Linkki:

Läheiselleni viimeinen KIITOS/palvelus... ruumisarkkua ja uurnaa tekien.

Surunvalittelu ja muistaminen...

Innnostun valtavasti kun eteeni isketään haaste. Paneudun asiaan kuin asiaan koko kapasiteetilläni, aina... Olen luovaa tyyppiä, ja myös nopea.

Ennen Käsi-ja Taideteollisen käymistä olin mahahaavaa vaille hädissäni deadline:n lähestyessä! Tiesin, että ratkaisu löytyy, mutta ehtiikö se pongahtaa päästäni ajoissa! Sit kun olin vuoden Karstulan Kristillisellä opistolla Erityistekniikoita opiskelemassa, ja kolme vuotta Petäjävedellä "Rättikoulussa", kuten kyläläiset sitä halventavasti kutsuvat... Opin ratkomaan ongelmia kävelemällä edestakaisin!!! Nykyään ongelmien edessä voin rauhassa luottaa luovuuteeni... Kyllä kannatti käydä kouluja, heh, heh! Opinpahan kävelemään edestakaisin!

On mielenkiintoista, miten mieli toimii: esim. Tuli kutsu Liisa-kummini hautajaisiin. Mietin hetken, ei! Lähdin kävelemään edestakaisin... Päässäni raksutti -SLIM! Punainen epäsymmetrinen huopasydän, isokokoinen. Ompelen huopapalat ulkopuolelta yhteen, jää kaunis rantti/nurjan puolen sauma. Siistin vielä lopuksi rantin tasaiseksi. Täytin sydämen, ja pyörittelin sitä käsissäni... tyytyväisenä itseeni. Mitä vielä, se vaatii jotain kaunista ja kevennystä näyttääkseen täydelliseltä?

Valkoinen ruusu ja jotain keventävää vihreetä! Tein viillon huopaan, johon sit ruusu asetellaan pieni muovinen vesipullo varren alapäähän työnnettynä. Teen yhteistyötä, jos se vaan on mahdollista... Niinpä vein sydämeni Kukkakauppa Kimppuun. Siellä Sirkku laittoi ruusun reikään, ja murattia keventämään teostani. Olimme kumpikin oikein tyytyväisiä yhteistyöhön. Eikä maksanut paljoa!

Soitin vielä muille Liisa-kummini kummitytöille: "Lähdettekö yhteiseen muistamiseen?" He kumpikin suostuivat... Oli suuri ilo ja ikävän tuoma suru seisoa heidän kanssaan jättämässä viimeistä tervehdystä Liisa-kummillemme!

Siinä se sydän sit uljaana seisoi kitaratelineessäni Petäjäveden siunauskappelissa ilahduttamassa meitä ja muita.

Veljeni, meillä on sinua ikävä!

Hänen kuolinilmoituksensa tuli kuin... se, salama sieltä kirkkaalta taivaalta! Veljeni elämä jäi... niin pahasti kesken!

Olin opiskelijakavereideni kanssa ruokajonossa. Sanoin yhdelle, että mun pitäis lähteä käymään veljeni luona, en ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Minulla on joku kolmas ulottuvuus/aisti, veljeni oli kuollut juuri samalla hetkellä kun seisoin siinä ruokajonossa tyttösten kanssa. Tämä aisti ei millään tavalla karmi eikä pelota, se vaan on osa minua... -minussa!

Veljeni kanssa istuttiin keväisin kotimme isoilla kivirappusilla ja odottelimme pääskysiä saapuviksi. Kun näki pääskyn, sai heittää kengät nurkkaan ja lähteä juoksentelemaan paljain jaloin. Se oli oikeaa elämää ja hurjaa vapautta!!!

Teetin puusepällä kaksi isoa puupääskystä. Rautalangat jaloiksi, niihin roikkumaan syvänpunaiset ruusut.

*Toinen lintu oli meiltä perheenä.

*Toinen lintu oli nuoremmalta tyttäreltäni, veljeni kummitytöltä. Hän oli silloin töissä Ranskassa. Emme edes ilmoittaneet asiasta tyttärelle, koska tiesimme, hänen kotiutuvan sieltä muutaman viikon kuluttua. Emme halunneet järkyttää lastamme... Antaa nuoren iloita, silloin kun on ilon paikka! Surut ehtii kyllä suremaan...

Ranskasta paluunsa jälkeen tyttäret kävivät veljeni haudalla ja hänen kotonaan. Tämä kahdenkeskinen yhdessäolon hetki kuoleman läheisyydessä hitsasi meidän tytöistä enemmän kuin yhden! Läheisyys syveni sinä iltana teini-ikäisten nahistelusta ystävyydeksi. Uskallan sanoa: "Se on jopa paljon enemmän kuin ystävyyttä!" Sieluni nauttii heidän yhteydestään. Minulla on sisarusteni kanssa oikein hyvät välit. Se on iso voimavara!