TALVISOTA

30.11.1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen.  Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat 16 suomalaista paikkakuntaa, mm. Helsinkiä kahdesti. Suomen presidentti julisti eduskunnan päättämän sotatilan klo 13.30.

Vänrikki Aulis Iivonen kirjoitti päiväkirjaansa 30.11.1939: ”Aamu valkeni kirkkaana. Johanneksen kirkolta näkyi jo liikettä, kun ylitsemme lensi neljä tiedustelukonetta Viipurin suuntaan. Yhdestä koneesta huudettiin ämyrillä ”Oma kone!” sen hämäänyttäessä meitä, sillä hetken päästä kuulimme Viipuriin putoilevien pommien jysähdyksiä. Nyt tajusimme, että ennustettu sota oli alkanut.”

Pommitukset yllättivät siviiliväestön. Helsingissä Munkkiniemessä Kaarina Ruutu oli palaamassa kaupasta ensimmäisen hälytyksen tullessa ja jyskeen alkaessa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa 5.-6.12.1939: ”Ihmiset juoksivat kuin mielettömät, ryske ja pauhu yltyi, tuntui koko talo tärähtelevän. Hiljaisemman hetken tullen juoksin (porraskäytävästä) kadun yli metsään, josta hyvin näin ryssän lentolaivueen korkealla – toistakymmentä konetta oli ilmassa.” Ines Iivonen taas oli lähtenyt sisarensa Helmi Ruudun kanssa kodistaan Hesperiankadulta kävellen kohti bussiasemaa tarkoituksenaan mennä Askolaan tuttavien luo. Heidän ollessaan Lasipalatsin kohdalla osui siihen pommi ja Ines Iivonen lensi lasiseinän läpi. Sisarukset pääsivät kuitenkin Askolaan menevään bussiin. Perillä he huomasivat, että heidän sateenvarjoissaan oli runsaasti lasinsirpaleita. Pahempaa oli kuitenkin se, että parin päivän kuluttua alkoi Ines Iivonen oirehtia ja häntä hoidettiin sitten Lapinlahden sairaalassa useita kuukausia.

Kaupunkilaisia kehotettiin siirtymään maaseudulle, jossa huvilat sekä sukulaisten ja tuttavien kodit täyttyivät. Martti Ruudun perhe pääsi joulukuun alussa ystäväperheen vuokraamalla autolla Helsingistä Martti Ruuthin huvilalle Mäntyharjuun. Matkaan meni toista vuorokautta ilmahälytysten ja auton rikkoutumisesta johtuneiden pysähdysten takia.

TALVISOTA eteni kahtena vaiheena: aluksi puna-armeijan hyökkäykset epäonnistuvat ja Suomen puolustusvoimat ylläpitivät menestyksellistä torjuntataistelua  kaikilla rintamaosuuksilla joulukuussa 1939. Neuvostoarmeija teki suurhyökkäyksen (tulivalmistelut 1.2.1940 alkaen, vars. aloitus 11.2.1940. Sen paine mursi suomalaispuolustuksen asteittainen Karjalankannaksen länsiosassa ja Viipurinlahdella helmi–maaliskuussa 1940.

Suojeluskunta oli organisoinut Tohmajärven koulupojat heti ylimääräisen kertausharjoituksen alettua tarkastamaan päivittäin puhelinlinjoja aluksi polkupyörillä, myöhemmin hevoselle ja reellä. Työ jatkui talvisodan alettua. Veijo Saloheimo muisteli:  ”Kemienmäen puhelinlinjoja vahtiessa kuuntelin jytinää Tolvajärveltä. Joulukuun puolivälissä näin koilliselta iltataivaalta punaisen kajon ja arvelin, että nyt se Ilomantsin pogostakin palaa. Kotvasen kuluttua vilkaisin sinne päin – kuu nousi taivaalle ihan rauhassa.”

