Juha kertoi vieneensä yhdestä mökistä mummon sairaalaan. Mökin pappa oli kuollut vajaata vuotta aikaisemmin. Pieni mökki Työskin ja Museon vieressä. APUA! Nytkö? Kävimme heti katselemassa sitä ulkoa päin. Tuossa se on, meidän koti! Uskalletaanko ottaa riski? Kyllä uskalletaan, jos vaan saadaan pankista lainaksi vähän rahoja!

Mummo pääsi sairaalasta, ja me... heti Äitienpäivänä 1983 katsomaan mökkiä. -Pieni Mummo paistoi -pieniä ahvenia... Kotiliesi-nimiseen puuhellaan nojaten. Voi ihme miten kaunis näky. Mummeli siinä kertoili, ettei enää jaksa, yksin: ”Eikä talo tunnu enää kodilta, kun se pappakin meni kuolemaan. Muutan poikani luo Tikkakoskelle. Itkettää, muttei auta!”

Mummo muutti, me muutimme... Kaikki olivat tyytyväisiä! Siinä se nyt on, meidän oma koti. Töitähän se teettää... ihan pirusti, mutta kyllä me jaksetaan. Olemmehan nuoria ja innokkaita. Kannustimena: -työtä itselle!

Halpa hinta ja iso, 3000:n neliömetrin tontti. Naapureina Kotiseutumuseo, Työväenyhdistys ja Lahen Raakkeli. Tämä meidänkin tontti on lohkaistu Rakelin maista. Tuntuu hassulle, kun tämän meidän kodin... Lahdenkyläntie 3 nimi on Rajalan tila. Tontti on jäänyt lohkaisuvaiheessa tila-nimiseksi.

Voiko Konnevedellä olla enää parempaa paikkaa?! Kaikki; päiväkoti, koulut, kaupat, pankit, lääkärit ovat kilometrin säteellä.

Suuri KIITOS Juhalle!

Kauppakirjat teimme Konneveden sairaalassa. Siellä sairaalasängyn vierellä ymmärsin, ettei tämä mummo enää pärjännyt yksin mökissään.

Tästä pienestä talosta tulee meille koti... Talolle alkaa uusi aikakausi!

Todella suuren peruskorjauksen teimme yhdessä. Minä suunnittelin ja ruokin lapset, Pekka purki ja rakensi. Veljeni Pekka oli myös purkamassa ja rakentamassa. Hän asui meillä jonkin aikaa, oli myös M-Wood-Makkosella töissä. Elimme kaiken tuon touhun/sotkun keskellä kommuunielämää... Ihanaa oli, olimme nuoria ja ahkeria.

Lapset tykkäsivät uudesta kotiseudustaan. He saivat paljon uusia kavereita. Oli tilaa leikkiä omalla pihalla, museolla, lähimetsässä ja koulun kentällä. Olimme niin kovin onnellisia. ”Voiko asiat olla enää yhtään paremmin?” mietin yhtenä sunnuntaina, kun olin siivonnut ruokailun jäljet keittiöstämme... -Pekka nukkui sohvalla, lapset leikkivät koiramme Millan kanssa pihassa... Itse istuin keittiön pöydän ääressä, radiosta tuli sunnuntain iltapäivän säveliä... Makustelin mielessäni tätä ihanaa rauhaa!

Katselin ikkunasta aurinkoista pakkaskeliä ja mietin entisiä haaveitani.

Molempien Pekkojen myyräkuumekin saatiin selätettyä! ”Ne poiijjjaat oli kuolla siihen tautiin. ” Ensin ei lääkäritkään tienneet, mikä teki noin terveistä miehistä yhtäkkiä puolikuolleita. Pekka-veljeni oli jo sairaalassa, kun Peksi sairastui. Hän huomasi aamun lehdessä jutun myyräkuumeesta ja käski lääkärin katsoa siitä, josko taudille löytyisi nimi. Löytyi!!! Viikko sairaalassa suolattomalla ruualla... ja rakentaminen sai jatkua.

