Aristoteleen runousoppi on yhä edelleenkin kaikkeen viestintään soveltuva perusteos. Esimerkiksi televisiossa esitettävät saippuaoopperat pohjautuvat tähän antiikin aikana kehittyneeseen draamaperinteen dialektiseen muotoon. Tarinalla täytyy olla mielenkiintoinen alku, jännittävä taivaita hipova keskiosa ja loppu, joka tuo katsojan takaisin tähän maailmaan.

Antiikin ajalta on peräisin myös ns. 'kultainen leikkaus'. Antiikin ajattelijat uskoivat, että äärimmäisyydet ovat pahasta ja että hyvä löytyy kohtuudesta ja niinpä tutkittiin, miten tällainen kultainen keskitie saavutettaisiin. Luonto antoi vastauksen: luonnosta löytyy harmonia ja sopivat mittasuhteet. Esimerkiksi rakennuksesta saadaan toimiva kun mittapuuna on ihmisvartalo. Neliön muotoinen tila on ahdistava, sillä kaikki seinät ovat yhtä kaukana. Tilasta tulee avara, toimiva ja kaunis, jos huoneen leveyden suhde pituuteen on sama kuin pituuden suhde leveyteen plus pituuteen (l:p = l:(p+l)). Tämä on ensimmäinen universaali taideteoria. Siitä saadaan matemaattinen kaava; 2:3,3:5,5:8,8:13,13:21,21:34...= 0,618034...jne. Euclides kutsui sitä jumalalliseksi suhdeluvuksi.

Parthenon, Akropoliksen tunnetuin temppeli, on rakennettu kultaisen leikkauksen mittasuhteiden mukaan. Matemaatikot kutsuvat sitä Fibonaccin lukusarjaksi: iteroituva kaava löytyy väljästi mm. luonnon mittasuhteista ja ihmisen anatomiasta. Leonardo da Vinci tutki ihmisruumiin mittasuhteita kultaisen leikkauksen pohjalta. Kultaisen leikkauksen kaavaa sovelletaan yhä laajasti arkkitehtuurista ja kuvanveistotaiteesta musiikin ja draaman ajalliseen jaksotukseen. Länsimainen musiikki perustuu tähän antiikin esteettiseen perintöön, jolloin se poikkeaa rytmiltään ja sävelkulultaan itämaisesta ja afrikkalaisesta musiikista. Taskukirjat ja A-paperikoot ovat myös lähellä kultaisen leikkauksen mittasuhteita. Fraktaalimatemaatikot rakentavat keinomaailmoja Fibbonacin lukusarjan pohjalta.

Viestintää voidaan tarkastella viestin välittävän median näkökulmasta. Median valintaan vaikuttaa se, kenelle viesti on tarkoitettu. Antiikin aikana toripuhuja saattoi tavoittaa muutaman sata kuulijaa, mikä oli siis joukkoviestintää. Kaukoviestintää harjoitettiin lähettämällä sanansaattaja viemään viestiä. Tarun mukaan Pheidippides juoksi vuonna 490 e.Kr. noin 35 km matkan hieman yli kolmessa tunnissa kertoakseen kreikkalaisten voitosta. Tieto kulki tuolloin noin 10 km tuntinopeudella. Kirjoitustaidon kehityttyä kaukoviestin kuljetus vaati esim. Rooman valtakunnassa mm. teiden ja tukikohtaverkoston rakentamista. Läheteistä tuli uusi viestintäammatti. Varsinainen joukkoviestintä syntyi kuitenkin vasta keskiajan lopulla.

Kreikkalaisista aakkoset olivat latinalaisen kirjaimiston pohjana. Roomalaiset kirjoittivat mm. monumentaalikirjoituksia kivipaasiin ylistäen johtajiensa sotaretkiä. Kirjoituksia tutkittaessa on ihmetelty, miksi johtajien imet oli kaiverrettu muuta tekstiä syvemmälle. Lopuksi saatiin selville, että myöhemmät sotapäälliköt olivat vaihtaneet oman nimensä edeltäjiensä urheutta ylistäneisiin teksteihin.

Roomalainen kirjoitus kehittyi kauniin sopusuhtaiseksi, suorakulmaiseksi "Capitalis quadrata" kirjaimistoksi. Roomalaiset käyttivät vain suuraakkosia eli versaaleja, joita oli helppo kaivertaa kiveen. Se oli aluksi mallina myös papyrukselle ruokokynällä kirjoitetulle tekstille. Pienaakkoset eli gemenat kehittyivät myöhemmin papyrykselle ja pergamentille kirjoitetuista unsiaaleista ja puoliunsiaaleista.