Valokuvakoulutus alkaa kerhoista

Valokuvakoulutus alkoi Suomessa 1800-luvun lopulla kerhotoiminnan myötä. Kun alan koulutusta ei ollut saatavilla, tietoa oli harvoilla ja välineet kalliita, joten yhteenliittyminen kannatti. Valokuvausta ja valokuvakoulutusta edistämään perustettiin Suomen ensimmäinen valokuvauskerho Fotografi-amatörklubben i Helsingfors (AFK) vuonna 1889. Ensimmäinen ammattivalokuvaajien järjestö Suomen Ammattivalokuvaajien Liitto perustettiin vuonna 1919. Helsingin Amatöörivalokuvaajat (myöh. Kameraseura) eriytyi 1921. Asiakkaiden vaatimukset ja huono maku rajoittivat ammattilaisen mielestä kunnollisen työn mahdollisuuksia. Täydentääkseen ammattitaitoaan ja saadakseen kullanarvoista sommitteluoppia monet ammattilaiset hakeutuivat kameraseuroihin. Monet keskeiset kuvajournalistitkin olivat olleet kameraseurojen kasvatteja ja kasvattajia.

Ammattiopissa

Valokuva-alan koulutus tapahtui käsityöläisperinteiden mukaan ammattiopissa. Ensimmäinen kurssi opinkäyneille valokuvaajille alkoi Taideteollisuuskeskuskoulussa vuonna 1934. Aluksi kurssi oli niin suosittu, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet sille. Mutta se osoittautui monelle alan ammatissa toimvallekin liian vaativaksi ja loppui keväällä 1939. Tämä merkitsi, että vaikka oppisopimuskoulutus jatkui, oppilaitoksessa tapahtuva koulutus keskeytyi pariksikymmeneksi vuodeksi. Valokuvakoulutussäätiö perustettiin 1957 edistämään alan ammattikoulutusta. Säätiö järjesti täydennyskursseja kisälli- ja mestaritutkintoja varten^.

Käsityöstä taideammatiksi

Taideteollinen oppilaitos aloitti valokuvakoulutuksen 1959. Opetusmenetelmäksi omaksuttiin Bauhausin valokuvausharjoitukset. Taideteollisessa opistossa tapahtuva koulutus edisti taideammatin syntymistä, mutta alan yrittäjät karsastivat ulkopuolelta tulevaa, laaja-alaista koulutusta ja halusivat ammattikoulutuksen keskittyvän vain tekniikkaan. Valokuvaajien ammattijärjestö ei halunnut opetuksen ohjaavan taiteeseen. Ammattilaisena valokuvaaja oli käsityöläinen, harrastajana toimiessaan ehkä taiteilija. Ammattikoulutuksen piti tarjota kaupallisessa kuvauksessa tarvittavan perustekniikan hyvä hallinta. Pysyäkseen alan nopeassa kehityksessä, alan ammattilaisen piti hallita niin teoria kuin käytäntökin.

Koulutus sulkee pois harrastelijan

Ammattikoulutusta pidettiin tarpeellisena harrastelijain sulkemiseksi pois alalta. Valokuvaajien ammattijärjestö halusi estää ammattiin pääsyn niiltä, jotka eivät olleet suorittaneet alan koulutusta. Oppiaikaa vanhan mestarin luona tarvittiin, ”ettei alalle koulutuksen tai kerhotoiminnan kautta tulisi liittoon kuulumattomia tekijöitä hintoja polkemaan ja koko ammattikunnan olemassaoloa vaarantamaan". Ranskassakin 1950-luvulla valokuvaajat olivat esittäneet vaatimuksiksi ammattiin vähintään viiden vuoden oppisopimuskoulutusta sekä ammattitutkintoa. Toivottuja, virallisia rajoituksia alalle pääsyyn ei saatu. Alalle pääsyä voitiin kuitenkin alalla rajoittaa, koska valokuvaajiksi haluavien oli hakeuduttava kuvaamoihin oppilaiksi.

Ammatin uskottiin perustuvan kikkoihin, joita oppilas yritti oppia alan yrityksessä. Valokuvaus oli kuin salatiedettä ja ammatin perusteita pantattiin jopa omilta työntekijöiltä, sillä alan yrittäjät pelkäsivät oppilaidensa karkaavan ja vievän osaamistaan uudelle työnantajalle tai perustavan kilpailevan yrityksen. Kameraseuroissa järjestetty koulutus osoitti kuitenkin, ettei tietojen piilottelusta ole kenellekään hyötyä. Valokuvaaja, joka pyrkii säilyttämään taitonsa omana tietonaan jää pian jälkeen. Hän varjelee yhtä kikkaa ja menettää sitä tehdessään kymmenen. Amatöörien suurin ongelma oli valokuvavedostus. Ammattilaiset ja valokuvaajien oppilaat taas kaipasivat erityisesti sommitteluoppia. Seurat olivat hyviä kouluja, ja kilpailuissa menestymällä sai nimeä^.

