”Jo viisitoistavuotiaana…”

Joku nuoremman sukupolven jäsen kyseli viime sotia muistellessa, miltä tuntui lähteä sotaan. Sinne ei tarvinnut lähteä - se tuli ollessani 15-vuotias. Yleisten kertausharjoitusten alkaessa 7.10.1939 koulunkäynti keskeytyi. Iltahämärässä osuin Joensuun raviradalle, jossa otettiin hevosia armeijalle. Taputtelin tarkastettuja ja hyväksyttyjä hevosia puomille. Keskellä yötä vietiin osa Työväentalolle. Pimennettyä kaupunkia elähdytti rautaisten kärrynpyörien kolina katukivillä. Pimeässä häämöttävä liinaharja toi mieleen kotoa armeijalle merkityn tamma Lirpan.

Sodasta puhuttiin 1930-luvulla vähän, mutta siihen varauduttiin. Koulupojat harrastivat liikuntaa, mm. yhä pidempiä pyöräretkiä. Karjalan Partiopoikapiirin keväinen pyöräviesti ajettiin Viipurista ensin Joensuun tasalle, mutta vuosina 1938-1939 Pielisen ympäri. Joensuusta Tohmajärvelle pääsi pyörällä alle kolmessa tunnissa.

Maanpuolustusoppiakin oli tarjolla. Syksyllä 1937 alkoi partiolaisille väestönsuojelukurssi, joka tuotti oikeaan olkavarteen kaasupuolustusmerkin. Keväällä käytiin Onttolassa tutustumassa rajavääpelin esittelemiin harjoituskaasuihin ja kokemassa omatekoisen suodattimen teho. Syksyllä 1938 opetti samaa asia Joensuun Yhteiskoulun rehtori Paavo Ansas meille viidesluokkalaisille.    

Tsekkoslovakian kriisi herätti laajemman huomion. Joensuun suojeluskunta piti kurssinsa ja esitteli sen tuloksia pimeällä kauppatorilla. Samaa asiaa palveli Erkki Karun elokuva ”Meidän poikamme ilmassa - me maassa”, joka käytiin katsomassa koko koulun voimin.

Peninkulma pidätettynä                           

Uuden päivän noustua 9.10.1939  tuli mieleeni lähtö polkupyörällä kotiin Tohmajärvelle, jossa arvelin löytyvän pysyvääkin työtä isänmaan hyväksi. Vasta tehty sorainen maantie oli raskas polkea. Onkamon jälkeen poikkesin kylätielle ja rautatielle, jonka kupeen arvelin sileämmäksi ajaa. Mutta Ruostepuron siltavartio pidätti minut. Vartiopäällikkö Akseli Tietäväinen kuulusteli ”rikollisen” pokka lujana, vaikka tunsikin minut vanhastaan. 

Vartiolle muonaa tuonut Kauko Vallinoja saattoi pidätetyn Tohmajärven asemalle – hän resiinalla, minä hieman ketterämmällä ajoneuvolla. Pidätys päättyi siihen, mutta ikuistui vartion päiväkirjaan suureksi huviksi myöhemmille sillanvartijoille. 

Maantien mittareina ja koulussa

Pysyväksi tehtäväksi tuli puhelinlinjojen päivittäinen katsastus – nehän seurailivat maanteitä tiheinä juovina. Tämän systeemin kävi perustamassa suojeluskuntapiirin vääpeli Erkki Vänskä. Kemien kylästä käsin ajeltiin kaakkoon Peijonniemeen, lounaaseen Kiteen Haarajärvelle ja pohjoiseen pitäjänrajalle Hernevaaran taakse polkupyörällä poutakelillä, vesisateessa ja viimein hevosen ja reen tallaamalla lumikelillä.

Tämä keskeytyi marraskuun puolivälissä, kun koulut jatkoivat työtään. Kaupunkilaiset lukiolaiset pojat oli pääosin koulutettu ilmatorjuntaan. Kaksi luokkakaveria istui koulussakin sarka-asuissa. Koulunkäynti ei maistunut, vaikka lehtori Kersti Hukka, sotakeväänä 1918 koulunsa päättänyt, sanoikin, että kyllä matematiikan opiskelukin on isänmaallista työtä.