Talvisodan jouluun Ruutujen perheessä Mäntyharjussa varustettiin kyllä perinteiset jouluherkut ja -lahjat, mutta Kaarina Ruudun päiväkirjamerkinnän mukaan joulunvietto meni ”hiljaisesti, kun Martti-isästä oli kanssamme vain valokuva”. Sama kokemus jaettiin varmaan tuhansissa muissakin Suomen perheissä tuona ja tulevina jouluina.  

Mäntyharjun ilmavalvontaan osallistuva lukiolainen Liimi Kantele kirjoitti 6.1.1940 isälleen lähetyspappi Väinö Kanteleelle Kiinaan mm. Mikkelin pommituksista: ”Se on hirvittävää, ei vain Mikkelissä vaan kaikkialla muuallakin. Mutta ei Suomea sillä lailla valloiteta, eikä muutenkaan. On totisesti nousemista ja rakentamista ja alusta alkamista, sitten kun niin pitkälle päästään. Mutta ihanaa vain on ajatella, että joskus varmasti päästään.”   

Opettaja Kerttu Kantele taas toimi Sortavalan maalaiskunnan kunnantalolla kansanhuollon sihteerinä ja rahastonhoitajana. Hänen asiakkainaan kävi reserviläisten perheitä, evakuoituja, työvelvollisten perheitä ja muita avun tarpeessa olevia. Tehtävä oli aika vaativa ja erehdyksiäkin sattui. Kerttu kirjoitti 7.1.1940 kotiväelleen: ”perhe, jota olen avustanut, on jo ainakin kolmasti ostanut ”prosenttikahvia”, kun korttikahvi ei riitä. Mutta kyllä olen saanut auttaa monta tosihädässä olevaa, ja se tuottaa suurta tyydytystä antajalle, vaikka olenkin vain välikätenä, enkä anna omastani.” Kertun jakamiin avustuksiin käytettyä rahaa tuli mm. Ruotsista. Sokeri, siirappi ja kahvi olivat säännöstelynalaisia lokakuusta 1939 alkaen. 

Ebeneserin lastentarhaopettajaopiston ja sen ensiapuaseman taloutta talvisodan aikana hoitanut Marja Kantele kirjoitti helmikuussa 1940  Helsingistä äidilleen ja sisarelleen, että ”… Paavo (veli, majuri Paavo Kantele) sanoi tietävänsä sellaisia, jotka tarvitsevat lämmittävää, varsinkin sukkia. Mutta ei nyt ole valmista paljoakaan, kun olemme ommelleet lumipukuja, joilla on tulinen kiire. Erääseen sairaalaan on kysytty myös lämmintä tavaraa rintamalle palaaville. … Sain tänään taas jonkinmoista lankaa sukiksi. Ehkä löydän jostain lisää vielä vähäsen, niin saatte taas uutta neulomista. …”  

Harri Ruudun vaimo Mirja, oppikoulunopettaja, komennettiin suorittamaan työvelvollisuutta konekirjoittajana Hämeenlinnan rovastintoimistossa. Työhön kuului mm. kaatuneiden omaisille vietävien suruviestien kirjoittaminen.  

Sotatoimialueiden väestöä evakuoitiin, heitä tuli syvemmälle Suomeen aaltoina ja virtoina. Lauri Saloheimon johtama suoviljelykoeasema Tohmajärven Kemiessä toimi yhtenä etappina. ”Sota tunki Suotalolle salmilaisina itkevinä evakkoina,” muisteli Veijo Saloheimo. Jouluaattona 1939 Suotalolle ilmestyi vaimoaan etsivä sotilas, mutta salmilaiset oli siirretty jo muualle.

Suurhyökkäykseen liittyivät ankarat pommitukset. Helmikuun alussa 1940 Kuopiossa pommien paineaalto rikkoi Eija (s. 1911) ja Risto Enarvin kodin ikkunat ja kodista tuli talvipakkasella käyttökelvoton. Oltuaan lapsineen jonkin aikaa sukulaisissa Savossa, matkusti Eija Enarvi viisivuotiaan Anna-Riitan ja kolmevuotiaan Petrin kanssa Tanskaan tätinsä perheen luo. Euroopan poliittisen tilanteen kehittyminen sai Eijan kuitenkin palaamaan Suomeen viimeisellä mahdollisella laivavuorolla ennen kuin Saksa miehitti Tanskan huhtikuun alussa. 

