Pelikasvatuksen ytimenä voidaan pitää pelisivistystä ja pelisivistämistä. Pelisivistystä kuvaillaan muun muassa Pelikasvattajan käsikirjassa kokonaisvaltaisena ilmiön ymmärryksenä, seuraavanlaisesti: ”Sen ytimessä on pelilukutaito, joka pitää sisällään pelien eri osa-alueiden tuntemusta, kykyä hahmottaa pelaaminen monipuolisena kulttuurisena ilmiönä, tulkita pelien välittämiä viestejä ja tiedostaa pelaamisen rooli nyky-yhteiskunnassa.” (Harviainen ym. 2013, 10.)
Nuorisotyöllisellä pelikasvatuksella tähdätään nuorten ja vanhempien ymmäryksen ja arvostuksen lisäämiseen pelikulttuuria kohtaan.
Vanhemmille ja kasvattajille pelikulttuuriin uppoutuminen voi tuntua vieraalta, ellei se ole entuudestaan tuttua työn tai harrastuksen kautta. Pelitarjonnan ollessa nykyään erittäin laaja, voi pelikulttuuri tuntua niin järkälemäiseltä kokonaisuudelta, että sitä on vaikea ymmärtää. Hyvän pelikasvattajan ei kuitenkaan tarvitse pelata kaikkia maailman pelejä tai tietää kaikesta kaikkea. Nuoren suosikkipelistä ei välttämättä tarvitse ymmärtää juuri mitään. Juuri koska tarjonta on laaja, on helppoa löytää molemmille osapuolille sopivia ja kiinnostavia pelejä, jotka auttavat yhteyden luomisessa. Haittaa ei kuitenkaan koskaan ole siitä, että osoittaa kiinnostusta nuorelle tärkeää asiaa kohtaan ja lähtee oppimaan uutta avoimin mielin. (Harviainen ym. 2013, 11-12.)
Hyvän pelikasvattajan profiili on monitahoinen. Hän ei ole tietynikäinen, edusta tiettyä sukupuolta tai pelaa tiettyjä pelejä. Hän on kiinnostunut siitä mitä nuori pelaa, mitä tämän digitaaliseen maailmaan kuuluu ja haluaa olla osa sitä.
Vaikka pelaamisella on monia hyötyjä, on pelikasvatuksen näkökulmasta näiden hyötyjen lisäämisen lisäksi aivan yhtä tärkeää asettaa rajoitteita. Jotta pelaaminen olisi turvallista, on syytä ottaa huomioon pelien ikärajat. Lapsen tai nuoren kannalta mielekästä on pelata ikätasoon sopivia pelejä, joiden sisältö ei ole liian järkyttävää tai vastavuoroisesti liian puuduttavaa. Kotikasvatuksessa pelien ikärajojen suhteen voi olla neuvotteluvaraa, mutta ammattilaisen pelikasvattajan on suhtauduttava ikärajojen valvontaan velvoitteena, ei kehoitteena. (Harviainen ym. 2013, 40.)
Ikärajojen lisäksi peliajan tai pelipaikan rajoittaminen on hyvää pelikasvatusta. Tärkeätä on seurata sitäkin, miten hallitseva osa pelaaminen on nuoren elämää ja aiheuttaako liiallinen pelaaminen ongelmia jollain muulla elämän osa-alueella. (Harviainen ym. 2013, 53.)
Rajoja asettaessa ja peleistä keskusteltaessa on hyvä pitää mielessä syy-seuraus -suhde: liiallinen pelaaminen voi aiheuttaa ongelmia esimerkiksi koulussa, mutta aivan yhtä hyvin koulussa tapahtuva kiusaaminen voi ajaa nuoren pakenemaan pahaa oloa pelien maailmaan.
Osiossa pohditaan sitä mikä tekee hyvän pelikasvattajan. Täytyykö olla hyvä pelaamaan vai onko sittenkin kyse muista jutuista? Entä jos pelaaminen ei kiinnosta yhtään?
Joskus pelaamisesta ja peliyhteisöistä puhuttaessa saattaa vastaan tulla termi toksinen tai myrkyllinen pelikulttuuri. Mitä tällä tarkoitetaan ja miten se ilmenee? Minkälaisia asioita se pitää sisällään? Miten siihen puututaan?
Osiossa annetaan lisäksi vinkkejä siihen, millä tavoin voidaan rakentaa turvallinen ympäristö kaikille pelata ja harrastaa.
Kolikolla on aina kääntöpuolensa, joskin yleisessä keskustelussa usein esille nouseva ongelmapelaaminen ei välttämättä olekaan niin yksiselitteinen asia kuin annetaan ymmärtää. Mitä ongelmapelaaminen oikeastaan on? Miten siihen voidaan puuttua nuorisotyöllisin keinoin? Mitä muuta tukea nuori saattaa tarvita tällaisessa tilanteessa?
Vanhemmat eivät välttämättä aina ymmärrä miksi nuori istuu kauniina kesäpäivänä sisällä pelaamassa. On yleisestä, että pelaaminen harrastuksena on jokseenkin väärinymmärrettyä. Jos vanhempi ei itse pelaa tai ymmärrä pelikulttuuria, saattaa nuoren pelaaminen aiheuttaa hänessä huolta tai muuten vain mietityttää.
Osiossa käydään läpi asenteita, joihin pelikasvattajana saatat törmätä, vinkkejä siitä miten vanhemmille voidaan viestiä pelaamisesta ja näin tukea heidän omaa kasvuaan pelikasvattajina.