä huoltoon... Raiteet ja tien pehmoiset kohdat on vaikeita ajella!" Ei käy kateeksi tuokaan!

Ajeltiin Hankasalmelle, tie oli hyväkuntoinen, mut liian puhdas lumisateen jälkeen/valkoinen/häikäisevä. Vaikea nähdä puhtaassa lumessa tietä, kun penkat ovat samanvärisiä. Minulla on kaihi, joka haittaa aurinkoisella ja pimeällä ajamista. Pihisin kiukusta, korvista nousi jo savu, aivan kuin Paavin valinnan valmistuttua, piipusta nousee valkoinen merkkisavu! Rinteenmäessä saavutimme traktorin lumilinko perässään... Se "etanoi" edessämme, ei pääse ohi! "Ota ihan rauhallisesti, kyllä me keretään, laitoin opettajalle viestin, ett' myöhästymme vähäsen," sanoi Airi rauhalliseen tapaansa. Minun käy niin kateeksi nuo "Chillit" ihmiset! No, sit vihdoin linko väistyi, KIITOS!

ATK-opettajamme oli iloisena koiransa Jimin kanssa ovella vastassa. Jimi on musta, pieni ja NIIN IHANA vekkuli. Opettajamme kotonaan on aina mukava käydä! Vaatii erityisen pitkää pinnaa... -kun minua opettaa! Olen sen tuhannen sählä!!! Mut kaikesta huolimatta olen oppinut, mielestäni paljon näiden vuosien aikana. Opettaja on rauhallinen ja oikeudenmukainen, mikä kummasti tasoittaa meidän opetussessioitamme. Opiskelimme pari tuntia, sit: "Kiitos ja hei seuraavaan kertaan...!"

Palkitsemme itsemme lähes aina käymällä ATK-tuntien jälkeen Melli-Ellissä kaffeilla, josta sit taas jatkoimme matkaa Aseman Kirpparille.

Linkki: www.google.com/search?q=mellielli+hslm&oq=mellielli+hslm&aqs=chrome..69i57j33i10i160l2.5635j0j7&sourceid=chrome&ie=UTF-8

Linkki: www.asemankirppari.fi/

Sieltäpä löytyikin Louis Armstrong Memorial-levy! Kyllä taas kannatti käydä kirpparilla. Upea jazz-levy!

Kantta on korjailtu pakkausteipillä, mut se ei haittaa. Minä olen kirjansitoja, osaan kyllä entisöidä kannen. Levy on ensiluokkaisessa kunnossa, mikä on tietenkin tärkeintä.

Oikein ootan, et pääsen kotiin: -otan pienen lasin punkkua, silmät kiinni ja hanat kaakkoon, AH!!!

Linkki: www.google.com/search?q=louis+armstrong+wikipedia&biw=848&bih=465&sxsrf=APq-WBvFFQUh4vPLjO7VCIakNJybYtDMiw%3A1645215895328&ei=lwAQYtvWE_GjrgTrmIywDw&oq=louis+armstrong+&gs_lcp=Cgdnd3Mtd2l6EAEYBDIECCMQJzIECCMQJzIFCC4QgAQyBQgAEIAEMgUIABCABDIFCAAQgAQyBQguEIAEMgUIABCABDIFCAAQgAQyCAguEIAEENQCOgcIIxCwAxAnOgcIABBHELADOgYIABAWEB46CQgAEMkDEBYQHkoECEEYAEoECEYYAFCbB1jgE2DLL2gBcAF4AIABVYgB5wSSAQE4mAEAoAEByAEJwAEB&sclient=gws-wiz

Löysin myös pari uutta Pentikin Halla-sarjan astiaa... sellaisia joita mulla ei vielä ole. Sekä pari ihanaa tarjotinta. Toinen on Tove Janssonin Muumi-sarjaa. Siitä teemme Airin kanssa "opelle" yhteisen "KIITOKSEN KEVÄÄSTÄ 2022". Hän on todellinen Muumi-fani. Helppo, mut samalla niin vaikea löytää hänelle lahjoja/tuliaisia! Joskus viemme vain kaffeet, "lutteettoman" vehnäsen kanss'.

Palasimme Konnevedelle. Airi saisi autonsa huollosta klo 14. jälkeen, me olimme Mieron pihassa klo 14.00!

Minä jatkoin siitä Korona-rokotukseen. Pääsin sisään 20 min etuajassa. Todella mukavia "rokottajia" olivat, kumpikin. "Sit ei mitään rehkimistä koko viikonlopun aikana, muista se!" Kaksi minuutia, ja koko rokotus tapahtuma oli ohi. "Tapahtuisipa kaikki asiat näin joustavasti, minäpoika se ehtisin tekemään vaikka mitä!" puhelin siinä itsekseni.

Siis, no, voi p... lavikseen en pääse, OTTAA NIIN PÄÄHÄN! Takaisin Vaajakoskelle...

Poika oli tehnyt lumityöt, tyhjentänyt tiskikoneen ja vienyt roskat! KIITOS RAKAS!

Teimme yhdessä ruokaa, tämä ateria on meidän yhteisen viikkomme päätöspäivällinen. Poika teki muusin ja salaatin, minä kuorin perunat ja porkkanat sekä paistoin kanat. Ei löydetty jääkaapista mitään vihreää... -nostin "horsman" kaiteelta, katellaan sit sitä! Heh, heh... Juomaksi löytyi kaapista pahan hajuista, mut hyvää sitruuna LIMPSKAA (kuten Vaarin veli sanoisi limsasta). Normaalisti juomme vettä, mut kun nyt on juhlapäivälliset!!!

BON APPETIT, HYVÄÄ RUOKAHALUA MEILLE!

Me ollaan pojan kanssa eletty kuin pellossa koko viikko, EI olla noudatettu mitään tavallisen arjen sääntöjä. Tuon pöydänkin olisi voinut siivota! Huomasin vasta, kun liitin kuvaa tälle sivustolle, että pöydällä on talouspaperia, parerisilppua, sanomalehti ja muistutusmaljakko, jossa on tarkistettavia lappuja sekä haitari...

Tämä on todellista elämää, eikä mikään näyttelyruokailu, jossa stailataan koko koti, ennen kuin voi ottaa yhtäkään kuvaa!

Olipas se hyvää. Jutusteltiin kaikenlaista, kaikenlaisista asioista, syötiin kauan! NAATITTIIN...

Lauantaina pojalla on sählytreenit, joten jätimme aamupalaksi vähän ruokaa, et jaksaa pelata. "Puuro ei nyt maistu?!" -ymmärrän.

Siinä se aamupalaruoka "nököttää", -paistinpannulla, valmiina aamuun...

"Mummo, minä käyn lämmittämässä saunan!" "Ihanaa, käy vaan. Kylvetään oikein pitkän kaavan mukaan!" Niin me saunoimme. Juttelimme lauteilla uudesta kodista, johon poika muuttaa viikon päästä. Surullista oli, et hänen oma Isi ja pienempi Pikkuveli ovat Koronassa! Poikaa oikein itketti, sanoin et kyllä aikuinen mies nyt yhden Koronan kestää. Murhe unohtui siihen paikkaan.

Saunan jälkeen söimme pussillisen poppareita, ja joimme jääkaapista löytyneen Tonik-veden. Nyt hampaan pesulle ja nukkumaan: "Hyvää yötä!"

Niinpä siitäkin perjantaista tuli oikein mukava päivä. Näin se lyhytkin... -Aika kultaa muistoja! Nyt naurattaa, aamulla ei naurattanut!!!

Page updated

Google Sites

Report abuse