Talvisodan loppuvaiheessa alkoi myös suurten sankarihautajaisten järjestäminen. Kirkkaana maaliskuisena sunnuntaina 1940 tarvittiin kaikki paikkakunnalla olevat suojeluskuntalaiset kaatuneiden tohmajärveläisten arkkuja kantamaan ja suojeluskuntataloa jäivät vartioimaan entiset torpparit ”todistaen Suomen kansan sisäistä yhdistymistä”, kuten Veijo Saloheimo totesi.

Moskovan rauha allekirjoitettiin 12.3.1940. Puolustuslaitoksen tiedotuslaitoksessa tuolloin työskennellyt Martti Ruutu kirjoitti: ”Muistan erityisesti talvisodan päättymispäivän. Meitä oli paikalla 8 – 10 henkilöä. Kuuntelimme järkyttyneinä radiosta, kuinka meiltä oli riistetty kymmenesosa maatamme. Ja yhtäkkiä (toimittaja Toivo A.) Viherheimo sanoi, että nyt töihin: ’Te kuulitte ja kaikissa Suomen kodeissa on kuultu sama. Nyt meidän pitää pystyä sanomaan jotakin niille ihmisille, vaikka olemme kaikki yhtä järkyttyneitä.’  Jokainen meistä pantiin soittamaan maakunnan lehtiin niin, että kun ihmiset seuraavana päivänä heräävät, lähimmässä lehdessä olisi jotakin heidän tuekseen sanottua.”    

JATKOSOTA

Neuvostoliiton hyökkäykset Suomea vastaan alkoivat uudelleen 22.6.1941 ja sota julistettiin 26.6.1941.

Liikekannallepano suoritettiin jälleen ”ylimääräisenä harjoituksena”. Aulis Iivonen kirjoitti sotapäiväkirjaansa: ”… 18.6.1941 … illalla toi poliisi valkoisen lapun, mutta oli niin myöhä, että junaan en ehtinyt. Hyvä olikin. Sain äidin junaan 19.6. aamulla, koko päivän ehdin toimitella asioita. Klo 21.35 vihdoin vihelsi veturi lähtömerkin. Juna oli tupaten täynnä. Pieksämäelle asti sain seistä. Kouvolassa kerkesin pistäytyä Osmon (veljen) väkeä katsomassa. Kreivin aikaan tulinkin, sillä 10 minuutin kuluttua oli Osmon lähdettävä omalle taholleen.” Junamatka Kontiomäelle kesti 21.6. asti. Sieltä Aulis matkasi autokyydissä Nurmekseen ja edelleen Juukaan ”salaperäiseen yksikköön 4345, joka osoittautui aselajiltaan tykistöksi. Patteristo oli marssivalmiina Lokinlammen kankaalla ja matkalle lähdettiinkin puolen tunnin kuluttua”.   

Jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941 nimitettiin Martti Ruutu valtion tiedotuslaitoksen kotimaanosaston tuotantotoimiston päälliköksi ja pian kotimaanosaston päälliköksi. Tiedotuslaitoksen ohessa toimi salainen VIA-verkosto, jonka tehtävänä oli saada verkostoon maaseutukyliä myöten mukaan kansalaisia luomaan yhteishenkeä ja vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen. Kun Valtion tiedotuslaitos luopui VIA:sta, jatkoi se toimintaansa suoraan pääministerin kanslian alaisuudessa. Verkostolle syötetiin tietoja, joita ei voitu sensuurin takia kertoa radiossa tai lehdissä. Martti Ruutu tuli verkoston toiminnanjohtajaksi elokuussa 1943. Hän ryhtyi jo 1941 pitämään päiväkirjaa, johon kirjasi mm. sotatiedotukset, tietoja sotaliikkeistä, työhönsä liittyviä tavoitteita, perusteluja ja selvityksiä. Hän kirjoitti myöhemmin: ”Eteeni alkoi nousta kotimaisia pulmia, jotka olivat merkittäviä kuten jatkuvasti hoidettava työvoimakysymys, kun miehet ja monet naisetkin olivat rintamalla ja kun sota näytti kestävän paljon pitempään kuin oli kuviteltu. Myös tuottajien ja kuluttajien välit kiristyivät ja juopa maaseudun ja kaupunkien väestön välillä kasvoi. Kotimaanosaston päällikkönä jouduin hoitamaan näitä asioita ja pitämään jatkuvaa neuvotteluyhteyttä ministeriöistä alkaen eri laitoksiin ja kansalaisjärjestöihin, jotta voisimme vaimentaa ja ennakoida esiin nousevia kärttyisiä, ärtyisiä ja kateutuvia mielialoja.”  