Koulutus yhtenäistää valokuva-alaa

Taideteollisen oppilaitoksen ammattikouluun perustettiin valokuvaopetuksen iltalinja vuonna 1961. Keskuspuiston ammattikoulussa alkoi 1966 valokuvalaborantin koulutus kuvanvalmistamojen ja suurlaboratorioiden aloitteesta. Koulutusta oli käynnistämässä alusta alkaen valokuvaaja Kari Saarinen, jonka ura suomalaisen valokuvakoulutuksen historiassa on ainutlaatuinen.

Suomen valokuvataiteen museo perustettiin vuonna 1969 edistämään suomalaisen valokuvan tutkimustyötä. Valokuvajärjestöjen Keskusliitto Finnfoto ry perustettiin vuonna 1970 tarkoituksena oli yhdistää hajallaan olevaa valokuva-alaa. Finnfoton merkitys 1970-luvulla valokuvakoulutuksen edistäjänä olikin merkittävä. Aktiivinen järjestötoiminta oli Valokuvataiteen museon perustamisen, koulutuksen aloittamisen ja tutkimustyön aloittamisen taustalla. Valokuva-alan järjestöjen ajama valokuvakoulutus käynnistyi Lahden taideoppilaitoksessa 1971 ja Taideteollisessa korkeakoulussa 1972.

Valokuvakoulutus siirtyy yliopistoihin

Suomalaiselta valokuvaukselta puuttuivat vielä 1950-luvulla melkein kaikki taiteenalan ulkoiset tuntomerkit muun muassa apurahat, koulutus, vakiintunut kritiikki, galleriatoiminta ja museo. Monissa maissa valokuvauksesta oli sodan jälkeen tullut yliopistokoulutuksen ansiosta tiedettä ja taidetta. Amerikkalaisissa yliopistoissa opetettiin valokuvan tekniikan lisäksi estetiikkaa ja historiaa. Saksalaisten pakolaisten mukana Amerikkaan siirtyi edistyksellisen Bauhaus-koulun aatteet ja valokuvausopetus. Suomessa valokuvakoulutus siirtyi kerhoista korkeakoulujen ja yliopistojen viestinnän laitoksille muun muassa kuvajournalismin ja dokumentaarisen kuvauksen koulutuksen piiriin vasta 1970-luvulla.

Valokuvauksen korkeakouluopetuksen synty liittyi taideteollisen alan koulutuksen uudistumiseen. Taideteollinen oppilaitos muuttui korkeakouluksi ja valokuvauksesta tuli lopulta itsenäinen pääaine vuonna 1973. Rajat soveltavan valokuvauksen, valokuvaharrastajan sekä valokuvataiteilijan välillä selkenivät koulutuksen ansiosta. Uusi valokuvaajapolvi määriteli valokuvaa toisin kuin vanhat ammattilaiset. Taideteollisessa korkeakoulussa saattoi nyt suorittaa kandidaatin, lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot valokuvataiteessa. Valokuvakoulutuksen laajeneminen tuotti 1980-luvulla ennen näkemättömän määrän valokuvaajia, joista yhä useammat suuntautuivat taiteilijoiksi. Tuli tarve perustaa valokuvataiteilijoille oma ammattijärjestö, Valokuvataiteilijoiden Liitto^.

Valokuvakulttuuri leviää koko maahan

Valokuvakulttuuri ja -koulutus levisi aluekeskuksiin 1980-luvulla alueellisten valokuvakeskusten myötä. Ensimmäisenä galleriasta alueelliseksi valokuvakeskukseksi laajeni Victor Barsokevitsch -keskus Kuopiossa 1987. Oulussa perustettiin samana vuonna Pohjoinen valokuvakeskus. Vuonna 1989 perustettiin Mikkelin valokuvakeskus, Galleria Fotokram laajeni Luovan valokuvauksen keskukseksi Jyväskylässä ja Galleria Nykyaika laajeni Valokuvakeskus Nykyajaksi Tampereella. Vuonna 1990 Galleria Peri muuttui Valokuvakeskus Periksi. Ainoa ruotsinkielinen valokuvakeskus Fotocentrum Raseborg perustettiin vuonna 1992. Pohjanmaan valokuvakeskus Lakeus perustettiin 1997 Lapualle. Valokuvauksen asemaa kuvataidekentässä vahvistivat kuvataiteilijat, jotka ryhtyivät käyttämään entistä laajemmin valokuvaa.

