Oli niin kaunista maalla, oli kesä. Ohra kohosi keltaisena, kaura vihreänä, heinä oli nostettu rukoihin alhaalla vihreällä niityllä ja siellä käveli haikara pitkine punaisine jalkoineen ja puheli egyptiä, sillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Vainioiden ja niittyjen ympärillä oli suuria metsiä ja keskellä metsiä syviä järviä. Niin, oli todella kaunista maalla! Keskellä auringonpaistetta oli vanha herraskartano, ympärillään syvät kanavat ja muurista alas veteen kasvoi suuria takkiaislehtiä, jotka olivat niin korkeat, että pienet lapset saattoivat seisoa pystyssä suurimpien alla. Siellä oli yhtä eksyttävää kuin tiheimmässä metsässä ja täällä makasi ankka pesässään. Hänen piti hautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta nyt hän miltei oli kyllästynyt siihen siksi, että sitä kesti niin kauan ja hän harvoin sai vieraita. Muut ankat uiskentelivat mieluummin kanavissa kuin juoksivat ylös istumaan takkiaislehden alle ja juttelemaan hänen kanssaan.
Vihdoin risahti muna toisensa jälkeen. Pip, pip! pani sieltä. Kaikki munankeltuaiset olivat ruvenneet elämään ja pistivät ulos päänsä.
— Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi emo, ja niin ne kiirehtivät, minkä jaksoivat ja katselivat joka taholle vihreiden lehtien alla ja äiti antoi niiden katsella niin paljon kuin halutti, sillä vihreä tekee hyvää silmille.
— Kuinka sentään maailma on suuri! sanoivat kaikki poikaset. Sillä niillä oli nyt kyllä aivan toisella tavalla tilaa kuin silloin, kun ne makasivat munassa.
— Luuletteko te, että se on koko maailma! sanoi äiti. — Se ulottuu kauas toiselle puolelle puutarhan, aina papin maille asti. Mutta siellä en ole koskaan ollut! Olettehan te kai kaikki täällä? Ja sitten hän kohotti itseään. — Ei, kaikki eivät ole luonani! Suurin muna makaa vielä tuolla. Kuinka kauan se tulee kestämään? Nyt minä olen kyllästynyt tähän! Ja sitten hän taas asettui hautomaan.
— No, kuinka käy? sanoi muuan vanha ankka, joka tuli vierailulle.
— Tämä yksi muna kestää niin kauan! sanoi hautova ankka. — Siihen ei tahdo tulla läpeä. Mutta katsohan noita toisia! En ole koskaan nähnyt niin kauniita poikasia. Ne muistuttavat kaikki isäänsä. Senkin hunttio, hän ei tule edes tervehtimään minua.
— Annappas minun katsoa sitä munaa, joka ei tahdo puhjeta! sanoi vanhus. — Usko pois, että se on kalkkunanmuna. Sillä lailla minuakin kerran petettiin, ja minulla oli suru ja tuska niistä poikasista, sillä ne pelkäävät vettä, sen voin sinulle vakuuttaa. Minä en saanut niitä veteen! Minä hoputin ja komensin, mutta se ei auttanut! Annappas minun katsoa sitä munaa! Niin, se on kalkkunanmuna. Anna sinä sen olla ja opeta toiset lapset uimaan!
— Minä haudon sitä kuitenkin vielä hiukan! sanoi ankka. — Koska olen hautonut niin kauan, niin voin hautoa loppuunkin.
— Tee niin hyvin! sanoi vanha ankka ja sitten hän meni.
Vihdoin halkesi suuri muna. Pip, pip! sanoi poikanen ja vieri maahan.
Hän oli suuri ja ruma. Ankka katseli häntä.
— Onpa tuo hirveän suuri poikanen! sanoi hän. — Ei kukaan noista muista ole tuon näköinen. Ei suinkaan tuo toki liene kalkkunanpoikanen. No, sen asian perille me pian pääsemme! Veteen hänen pitää mennä, vaikka minun itseni pitäisi potkia hänet menemään.