Martti Ruudun serkku Lauri Saloheimo toimi Tohmajärvellä suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Perhe ihmetteli, kun isän päätehtävä näytti olevan kahvinjuonti rintamamiesten puolisoiden kanssa suojeluskuntatalon Lottalassa – mieshän ei normaalisti edes juonut kahvia. Myöhemmin on selvinnyt, että Lauri Saloheimon kahvinjuonnin motiivi oli se, että reserviläisten vaimot olivat herkin kotirintaman mielialamittari.

Kesällä 1941 kehottivat viranomaiset odottavia äitejä siirtymään Helsingistä muualle synnyttämään. Eija Enarvi odotti kolmatta lastaan ja lähti taas matkaan kahden lapsensa kanssa, nyt Kuopiota kohden. Junat olivat täysiä, Eija lapsineen joutui istumaan matkalaukun päällä. Juna joutui väistelemään sivuraiteelle joukkoja kohti rajaa ja evakoita vastakkaiseen suuntaan kuljettavia junia. Matka Kuopioon kesti puolitoista vuorokautta ja eväät ehtivät loppua. Eija sai lapsilleen tiukan tivaamisen tuloksena vähän vettä lotalta, joka odotti asemalla vesikanisterin kanssa evakkojunan matkustajia – ”evakkomatkallahan mekin olemme!”. Matkalaiset pääsivät ehjinä Kuopioon. Kuukauden kuluttua syntyi Helena Enarvi, nykyinen Helena Ahti. Perheen nuorin, Hannele, syntyi tammikuussa 1944 Helsingin Naistenklinikalla. Lastaan imettävät äidit olivat tuolloin oikeutettuja vähän tavallista suurempaan ruoka-annokseen, mutta sen saadakseen oli Eija Enarvinkin kerran kuukaudessa käytävä neuvolassa osoittamassa, että imetys jatkui. Perhe joutui vielä kerran lähtemään pakoon Helsingin pommituksia sodan loppuvaiheessa, nyt Vihtiin.

Sukkien ja lämpimien varusteiden valmistus rintamalla olevien miesten tarpeisiin jatkui kotirintamalla. Paimion yhteiskoulun lehtori Sirkka Kantele kirjoitti 30.11.1941, että ”… Minä hidas hölmö, jolla on peukalo keskellä kämmentä, olen nyt eri urakassa, kun viikon perästä sukkien pitäisi olla valmiit. Bensiinipulan vuoksi eivät saakaan täältä lähetetyksi toista suurlähetystä Paimion pojille jouluksi, he kun ovat surkean pitkän automatkan päässä. … No kiirettä siis minulla pitää, kun sitä hirmuhidasta virallista tietä on kaikki paketit lähetettävä.” Saman kirjeen marginaaliin hän kirjoittanut: ”Hei! Vaihdatteko minun kahvi-osuuteni 1 kiloon riisiä? Rva Lautkankare olisi halukas vaihtoon, mutta vaihdettavan kahvin pitäisi olla oikeata kahvia eikä korviketta.” 

