Paavo Haapamäki (1923-2001) aloitti varusmiespalvelun 1942 tammikuussa jalkaväen jääkärijoukoissa. 1944 toukokuussa päättyi upseerikoulu.  Hän oli jalkaväen jääkäri ja palasi upseerikokelaana kesäkuun alussa Laguksen panssarijääkärijoukkoihin Karjalan kannakselle.  Suuri venäläisten läpimurto oli tapahtunut Valkeasaaressa.   Paavon joukko-osasto ennätti kriittisessä tilanteessa olevia, peräntyviä joukkoja vastaan Kivennavalle Polviselän kylään.

Tuossa paikassa viimeisetkin suomalaisjoukot olivat epäjärjestyksessä, nälkäisinä ja pakokauhussa tulleet vastaan. Vetäytyvät joukot olivat kamalaa nähtävää.  Vetäytyvien miesten silmissä oli ilme kuten olisivat täysin tolaltaan, tuijottava katse.  Jos heitä yritettiin pysäyttää ottamalla rinnuksista kiinni, he riuhtaisivat itsensä irti.  Sanoivat että kaikki on tapettu jne.  Viimeisinä tuli jonkinlaisessa järjestyksessä olevia viimeisiä joukkoja.  Kaikesta näki ja koki, että vetäytyjät olivat joutuneet kokemaan hirveitä yli kestävyytensä.   Edessä olivat tulossa venäläiset vahvasti panssaroidut joukot. 

Levittäydyttiin puolustukseen Polviselän kylään.  Kylä oli korkealla mäellä, puolustus ryhmitettiin alarinteessä olevaan notkoon tien molemmin puolin.  Vastaan ajoi valtava jono venäläisten rynnäkkötykkejä, nimeltään Josef Stalin. Paavon joukoilla ei ollut lainkaan panssarivaunuja, mikä oli tietysti huono juttu.  Omien joukkojen panssarivaunut olivat tuolloin tulossa vasta Imatran paikkeilla.  Panssarintorjuntatykkejä kuitenkin oli.  Jääkärit ryhmittäytyivät maantien molemmin puolin puolustukseen.  Uutena vielä kenenkään kokemattomana aseena vihollisella oli ns. Staalinin urut.  Nämä tykit sylkäisivät kerralla suuren määrän kevyitä kranaatteja.  Urkujen lähtölaukaus oli eräänlainen valtava huokaisu ja keskitys peitti noin hehtaarin alan.  Näitä pieniä kranaatteja tuli yhtenä puurona niskaan.  Vaikutus oli pelottava ja tuntui kamalalta.

Paavon kanssa samalla RUK-kurssilla oli August Morant niminen poika. Hän oli Paavon tapaan joukkueenjohtajana samassa pataljoonassa. Paavo oli tavannut Morantin ennen tulikastetta.  Olivat laskeneet leikkiä, että kunpa joku nyt huutaisi: harjoitus keskeytetään. Vihollisen jalkaväen hyökkäys lähestyi siinä metsämaastossa.  Osoittautui, että maastossa vihollisella on ihan mahdottoman suuri ylivoima.  Myös siinä maantien varressa panssarintorjuntatykit ammuttiin murskaksi toinen toisensa jälkeen. Suomalaisten täytyi perääntyä.  Perääntyessään Paavo näki, että kuusikossa vilahtivat kokelaan nauhat ja hän meni katsomaan tarkemmin. Morant makasi siinä kuolleen näköisenä.  Komppanian päällikkökin sanoi, ettei kaatuneita pystytä evakoimaan.  Paavo kuuli kuitenkin Morantin hiljaa vaikertelevan.  Erään kersantin kanssa Paavo raahasi mukanaan haavoittunutta.  Vihollinen oli koko ajan välittömässä kosketuksessa ja välillä jouduttiin tulitaisteluihin. Kiire oli kova, sillä läheisellä tiellä rynnäkkötykit painoivat jo kaukana edellä.   Saatiin lisäapua kantamiseen ja päädyttiin sattumalta joukkosidontapaikalle, jossa oli lääkäri.  Tämä sanoi katsottuaan haavoittunutta, ettei tämä tulisi elämään montaakaan tuntia.  Maksaan oli osunut konepistoolin sarja, jonka vuoksi maksamassaa pusertui ulos ja vatsalaukkuun, lisäksi käsi oli poikki.  - Erikoinen sattuma oli myöhemmin, kun Paavo oli lyhyellä kotilomamatkalla myöhäiskesällä törmännyt Moranttiin Tampereen asemalla.  Juna oli juuri lähdössä ja vain hetki oli ollut aikaa puhua.  Morant oli ollut kovin kalpea ja käsi siteessä, mutta elossa.  Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä haavoittumisesta ja siitä miten Polviselästä tultiin pois.  (Antti Haapamäki sai selvillä, että Morant oli kuollut Paavon kuoleman 2001 jälkeen).

Pari päivää tämän jälkeen Paavo osallistui Kuuterselän taisteluun, joka oli mittasuhteitaan valtavan  paljon suurempi taistelu.  Taistelussa oli jo mukana myös suomalaisten rynnäkkötykit.  Kuuterselän taistelu oli hyvin ankara ja ensimmäistä kertaa sitten rintaman murtumisen jälkeen vihollinen pysäytettiin ja työnnettiin noin 5 km taaksepäin.  Tämä oli varmasti yksi uljaimmista vastaiskuista. Vihollisen ylivoima ja tulivoima olivat kuitenkin sellaisia, että suomalaisten oli pakko perääntyä.  Nyt kuitenkin peräännyttiin järjestyksessä ja kovasti taistellen.

Paavo haavoittui taisteluissa lievästi, mutta osallistui heinäkuussa tämän jälkeen mm.  Vuosalmen suurtaisteluun ja syksyllä Lapin sotaan.

Paavo-isä oli kesällä 1944 vasta 21 vuotias.  Hänelle Karjalan kannaksen taistelut olivat ensimmäinen todellinen tulikaste ja taistelukokemus.  Laguksen panssaridivisioonan miehistö, ne jääkärit joita Paavo määrättiin johtamaan, olivat hyvin koulutettuja ja karaistuneita joukkoja. Hirvittävät sodassa koetut kokemukset varmasti vaikuttivat hänen hermostoonsa, jonka perheenjäsenet myöhempinä vuosina tulivat kokemaan.  Nykymaailman koettelemuksiin peilaten tuntuu vaikealta mieltää, miten miehet ja myös naiset kestivät ja pystyivät sopeutumaan sodan jälkeen siviilielämään.

Paavo Haapamäen kertomus vuoden 1944 Karjalan kannaksen taisteluista nauhoitettiin 28.2.1995 kotona Haapamäellä Katajamäen tuvan pöydän ääressä. Antti Haapamäki kirjoitti puheen tekstiksi melkein sanasta sanaan nauhan mukaan. 

Paavon vaimo oli 1949 alkaen Kirsti Haapamäki, o.s. Saloheimo, joka oli Martta Saloheimon o.s. Ruuth pojan tytär. Kirsti eli Kipo Saloheimo kuvattiin kotipihallaan pikkulottana 1941.