Samaisen Kerstin tunti häiriytyi 29.11.1939 kello 08.45, kun silloinen abiturus Esko Tähti ilmestyi luokan ovelle ja sanoi: ”Ake (Nenonen) ja Kai (Kartasalo), mennään.” Tiesimme heidän määräpaikkansa SOK:n talon tornissa joen itärannalla ilmatorjuntakonekiväärin ääressä – muutapa ei paljon tiedettykään. Itänaapuri oli arvioinut tarvitsevansa kaksi viikkoa matkalla Helsinkiin, ja se tuntui voimasuhteiden valossa realistiselta.

Koulupäivän päätteeksi kokoonnuimme rukousaulaan. ”Jumala ompi linnamme” yritti takertua kurkkuun. ”Mamma” Elon kehotus muistaa opintojakin tuntui ylioptimistiselta – kaksi viikkoa ja ammen plottis!

Iltajuna Tohmajärvelle oli tupaten täynnä yksikköihinsä palaavia reserviläisiä, joukossa kevään 1938 ylioppilas ja nyt reserviupseerikokelas Yrjö Karhu. Mietin, näinkö hän palannee sodasta. Hänellä oli parempi onni kuin kahdella luokkatoverillaan. 

Talvi tuli. Lumikelin takia siirtyi puhelinlinjojen tarkastus hevosmiehille, ja sotahommat muuttuivat vartiotehtäviksi. Kemienmäen puhelinlinjoja vahtiessa kuuntelin jytinää Tolvajärveltä. Joulukuun puolivälissä näin taas koilliselta iltataivaalta punaisen kajon ja arvelin, että nyt se pogostakin (Ilomantsin) palaa. Kotvasen kuluttua vilkaisin sinne päin – kuu nousi taivaalle ihan rauhassa. 

Sota tunki Suotalolle (Saloheimon perheen koti, suoviljelykoeasema) salmilaisina itkevinä evakkoina. Mielialat kohenivat vähitellen, mutta kyläkoulun opettajan kuolinviesti nosti uuden murheen. Ja surun haihduttua nousi kolmas: ennen joulua salmilaiset siirrettiin kauemmaksi länteen. Joulun aattopäivänä pihamaalle ilmestynyt sotilas kyseli turhaan vaimoaan – joutui kai hakemaan rakastaan joulunpyhät.

Suojeluskunnan asevarustus jäi niukaksi, sillä reserviläiset veivät omansa sotaan. Jäljellä oli sentään yksi sarjatuliase, Bergmann-konepistooli, joita oli hankittu 1920-luvulla suojeluskunnille. Sen esitteli meille joku Värtsilästä tullut asiatuntija. Muistiini jäi aseen kaliiperi 7,65 ja vähän muutakin – tuleviin tarpeisiin.

Lauri-isä, suojeluskunnan korpraali, sai keskeisen tehtävän paikallispäällikkönä, kun koulutetumpi voima tarvittiin suojeluskuntapiirin tehtäviin. Hän kertoi meille vain yhdestä tehtävästä; kahvinjuonnista suojeluskuntatalon Lottalassa rintamamiesten vaimojen kanssa näiden tultua kyselemään miehistään. Tämä saattoi olla jopa tärkeintä: reserviläisten puolisot olivat herkin kotirintaman mielialojen mittari. Eräs asiakirja viittasi myöhemmin isän rooliin tässä äärimmäisen salatussa asiassa. 

Suojeluskunnan tehtäviin kuului myös väestönsuojelu. Sen päällikkö, siviilissä kauppias Toivo Viherto, viestitti kylälle ilmahälytykset vääntäen sireenin kampia. Väitettiin kyllä, että Toivon luonnonäänikin kantoi kauemmaksi kuin peltivälineen vonkuna.

Kolmas tärkeä henkilö ”varuskunnassa”, Pekka Harinen, vastasi suojeluskuntatalon lämmityksestä tuona pakkastalvena. Pekka oli kooltaan pieni ja jäänyt muita vähemmälle hengenlahjoiltaan. Mutta hän oli muistihirmu: Seitsemää veljestä tuli solkenaan niin sattuessa. Pekka vastasi halkojen riittävyydestä talon lämmityksessä, näyttämön alla toimivan keittiön ja Lottakahvilan hellapuista. 

Pakkaspäivien kirkas sää suosi ilmatoimintaa, jota lotat valvoivat suojeluskuntatalon tornista. Voimasuhteet ilmenivät eräänä tammikuun päivänä, kun 50 punatähtistä pommaria eteni kaiketi rataa seuraten luoteeseen. Hetken perästä porhalsi niiden jälkeen yksi hävittäjä Värtsilän kentältä. Iltapäivällä palaili osa vieraista samaa jälkeä omalle maallensa.