Marja Kantele kirjoitti Helsingistä sisarelleen Paimioon 30.11.1941: ”Oikein tuntui juhlalliselta kirjoittaa päivämäärä tuohon. … Tänään talvisotamme alkamispäivä ja jo ennen kuin se oli koittanut, eilen hallitus ja eduskunta ovat yksimielisiä julistaessaan valtakunnan laajentuneeksi. … Sinä tietenkin sanoisit minulle, ettei asia ole valmis eikä sotamme lopussa. Totta, totta se on, ja Jumalan kädessä on kohtalomme, mutta eipä voisi paremmissa käsissä ollakaan.”  

Koulut yritettiin nyt pitää toiminnassa mahdollisuuksien mukaan. Marja Kantele kirjoitti Helsingistä marraskuussa 1941: ”(Veljentytär) Sirkka käy (oppi)koulua 2 päivää viikossa, jolloin annetaan läksyjä kahdeksi päiväksi. Siten on koulussa vain 2 luokkaa yhtä aikaa. Kansakouluilla on joka päivä 2 tuntia kullakin luokalla. Ei siitä ole lehdissä enempää kuin radiossakaan kuulutettu, hiljalleen vain aloitettu. … Meillä (Ebeneser-seminaarissa) on 1/3 lapsista ja suomalainen seminaari työssä.” Paimion yhteiskoulussa työskentelevä Sirkka Kantele oli luonnon- ja maantieteen opettaja, mutta hän opetti sodan aikana monia muitakin aineita miesopettajien ollessa rintamalla. Veijo Saloheimon abiturienttivuosi taas alkoi tammikuussa 1942 ja päättyi saman vuoden toukokuussa. Hän oli luokan ainoa poika 15 tytön joukossa, sillä muut neljä poikaa olivat rintamalla. Ylioppilaskirjoituksia ei sodan aikana järjestetty. Abiturientit painoivat kuitenkin juhlallisesti ylioppilaslakit päähänsä toukokuun viimeisenä ja mukana olivat myös rintamalta lomaa saaneet luokkatoverit.  

Jaakko Ruutu oli sodan alkaessa insinööriluutnantti ja hänet ylennettiin sodan kuluessa insinöörikapteeniksi. Hänet komennettiin jatkosodan alkaessa Rovaniemelle 6. divisioonan autokomppaniaan. Divisioona oli alistettu saksalaisille. Saksalaiset eivät olleet tottuneita toimimaan kovissa talvisissa olosuhteissa. Suomalaiset kuljettajat taas hallitsivat monenlaisia, uskaliaitakin, temppuja, joilla autot aina saatiin vähintäänkin korjaamolle asti. Jaakon seuraava komennus oli Petsamoon, jossa tehtävänä oli huolehtia siviiliväestön puuhuollosta. Puuttomaan Petsamoon oli polttopuut tuotava Nellimöstä 70 kilometrin päästä. Ongelmaksi muodostuivat puita näpistelevät saksalaiset, joilta paikallinen suojeluskunta joutui suojelemaan puuvarastoja.  Petsamossa kalansaaliit olivat hyvät. Jaakko Ruutu lähetti sieltä sillitynnyrin isälleen Helsinkiin ja toisen kotiin Tampereelle. Helsinkiin tynnyri saapui hyvässä kunnossa, mutta Tampereelle lähetetty tynnyri pääsi pilaantumaan ja ”suru oli suuri”.

Adolf Hitler saapui Suomeen onnittelemaan marsalkka Mannerheimia tämän 75-vuotispäivänä. Häntä kuljettava lentokone laskeutui 4.6.1942 Immolan kentälle Imatran lähellä. Koneen laskutelineen pyörä syttyi tuleen laskeutumisvaiheessa, mutta palo sammutettiin nopeasti ja vika korjattiin. Mannerheim astui vierasta vastaan kentälle koneiden luo, presidentti Ryti liittyi seurueeseen myöhemmin. Kentän laidalla oli myös pieni Antti Lehtonen tätinsä kanssa. Antin mieleen tosin jäivät vain jylisevät koneet ja joukko miehiä. Immolan kentän lääkäriksi 1939 komennetun vänrikki Pentti Lehtosen perhe asui Immolan lentokenttä- ja varuskunta-alueella upseereille tarkoitetuissa mukavissa asunnoissa aina kesään 1944 asti. Sotatilanteen huonontuessa Kaisu Lehtonen ja lapset siirtyivät Mäntyharjuun sukulaisten luo Pentti Lehtosen jäädessä Immolaan. Suomalaiset koneet siirrettiin Immolasta saksalaisen lento-osaston tieltä muille kentille.