Myyräkuume tuli, kun miehet purkivat ulkoeteistä, siellä lattian alla ja sienien välissä oli ollut hiirien ja myyrien valtakunta...

Pysähdyimme Kaletonin majoille kahville. Siellä mummo paistoi munkkeja, pappa hoiteli asiakkaita. Lapset siivoilivat pöytiä, ja nuoripari touhuili majatalon vuokrahuoneiden parissa.

Katselin tuota menoa aikani, ja sanoin Pekalle: ”Jotain tuollaista työn perheenä, pitäisi olla. Kaikki tekevät yhdessä, ja ennen kaikkea... ovat yhdessä. Klisee: "PUHALTAVAT YHTEEN HIILEEN"! Takaraivossa jyskytti: Meistä olisi yrittäjiksi, KYLLÄ OLISI! Olimme nuoria ja ahkeria. Kotoa olimme saaneet hyvän ja kiitollisen mallin niin työhön kuin ihmissuhteisiinkin. Reilu/rehti suhtautuminen elämää kohtaan tuli perintönä Ukiltani.

Kahvit juotuamme lähdimme jatkamaan matkaa. Satoi räntää, nostin jalat auton kojelaudalle, pistin silmät kiinni ja aloitin yrityksen suunnittelun.

Alkoi 1990-alun lama. Ihmiset olivat työttömiä... mihinkäs muualle he menivät kuin torille. Meillä kasvoi myynti kohisten. Nyt jo jäi voittoakin. Torityö oli kivaa, joskin raskasta. Matkustelimme ulkomailla paljon perheenä ja pariskuntana. Putkinäkö maailmaan laajeni!

Yhtenä kesänä olin Viitasaaren torilla. Meinasi jäädä kopallinen leipää. Olin saanut Keskon tukusta ison valkoisen pahvin, se lojui auton perässä. Torin vieressä oli Tiimari. Kävin ostamassa sieltä tusseja.

Kirjoitin eriskummallisella omalla Sanna-fontillani... Joka kirjain eri suuntiin, ja sit vielä, kun ne kirjaimet ovat... kaikki erikokoisia! Kirjoitin: TÄNÄÄN LEIVOTTUA KOTILEIPÄÄ.

Leivät hupenivat alle aikayksikön. Soitin Peksille kotiin: ”Nyt äkkiä Variksen Rautakauppaan! Ostat sieltä vaneria ja sahaat siitä riittävän isoja levyjä!” Kun tulin kotiin, kirjoitin niihin kaikkiin tekstit, väritin niillä Tiimarin tusseilla kirjaimet... Nyt, hyvä tuli. Levyt autoon oottelemaan.

Siitä alkoi suurmenestys Pikkunisun tapaan. Saimme velat maksettua... Työtä oli vaikka muille jakaa. Oltiin nuoria, vahvoja ja tarmokkaita.

Työntekijöitäkin meillä oli useampi joka kesä, myöhemmin myös talvella.

Pitopalveluakin meillä oli todella paljon. Tutustuin lähes kaikkiin Konneveden isoihin maalaistaloihin emännöidessäni heidän juhliaan. Oli oikein mukavaa tavata ihmisiä maakunnassa, heidän omissa, kotoisissa ympäristöissään, aidoimmillaan. Usein saimme erittäinkin runsaat vieraanvaraisuudet osaksemme.

Tyttäremme olivat usein mukana auttelemassa tarjoilussa.

Se työ piti kuitenkin lopettaa, omaan mahdottomuuteensa kaatuneena.... Jos lauantaina oli kahdet markkinat, ja yhdet 50-vuotispäivät jollain kesä- mökillä... Yhtälö oli mahdoton yrittäjälle. Minulta itseltä meni koko päivä siellä mökkijuhlilla... Peksi ja työntekijät hoitelivat markkinat. Palkkakulut...