Seuraavana päivänä oli herttainen, ihana ilma, aurinko paistoi kaikkiin vihreihin takkiaisiin. Ankkaemo koko perheineen tuli esiin alhaalla kanavan luona. Loiskis! hyppäsi hän veteen. — Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi hän ja poikanen toisensa perästä polskahti veteen. Vesi läikähti niiden päiden yli. Mutta ne pääsivät samassa taas ylös ja pysyivät niin kauniisti pinnalla. Jalat kävivät itsestään ja kaikki ne olivat vesillä, yksinpä ruma harmaa poikanenkin oli mukana!
— Ei, se ei ole mikään kalkkuna! sanoi hän. — Kas, kuinka kauniisti se käyttää jalkojaan, kuinka suorana se pitää itseään! Se on minun oma poikaseni. Oikeastaan se on aika kaunis, kun sitä oikein katselee. Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! Tulkaa nyt minun kanssani, niin minä vien teidät maailmalle ja esittelen teidät ankkatarhassa. Mutta pysytelkää aina minun likelläni, ettei kukaan astu teidän päällenne, ja varokaa kissaa!
Ja sitten he tulivat ankkatarhaan. Siellä oli hirveä melu, sillä siellä oli kaksi perhettä, jotka tappelivat ankeriaanpäästä ja sitten kissa sai sen.
— Kas, niin käy maailmassa! sanoi ankkaemo ja nuoli nokkaansa, sillä hänkin olisi mielellään ottanut ankeriaanpään. — Käyttäkää nyt jalkojanne! sanoi hän. — Katsokaa, että osaatte pitää kiirettä ja niiatkaa kauloillanne vanhalle ankalle tuolla. Hän on etevin kaikista täällä. Hän on espanjalaista rotua, sentähden hän on lihava, ja te näette, että hänellä on punainen riepu jalan ympärillä. Se on jotakin erinomaisen kaunista ja suurin kunnianosoitus, minkä ankka voi saada. Se merkitsee sitä, ettei tahdota hukata häntä ja että sekä eläinten että ihmisten täytyy tuntea hänet. Pitäkää kiirettä: — ei jalat yhteen! Hyvin kasvatettu poikanen panee jalat kauas toisistaan niinkuin isä ja äiti. Kas noin! Niiatkaa nyt kauloillanne ja sanokaa: kaa!
Ja sen he tekivät. Mutta toiset ankat ympärillä katselivat niihin ja sanoivat aivan ääneen: — Kas noin, nyt me saamme tuon joukon lisää! Ikäänkuin ei meitä olisi tarpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi poikanen näyttää! Häntä me emme kärsi! Ja heti lensi yksi ankka esiin ja puri sitä niskaan.
— Antaa hänen olla! sanoi äiti, — eihän hän tee kenellekään mitään!
— Niin, mutta hän on liian suuri ja erikoinen! sanoi se ankka, joka oli purrut, — ja sentähden häntä pitää kurittaa!
— Emännällä on kauniita lapsia! sanoi vanha ankka, jolla oli riepu jalan ympärillä. — Kaikki ovat kauniita, paitsi tuo yksi, se ei ole onnistunut! Soisinpa, että te voisitte tehdä sen uudelleen.
— Se ei käy päinsä, teidän armonne! sanoi ankkaemo. — Hän ei ole kaunis, mutta hän on erinomaisen hyväluontoinen ja ui yhtä kauniisti kuin kuka hyvänsä noista muista, niin, minä uskallan sanoa enemmänkin. Arvelen, että hän kehittyy kauniiksi, tai että hän aikaa myöten käy vähän pienemmäksi. Hän on maannut munassa liian kauan ja sentähden ei hän ole saanut oikeaa muotoa. Ja sitten hän nyppi häntä niskaan ja oikoi hänen vartaloaan. — Sitäpaitsi hän on urosankka, sanoi hän, — ja silloin se ei merkitse niin paljon. Minä luulen, että hänestä tulee voimakas, hän kyllä pitää puoliansa!
— Toiset poikaset ovat herttaiset! sanoi vanhus. — Olkaa nyt kuin kotonanne ja jos löydätte ankeriaanpään, niin voitte tuoda sen minulle.