Veljekset ja intohimoiset musiikkimiehet Harri (s. 1908) ja Paavo (s. 1920) Ruutu esiintyivät omilla tahoillaan myös rintamalla ollessaan sekä organisoivat kuoroja ja musiikkiesityksiä. Kirjeet kotiin sisälsivät vähäisiä mainintoja etulinjan tapahtumista, mutta runsaasti ”tärkeämpiä” asioita, jotka liittyivät musiikkiin ja Harrilla myös puutarhanhoitoon. Rintamalla kävi myös erilaisia viihdytysjoukkoja sotilaitten mielialoja kohentamassa. Kesäkuun alussa 1942 Harri Ruutu kirjoitti: ”Jouduin 23.5. noin yhtäkkiä Laulu-Miesten yhdysupseeriksi ja se komennus päättyi vasta 30.5. Oltiin koko ajan matkan päällä.” Marraskuussa Harri kehui komppanian kasvitarhan tuottaneen niin hyvin, että seuraavaan kesään asti oltiin omavaraisia perunan, porkkanan, punajuuren, lantun jne. suhteen. Toukokuussa 1943 Harri kirjoitti sisarelleen: ”Touhua on aika paljon, olin tässä aivan etulinjassakin tappelemassa taas pitkästä aikaa, mutta nyt taas vähän mukavammilla mailla vihannesmaitteni keskellä. Syömme retiisejä ja salaattia omasta maasta kovasti. Kaalinplantut kasvavat ja tomaatit kasvihuoneessa ovat jo melkein nyrkin kokoisia. … Tänne odotetaan nyt kovasti Kuopion Suojeluskunnan Laulajia, jotka 20 miehen voimalla saapuvat tänne virkistysmatkalle. Luulen, että tämä virkistys tulee olemaan molemminpuolista.” Joulukuussa 1943 järjestettiin Äänislinnan teatteritalossa konsertti, jossa esiintyi 63 Ylioppilaskunnan Laulajien laulajaa. Toisena kuoronjohtajana toiminut luutnantti Harri Ruutu sai hyvät arviot Karjalan Viestin numerossa 264.    

Paavo Ruutu toimi jatkosodassa armeijan apteekkarin apulaisena. Huhtikuussa 1942 Paavo kirjoitti äidilleen: ” … Täällä on jo muuten aika keväistä. Pellot alkavat olla paljaina ja maantie pohjaton. Kävin viime sunnuntaina Äänislinnassa yrittämässä hakea flyygeliä (jota en kumminkaan saanut). … Työtä on viime päivinä ollut paljon, kuten tilannetiedotuksista olet voinut päätellä.”  Paavon keuhko-ongelmat veivät hänet hoitoon Pälksaaren sotasairaalaan. Marraskuussa 1942 hän kirjoitti veljelleen: ”Työssä olen aamuin illoin apteekissa. Osastolla on minulla oma pieni huone, joten meneehän tämä melko mukavasti. Pienen sekakuoronkin sain aikaan, mutta kyllä sen harjoittaminen muutamassa päivässä on raskasta hommaa, kun minkäänlaista soittopeliä ei täällä ole.” Sairaalareissulta löysi Paavo Ruutu myös tulevan puolisonsa Einin, joka toimi sairaalassa lottana.  

Suuri venäläisten läpimurto tapahtui 10.6.1944  Valkeasaaressa Karjalan kannaksella. 