Markkinoilta saimme kymmenkertaisen tuoton! Tehtyämme päätöksen pitopalvelun lopettamisesta myimme Hiekkaharjun Kartanolle kaikki astiat. Arabian Kesti-astiasto 100-hengelle oli arvokas, kestävä ja hyvin pinoutuva kokonaisuus. Kyllä harmitti luopua siitä, mutta minkäs teet?

Nyt oli pakko sanoa, ettei pystytä järkkäämään mitään kekkereitä, kun ei ole astioita. Vielä muutamat juhlat vedin läpi Työväenyhdistyksen astioilla... mut sit päätin, että nyt keskitytään vain leipomiseen ja toreihin.

Kun tyttäremme lähtivät omiin hommiinsa, meillä oli joka kesä muutama työläinen. Itse asuimme teltassa parvekkeella, kun työntekijät valtasivat makuuhuoneet. Oli se aikamoista kommuunimeininkiä!

Sit jossain vaiheessa päätimme, että pidetään lomaa joulusta pääsiäiseen. Se olikin jaksamisen kannalta oiva ratkaisu.

Tyttäriemme kotoa lähtö loi meille ison sisäisen tyhjyyden, syntyi parisuhdelama. Peksi lähti Petäjävedelle Käsi- ja taideteolliseen kouluun. Minä jäin leipomaan. Seuraavana vuonna oli minun vuoroni ”paeta”. Olin Karstulan Kristillisellä opistolla, Erityistekniikoiden kurssilla vuoden, ja sit Petäjävedellä Käsi- ja taideteollisessa... kolme vuotta. Peksi ei osaa leipoa, joten tulin perjantaiyöksi kotiin. Leivoin, Peksi torille, ja minä opiskelemaan. Välillä nukuin tienvarressa liikoja väsymyksiäni...

Siitä se elämä ajan kanssa rauhoittui. Sanoimmekin, että ”Pikkunisu on ollut meidän avioliittoneuvolamme!” Jos meillä ei olisi ollut yhteistä yritystä, emme tosiaankaan olisi enää yhdessä! Kiitos PIKKUNISULLE...

Torikaverit ovat ns. hyviä jätkiä. Tuulessa ja tuiskussa ei pärjää, jos ei pysty yhteistyöhön.

Kaikki auttavat toisiaan... AINA, Torikauppias, uskomaton ihmislaji, he keksivätkin meille lempinimet:

Pekka... Nisu, minä... Isonisu, Tanja... Pikkunisu ja Petu... Pikkupikkunisu. Vieläkin kauppiaskaverini kyselevät pikkunisusten kuulumisia.

Asiakkaat ovat myös oikein mukavia. Olen miettinytkin: ”Torille ihmiset tulevat vapaaehtoisesti. Kauppoihin ja apteekkeihin on pakko mennä... Siinä lienee syy torien asiakasmyönteisyyteen!

Peksi jäi eläkkeelle vuonna 2017. Minä jatkoin yksin... Mietin taas: ”Kyllä mie pärjään!”

Kesällä 2020 putosin olkapää edellä kaakelilattialle... Mikä nyt neuvoksi? Käsi on käyttökelvoton... lääkärin mukaan jopa vuoden ajan! APUA! Leipomoa, eikä toriasiakkaita voi jättää niin pitkäksi aikaa. Syksyn mittaisen harkinnan, ja hartaan pohdinnan jälkeen tulos oli: -Lopetetaan Pikkunisu tammikuunhun 2021, ja sit jatketaan eläkeläisinä... ajelemalla vain pikkumarkkinoita.

Jäinkin 2021 helmikuun alussa eläkkeelle. En missään tapauksessa olisi edes ajatellut eläkemummon virkaa vielä pitkään aikaan.

Olen jo päässytkin tunnustelemaan tätä eläkeläisenä olemista. Mietin välillä itsekseni, että jos jokainen tekee yhtä paljon töitä kuin me Peksin kanssa olemme tehneet, niin kyllä voi jäädä eläkkeelle iloisin mielin, ja ylpeänä itsestään. Maailmaa ei saa valmiiksi, vaikka kuinka ahertaisi.