Sodan lopulla tuli pommejakin. Rautatieasemalle ylikäytävän viereen radan pohjoispuolelle pudonnut pommi katkoi lennätinlangat, mutta rata säilyi. Sirpalepommeja sateli siitä Tenkaan päin, mutta liian matalalta pudotettuina niiden varmistimet eivät ehtineet aueta, ja niin niiden pyrstöjä törrötteli hangessa. Yksi läpäisi Kähärien asunnon vesikaton ja yläkerran pysähtyen alakerrassa petsattuun kirjoituspöytään.

Viimeisinä talvisodan viikkoina tarkkailtiin Tohmajärven aavaa Kirkkoniemestä käsin desanttien varalta, mukana myös 14-vuotias pikkuveli Matti. Vartiopaikka sijoitettiin kirkontorniin, jonne oli kiva kiivetä kirkon ulkokaton kautta. Pimeällä kuulosteltiin ääniä kirkon pihalta. Hälytyskeinot puuttuivat, sillä lähin puhelin oli Pappilan kansliassa eikä sen käytöstä ollut sovittu. Lämmittelemässä käytiin Pitäjäntuvassa, jossa suntio Eino Määttä asui. Ainoa lentotoiminta havaittiin, kun Värtsilässä majaileva hävittäjälaivue piti järven jäällä ampumaharjoituksiaan.

Maaliskuun alun 1940 kirkas sunnuntaiaamu jäi mieleen erityisesti: Sinä päivänä pidettiin suuret sankarihautajaiset Kirkkoniemessä, siihenastiset suojeluskuntalaiset tarvittiin arkkuja kantamaan. Suojeluskuntatalon vartijoina toimivat entiset torpparit, silloiset tilalliset todistaen Suomen kansan sisäistä yhdistymistä.

Välirauhan aika

Moskovan rauha 13.3.1940 muutti tulevaisuuden perusteellisesti. Valtakunnan raja vedettiin 15 kilometrin päähän Suotalosta ja sen takainen elos evakuoitiin kireässä pakkasessa. Maantiet aurattiin autoliikenteelle. Rajan ylittävä kulku määrättiin yksisuuntaiseksi Tohmajärvi – Pälkjärvi –Värtsilä-kolmiossa. Karja ja hevosajoneuvot ohjattiin sivuteille.

Suotalon avarat varastotilat täyttyivät Soanlahden viimekesäisestä sadosta. Viljasäkit pinottiin puimaladon yläkertaan ja pakkasessa helisevät perunasäkit tyhjennettiin perunakellarin laareihin. Ruokaa niistä ei saatu – keväämmällä lapioitiin haiseva liete ulos. Itse soanlahtelaiset sijoitettiin muuanne. 

Koulun viimeinen lukukausi

Tammikuussa 1942 jouduin kouluun luokan ainoana poikana 15 tytön joukossa. Kaikki vähänkin vanhemmat kaverit olivat sodassa. Tilanne oli poikkeuksellinen. Oli vaikea tietää, mitä tytöt minusta ajattelivat, vai ajattelivatko mitään. Omasta puolestani opin pitämään puheeni rajoissaan, oli asioita, joista ei passannut puhua. Tiesin, että osalla heistä oli sydänystävä rintamalla. Ainakin yksi ystävä oli kaatunut ja toinen pahoin haavoittunut loppuvuonna 1941. 

Koulunkäynnin ohella ehti tehdä yhtä jos toista muutakin mitä tarvittiin. Jo 1937 opin, tai ainakin luulin oppineeni soittamaan torvea, suojeluskunnan poikaosaston ja partiolippukunnan yhteisessä torvisoittokunnassa. Tämä jatkui sitten välirauhan aikana, jolloin Joensuun suojeluskunnan ja työväenyhdistyksen soittokunnat yhdistyivät. Huippukohtaa ja oikeastaan loppupistettä merkitsi kevät 1942, kun soitettiin suurissa sankarihautajaisissa, jossa siunattiin suuri joukko kaatuneita, myös tuttuja miehiä. 

No, loppuihan se koulukin keväällä 1942. Meidät potkittiin pois ”täysoppineina”. Pojatkin tulivat Uhtualta, kaksi Karhumäestä ja neljäs aliselta Syväriltä lakitettaviksi. Vapaudenpuistosta lähti siviilien lisäksi melkoinen harmaa joukko sotamiehestä luutnanttiin laskemaan kukkansa sankariristeille.