Kansainvälistyminen

Valokuvaus on tieteistä kansainvälisin. Visuaalisena mediana valokuva ylittää kielirajat helposti. 2000-luvulla valokuvakoulutus on edelleen kansainvälistynyt. Ulkomailta on tullut opiskelijoita suomalaisiin oppilaitoksiin ja suomalaisia on hakeutunut opiin ulkomaille. Internetin myötä Suomalaisesta valokuvasta ja valokuvatiedosta on tullut vientituote. Suomalaisen valokuvataiteen kansainvälistä kysyntää on voimakkaasti edesauttanut Näyttelyvaihtokeskus FRAME, jonka ohjelmistoon ja tuen piiriin on alusta alkaen kuulunut valokuvataide olennaisena osana nykytaidetta.

Kansainvälistymistä on lisännyt myös suomalaisten valokuvataiteilijoiden liikkuvuus, jota on edistänyt lisääntynyt informaatio, taiteilijaresidenssiverkoston kehittyminen ja siihen liittyvät uudet tukimuodot. Kauteen kuuluu myös valokuvatutkimuksen kehittyminen esimerkiksi Suomen Akatemian rahoittamien projektien kautta.

Ammattikoulutuksen murros

Valokuvauksen nopeaa muutos, filmistä luopuminen ja siirtyminen digitaaliseen valokuvaan näkyy hyvin alan koulutuksen muutoksessa. Valokuvalaborantin koulutus muuttui kuvankäsittelijän perustutkinnoksi 1990-luvun puolessa välissä. Vuonna 2000-luvun alussa kuvankäsittelijän perustutkinto lopetettiin ja koulutus muttui audiovisuaalisen-alan perustutkinnon valokuvatuotannon suuntautumisvaihtoehdoksi. Ammattinimikkeenä on media-assistentti. Valokuvailmaisua voi opiskella osana Kuvallisen ilmaisun perustutkintoa. Valokuvaajaksi voi opiskella oppisopimuksella ja suorittaa teorian näyttötutkintona. Myös alalla toimiva valokuvaaja voi osallistua näyttötutkintoon valmentavaan koulutukseen ja suorittaa tutkinnon näyttötutkintona. Uusi tutkintorakenne muuttaa alan ammattikoulutusta vuonna 2010.

Valokuva-alan koulutus 2000-luvun Suomessa

Valokuva-alaa voi tänä päivänä opiskella on sekä toisen asteen ammatillisena koulutuksena ammattiopistoissa, että kolmannen asteen oppilaitoksissa korkeakouluissa ja yliopistoissa. kansanopistoissa, ammattikorkeakouluissa. Valokuvaajaksi voi valmistua oppisopimuksella. Alalla toimiva voi suorittaa valokuvaajan ammattitutkinnon ja erikoisamattitutkinnon.

Valokuva-alan koulutuksen kenttä on edelleen hajanainen ja alan koulutusta on vaikea löytää, sillä valokuvaajan tehtävissä ammattinimikkeenä on useimmin muu kuin valokuvaaja. Esimerkiksi audiovisuaalisen alan perustutkinnon ammattinimike on media-assistentti, ammattikorkeakoulussa medianomi, yliopistossa tutkintonimike voi olla kandidaatti, maisteri tai tohtori.

Lähteet:

• Karttunen, Sari (1993). Valokuvataiteilijan asema. Tutkimus Suomen valokuvataiteilijakunnan rakenteesta ja sosiaalis-taloudellisesta asemasta 1980-1990-luvun vaihteessa. Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 15. Helsinki: Painatuskeskus

• Näyttötutkinnon perusteet.Valokuvaajan erikoisammattitutkinto 2007

• Lintonen, Kati (1988) Valokuvan 70-luku. Suomalaisen valokuvataiteen legitimaatio ja paradigmamuutos 1970-luvulla. Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 1. Valtion painatuskeskus, Helsinki

• Oesch, Pekka (2000). Kulttuuri- ja taideyhdistysten rakennemuutos. Tilastotietoa taiteesta nro 24. Taiteen keskustoimikunta, Helsinki

• Saraste L. (2004) Valo, muoto vai elämä Kameraseurat kohti modernia 1950-luvulla. Suomen valokuvataiteen museo. Helsinki

• http://www.fmp.fi/sumusta/esitt/esitt.htm Saraste: Taidevalokuvauksesta sodan jälkeisessä Suomessa