Helsingissä oli syksyllä 1917 hyvin levotonta ja kova elintarvikepula. Siksi Martti Ruuth päätti siirtää perheensä maalle, Janakkalan Leppäkoskelle, Sipilän kartanoon, jonka yläkerrasta perhe vuokrasi muutaman huoneen. Ruuth itse kävi Leppäkoskella viikonloppuisin ja opetti viikot Normaalilyseossa uskontoa, punainen nauha käsivarressa turvallisuuden vuoksi kouluun mennessä ja palatessa.

Tammikuussa 1918 sisällissodan puhjettua ja punaisten vallan koventuessa Helsingin koulut sulkeutuivat, ja Ruuth jäi Leppäkoskelle Anna-vaimonsa, kaksoispoikiensa Martin ja Hannon, Jaakko-kuopuksen ja anoppinsa Julia Boxströmin luokse.

Leppäkoskella Martti Ruuth päätti ryhtyä pitämään lauantaisin hartaustilaisuuksia kansakoululla, eikä lopettanut, vaikka punaiset yrittivät ne kieltää. Tilanne kuitenkin muuttui huhtikuun alussa, kun punaiset viikon kestäneissä rajuissa taisteluissa menettivät Tampereen, ja punaisten yhä hallussa olevilla alueilla alkoi sotaväen pakko-ottojen, vangitsemisten ja koston jyrkkenevä kierre.

Huhtikuun viimeisellä viikolla kolme punakaartilaista tuli vangitsemaan Martti Ruuthia ja hänet vietiin yhdessä Leppäkosken asemapäällikkö Kalle Salokallion ja Janakkalan kirkkoherra Heikinheimon kanssa työväentalolle pääesikuntaan kuulusteltavaksi. Ruuthin pidätyksen syyksi sanottiin hartauksien pitäminen.

Kun Ruuthille ilmoitettiin, että hänet viedään Hämeenlinnaan, hän pyysi päästä vielä kotiin hakemaan lisää vaatteita. Vartijoiden saattamana hän tuli Sipilään, jossa oli sattumoisin ateria valmiina ja vangin annettiin syödä. Vartijat sen sijaan kieltäytyivät tarjotusta ateriasta.

Leppäkoskella vangittiin tuolloin 12 miestä, jotka kuljetettiin härkävaunussa yötä myöten Hämeenlinnaan. Siellä Ruuthia ja hänen kohtalotovereitaan kuulusteli joukko nuoria punakaartilaisia, jotka vaativat ensi töikseen vangeilta rahat, kellot ja sormukset ja passittivat sitten miehet lääninvankilaan, josta varsinaiset rikolliset oli vapautettu viikkoa aikaisemmin. Vangitut sijoitettiin pareittain koppeihin, Ruuth yhdessä Leppäkosken asemapäällikön kanssa, joka yritti pitää hermojaan kurissa opettelemalla englannin kielioppia mukaansa ottamasta kirjasta.

Ruuth kertoi vankeja kohdellun yleensä hyvin; he saivat peseytyä, tavata muita vankeja, joita oli monista eri yhteiskuntaluokista.

Torstain 25.4. vastaisena yönä vangit komennettiin riveihin ja vietiin vanhan linnan alaisiin pimeisiin holveihin. Vankien joukossa oli Hämeenlinnan suomalaisen yhteiskoulun rehtori Henrik Verneri Vartia, joka kehotti pelokkaita vankeja tottelemaan vartijoita, jotka kuulema olivat valkoisten puolella ja yrittivät suojella vankeja. Pian vangit komennettiin ulos holveista ja vietiin takaisin koppeihin. Ruuthille kerrottiin jälkeenpäin, että kyseessä olisi ollut juoni, jolla jyrkän linjan punaiset yrittivät saada maltilliset toverinsa päästämään vangit vapaaksi, jotta nämä voitaisiin ampua karkulaisina.

Torstaipäivänä vankien olot olivat muuttuneet sen verran vapaammiksi, että heidät päästettiin saunaan ja annettiin jopa alusvaatteita. Holvissa paljasjaloin yön viettänyt Ruuth oli vilustunut, mutta tuttu lääkäri vakuutti : “Var lugn, de kommer i morgon.” Saksalaisten tykkien jyske kuului jo Turengista Hämeenlinnaan.

Aamulla 26.4. vangit vietiin linnan yläkerrokseen, jossa yllättäen olikin ruokaa ja takkatuli loimusi. Vankien joukossa oli entisiä valkoisia upseereita, jotka ottivat johdon käsiinsä, ja myös vartijat olivat valkoisia. Myöhemmin iltapäivällä vangit seurasivat linnan kappelin ikkunoista, kun saksalaiset joukot saapuivat Hattelmalan harjulle ja parin tunnin taistelun jälkeen keskikaupunkiin, ja kuinka loputon hevosjono vaelsi itään punaisten paetessa Luopioisten ja Lahden suuntaan.

Vielä samana päivänä majuri von Brandestein käski avata linnan portit. Saksalaiset tiesivät linnan vangeista, sillä heidän kenraalinsa oli yöpynyt Sipilän kartanossa, ja Anna Ruuth oli pyytänyt, että hänen miehensä pelastettaisiin.

Linnan vankien piina päättyi, ja vapautetut järjestivät kappelissa hartaushetken, jossa laulettiin Jumala ompi linnamme. Kiitospuheen vapauttajille piti Martti Ruuth. Leppäkoskella häntä odottivat onnellinen perhe ja uusi kultakello, jonka leppäkoskelaiset lahjoittivat Hämeenlinnassa menetetyn tilalle kiitokseksi hartaushetkistä.

Marjatta Möttölä

Lähteet:

Isoisän kello - ja oloja ja tapahtumia Leppäkoskella 1917-19. Pohjautuu apteekkari Raimo Kairan Martti Ruuthista 20.3.1960 tekemään haastatteluun sekä Martti Ruudun ja Jaakko Ruudun muistikuviin. 1991. Perhearkisto.

Veli-Matti Autio: Kirkkohistorioitsijan piinaviikko punaisten vankina 1918. Perustuu osin fil.maist. ja kulttuuritoimittaja Hertta Tirrasen Martti Ruuthista tekemään haastatteluun. Tirranen haastatteli 1940- ja 50-lukujen vaihteessa Helsingin yliopiston eläkeläisiä. Tekstin ilmestymisjulkaisua ei ole tiedossa; leike on perhearkistossa.