Sotilaspoikatyötä

Koulun päätyttyä ja lakinjaon jälkeen tuli eteen kysymys, että mitä tämän jälkeen. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä lähtisin opiskelemaan. Tuntui tärkeältä keskittyä maanpuolustukseen liittyviin asioihin. Asian ratkaisi suojeluskunnan silloinen paikallispäällikkö, apulaisnimismies Johannes Järveläinen, joka tarjosi minulle sotilaspoikaosaston vetäjän tehtävää. Sotilaspoika-nimitys oli uusi, suojeluskuntajärjestö oli välirauhan aikana organisoinut sen uudelleen.  

Aiemmin oli jo toiminut Kemien kylän poikaväki. Nämä pojat olivat minua muutaman vuoden nuorempia, Matti-veljen ikäluokkaa. Järjestön Pohjois-Karjalan piiri käsitti nykyisen maakunnan lukuun ottamatta Lieksaa, Nurmesta ja Juukaa, jotka kuuluivat Kajaanin piiriin, ja Kitee ja Kesälahti kuuluivat Savonlinnan piiriin. Paikallisten osastojen päälliköinä toimi kirjava joukko henkilöitä. Oli vanhempia miehiä ja nuorempiakin, ilmeisesti rintamapalvelukseen kelpaamattomia.

Harjoitukset koskivat lähinnä suunnistusta. Ampumaharjoituksia ei minun aikanani pidetty. Poikia koottiin kerran viikossa johonkin touhuun. Valkealammilla (Saloheimojen huvila) pidettiin kolmen päivän leiri. Muonitus oli kahden lottatytön varassa, heistä toinen oli Toini-serkku (Saloheimo), joka oli tullut Vammalasta maatöihin Suotalolle. Telttamajoitusta ei ollut, sillä kaikki teltat olivat tietenkin rintamalla. Huvila oli käytössä, osa taisi majoittua saunaankin. 

Heti leirin jälkeen joukko sai komennuksen kahden Uuden Värtsilän sotavankileiriltä karanneen sotavangin etsintään ja kiinni ottoon. Tähän tarvittiin aseitakin, joten jakelin joukolle kiväärit. Korhosen Esko sai itävaltalaisen konepistoolin. Hän kertoi myöhemmin saaneensa jo jonkun jyvällekin, mutta peli ei toiminut. Jälkeenpäin ajattelin, että siinä oli kyllä varjelusta, sillä ase olisi toimiessaan saanut karkurilta hengen pois. Tämäkin  tilanne todisti sen, että paikallispuolustus oli käytännössä sotilaspoikien varassa, vaikka siitä ei etukäteen puhuttukaan,  

Piirillä oli kesällä yhteistä toimintaa, urheilujuhla ja vielä yhteinen leiri Värtsilän, Pälkjärven ja Tohmajärven osastojen kesken Peijonniemen Nenosenlammilla. Talvella tietysti hiihdettiin. Valkealammille tehtiin yöretki koko joukon kanssa. Piiri järjesti talvikilpailut Enossa, koska siellä oli ainoa käyttökuntoinen hyppyrimäki. Hiihdon ja mäkihypyn lisäksi ohjelmassa oli myös pujottelu. Erkki Hassinen menestyi hyvin viimeksi mainitussa lajissa. 

Syksyn tullen homma alkoi levitä. Akkalasta tuli kysely, että voisiko sinnekin saada toimintaa, ja kävin sitten siellä kerran viikossa suunnistusta opettamassa. Ennen pitkää tuli Murroilta samanlainen pyyntö, siellä kävin loppujen lopuksi suksilla, samoin Saariossa. Järventaustastakin taidettiin kysellä. Onkamon Säkäniemestäkin tuli pyyntö, mutta sinne oli hiihtomiehelle liian pitkä matka, joten se asia jäi auki.

Tämä sotilaspoika-aktiviteetti tuotti 6.12.1942 suojeluskuntapiirin päiväkäskyn perusteella natsat – minusta tuli sattumakorpraali. Urani sotilaspoikajohtajana päättyi sitten maaliskuussa 1943, jolloin minun oli määrä ilmoittautua Kuopiossa asepalvelukseen.

Veijo Saloheimo, professori, FT, reservin luutnantti

Martta Saloheimon o.s. Ruuth pojanpoika

Toimittanut ja kuvat lisännyt Leena Saloheimo.