21-vuotias Paavo Haapamäki oli silloin palaamassa tuoreena upseerikokelaana Laguksen panssarijääkärijoukkoihin Karjalan kannakselle. Hänen  joukko-osastonsa ennätti kriittisessä tilanteessa perääntyviä suomalaisjoukkoja vastaan Kivennavalle Polviselän kylään. Vastaan tuli joukkoja  epäjärjestyksessä, nälkäisinä ja pakokauhun vallassa.   Kaikesta näki ja koki, että vetäytyjät olivat joutuneet kokemaan hirveitä yli kestävyytensä. Edessä olivat tulossa venäläiset vahvasti panssaroidut joukot, valtava jono venäläisten rynnäkkötykkejä, Josef Stalineja. Paavon joukko-osaston panssarivaunut olivat tuolloin vasta tulossa Imatran paikkeilla, mutta  panssarintorjuntatykkejä kuitenkin oli.  Jääkärit ryhmittäytyivät puolustukseen Polviselän kylän alapuolella olevaan notkoon maantien molemmin puolin. Vihollisesella oli uusi ase, ns. Stalinin urut, joka valtavan huokaisun jälkeen sylkäisi kerralla suuren määrän kevyitä ammuksia noin hehtaarin alalle.  "Pieniä kranaatteja tuli yhtenä puurona niskaan. Vaikutus oli pelottava ja tuntui kamalalta”, muisteli Paavo Haapamäki 50 vuotta myöhemmin.

Sotaan osallistuneiden nuorimpiin ikäluokkiin kuulunut Hanno Kantele (s. 1925) palveli Kenttätykistörykmentti 4:n toisessa patterissa. Patterin päällikkönä toimi kapteeni Toivo Kärki. Kahdeksan hevosen valjakoiden vetämiä neljää raskasta haupitsia lähdettiin 16.6.1944 kuljettamaan Juksovasta yli Syvärin tavoitteena Karjalan Kannas. Pysähtyessään patteri asettui aina asemiin ja ampumavalmiiksi. Hevoset ja miehet joutuivat koville ja sotapäiväkirjan mukaan tulitoimintaa ja vihollisen ilmahyökkäyksiä oli lähes päivittäin. Patteri siirrettiin 13.7. rautatiekuljetuksena Karjalan kannakselle ja edelleen Juustilaan Saimaan kanavan varrelle, mistä Hanno kirjoitti sisarelleen 6.8.: ”… täällä meitä oli odottamassa valmiit asemat ja lujat korsut, joissa tosin ei ole ikkunoita. … Tämä paikka on kyllä ainakin siitä entistä mukavampi, että parin sadan metrin päässä on joki, jossa voi hyvin uida ja ehkä saa siitä jonkun kalankin ylös.” 19.9.1944 kuultiin radiosta, että Suomen ja Neuvostoliiton välille oli allekirjoitettu välirauhansopimus. Marssivalmisteluihin ryhdyttiin heti ja klo 20.40 patteri lähti liikkeelle. Seuraavana aamuna ylitettiin uusi valtakunnanraja. Juksovasta lähdön jälkeen oli patteri marssinut 680 kilometriä junakuljetuksia lukuunottamatta. Viikkoa myöhemmin patteri lastattiin Luumäellä junaan ja matka kohti Lappia alkoi. 

Suomessa elettiin tuossa syyskuussa hyvin painostavassa ja pelokkaassa ilmapiirissä. Martti Ruutu sai tehtäväkseen varmistaa, ettei salaisen VIA:n arkisto joutuisi vääriin käsiin. Arkisto sisälsi tiedot mm. tuhansien nimien asiamiesverkostosta. Suurin osa papereista poltettiin, mutta Martti Ruutu päätti säilyttää osan arkistosta keskusteltuaan eversti Lauri Leanderin kanssa. Paperit yhdessä Martti Ruudun sodanaikaisen päiväkirjan kanssa kaivettiin maahan Mäntyharjussa 22.9.1944, päivää ennen Neuvostoliiton ja Ison-Britannian valvontakomission saapumista Suomeen. Paperit sisältävä sinkkiarkku kaivettiin uudelleen esiin vasta 1970-luvun lopulla.