Kirjapaino merkitsi todellista tiedonvälityksen vallankumousta. Raamattu, jonka kopioimiseen munkilta meni noin vuosi, painettiin Gutenbergin kirjapainossa yhdessä viikossa. Kirjapainon keksiminen alensi kirjojen hintoja, joten niitä hankittiin nyt porvariskoteihinkin. Kirjojen ja lukutaidon leviäminen vaikuttivat uusien keksintöjen ja aatteiden leviämiseen. Antiikin klassikoista otettiin "kansanpainoksia". Näin mm. antiikin filosofien aatteet levisivät Eurooppaan. Kirjapainotaito voidaankin nähdä renessanssin kätilönä.

Kirjapaino nähtiin aluksi paholaisen keksintönä: täysin identtisen näköisen kirjan tuottaminen uskottiin olevan mahdollista vain Belsebuubin avulla. Gutenberg olikin vähällä joutua keksinnön vuoksi roviolle, mutta asia ratkesi hänen esitellessään paaville painamisen tekniikkaa. Gutenbergin "keksintö" perustui irtokirjasinten käyttöön, jolloin koko sanaa ei tarvinnut kaivertaa laatalle. Lisäksi irtokirjasimet voitiin käytön jälkeen purkaa ja käyttää uudestaan.

Kohopainomenetelmässä puusta kaiverretut tai metallista valetut kirjasimet asetettiin ensin kehikkoon ja sitten ne värjättiin. Sen jälkeen laitettiin paperiarkki laitettiin kehikon päälle ja viinipuristimella puristettiin paperi kirjasimia vasten. Näin voitiin painaa kokonainen sivu kerralla. Kirjapainossa tarvittiin paperia painoalustaksi, sillä papyrus oli liian haurasta ja pergamentti liian kallista.

Kirjasimet kaiverrettiin munkkien hanhensulalla kirjoittaman tekstuura-kirjoituksen mallin mukaan. Tekstuura oli muodoltaan juhlallinen, goottilainen, keskiaikainen kirjainmuoto. Raamattua koristettiin käsin maalatuilla anfangeilla, koristeellisilla alkukirjaimilla, jotta kirjoihin tulisi käsityön leimaa. Saksassa tekstuurasta kehittyi mm. schwabach- ja fraktuura-kirjainmuodot. Kirjojen kuvittajana tuli tunnetuksi Albrecht Dürer puupiiroksillaan . Saksasta kirjapainotaito levisi Pohjoismaihin, jossa fraktuura vaikealukuisuudestaan huolimatta oli yleisessä käytössä vielä maamme itsenäisyyden alkuvuosina.

Italiassa kirjanpainajat hylkäsivät vaikealukuiset, raskaat tekstuurat. Tekstuurat tuottivat kohtuullisen painojäljen karkealle käsin valmistetulle paperille puulaatoilla painettaessa. Renessanssin ja antiikin ihanteiden vaikuttivat ns. humanisti-antiikvan kehitykseen. Antiikvat vaativat sileää paperia, metallikirjaisimia ja tasaista puristusta toistuakseen hyvin painettaessa. Näin kirjainten muoto ja painotekniikka kehittyivät yhdessä. Luotiin ns. kaksoisaakkosjärjestelmä, jossa isot kirjaimet (suuraakkoset) eivät olleet vain otsikkoteksteinä, vaan myös lauseiden ja erisnimien alkukirjaimina. Suuraakkosten (versaalien) esikuvana olivat roomalaiset kapiteelikirjaimet ja pienaakkoset (gemenat) muotoiltiin karongialaisten minuskelien pohjalta. Uusi kirjainmuoto oli selkeä, kaunis ja helppolukuinen. Ensimmäisen humanisti-antiikvan leikkasi ranskalaissyntyinen kaivertaja Nicolas Jenson 1400-luvun lopulla Venetsiassa .

Merkittävin renessanssiajan kirjanpainajista oli Aldus Manutius, joka perusti kustantamon ja kirjapainon painaakseen antiikin klassikoista edullisia "kansanpainoksia" kirjojen kokoa pienentämällä. Alduksen antiikva seurasi tarkoin käsinkirjoitetun tekstin mallia. Hänen antiikvastaan on tehty paljon jäljennöksiä, mm. Bembo-antiikva. Kirjapaino valmisti myös ensimmäisen antiikva-kirjainmuotoon perustuvan kursiivi-leikkauksen.

Ranskalainen Glaude Garamond erikoistui tuottamaan kirjakkeita kirjapainoille. Garamondin antiikva ja sen kursiivi-leikkaukset ovat visuaalisesti selkeitä ja helppolukuisia kirjainmuotoja, joista on tehty myös lukemattomia jäljitelmiä. Garamondista on tullut maailman suosituinta "leipätekstiä" eli painotuotteiden lukutekstiä. Käytetyimmät kirjainmuodot pohjaavat edelleenkin antiikvaan (kuten tämä lukemasi teksti, jos Internet-selainohjelmasi käyttää Times-nimistä fonttia)