Ja sitten he olivat kuin kotonaan.
Mutta sitä poikas-raukkaa, joka viimeksi oli lähtenyt munasta ja joka oli niin ruman näköinen, purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat että kanat. Hän on liian suuri! sanoivat ne kaikki, ja kalkkunakukko, joka oli syntynyt kannukset jalassa ja joka sentähden luuli olevansa keisari, pullistihe kuin laiva täysissä purjeissa, astui suoraan häntä kohti ja sitten se kukersi ja kävi aivan punaiseksi päästään. Poikas-raukka tuskin tiesi, missä uskaltaisi seisoa tai kulkea, se oli kovin suruissaan siitä, että oli niin ruma ja koko ankkatarhan pilkkana.
Niin kävi ensimäisenä päivänä ja sitten vain paheni pahenemistaan. Kaikki ahdistivat poikas-raukkaa, yksinpä hänen sisaruksensakin olivat pahoja häntä kohtaan ja he sanoivat aina: — Kunpa kissa ottaisi sinut, senkin ilkeä kummitus! Ja äiti sanoi: — Olisitpa kaukana täältä! Ja ankat purivat häntä ja kanat nokkivat häntä ja palvelustyttö, jonka oli määrä antaa eläimille ruokaa, potkaisi häntä.
Silloin hän juoksi ja lensi aidan yli. Pienet linnut lensivät peloissaan pensaista ilmaan. Ne tekevät sen siitä syystä, että minä olen niin ruma! ajatteli poikanen ja sulki silmänsä, mutta juoksi kuitenkin eteenpäin. Sitten se tuli suurelle suolle, missä villisorsat asuivat. Siellä se makasi koko yön, se oli niin väsynyt ja suruissaan.
Aamulla lensivät villisorsat ylös ja ne katselivat uutta toveria. — Mikä sinä olet miehiäsi? kysyivät ne, ja poikanen kääntelihe joka taholle ja tervehti niin hyvin kuin taisi.
— Sinä olet herttaisen ruma! sanoivat villisorsat, — mutta se on meille samantekevää, kunhan et nai meidän perheeseemme.
Tuo raukka, hän totisesti ei ajatellut naimista, kunhan hänellä vain oli lupa maata kaislikossa ja särpiä vähän suovettä.
Siellä hän makasi kokonaista kaksi päivää, silloin tuli kaksi villihanhea tai oikeammin villiä uroshanhea, sillä ne olivat molemmat koiraksia. Siitä ei ollut pitkäkään aika, kun he olivat lähteneet pesästä ja sentähden he olivat niin ollakseen.
— Kuuleppa, toveri! sanoivat he, — sinä olet niin ruma, että minä oikein pidän sinusta. Tahdotko lähteä mukaan ja ruveta muuttolinnuksi? Aivan tässä likellä, toisessa suossa on muutamia suloisia, herttaisia villihanhia, kaikki neitosia, jotka osaavat sanoa: Kaa! Sinulla saattaa olla menestystä, niin ruma kuin oletkin!
— Pif, paf! kuului samassa ylhäältä ja molemmat villihanhet putosivat kuolleina alas kaislikkoon ja vesi kävi veripunaiseksi. Pif, paf! kuului taas ja kokonaisia laumoja villihanhia lensi ylös kaislikosta ja sitten pamahti taas. Oli suuri metsästys. Metsästäjät olivat suon ympärillä, niin, muutamat istuivat ylhäällä puunoksillakin, jotka ojentuivat kauas kaislojen yli. Sininen sauhu kulki pilvenä tummien puiden sekaan ja riippui kaukana veden päällä. Metsästyskoirat tulivat liejuun, loiskis, loiskis! Kaislat ja ruo'ot häälyivät joka puolelle, poikasraukka pelkäsi kauheasti, se käänteli päätään saadakseen sen siiven alle ja samassa seisoi sen ääressä hirvittävän suuri koira. Kieli roikkui kidasta ja silmät loistivat hirveän ilkeästi. Se asetti kitansa aivan alas poikasta kohti, näytti terävät hampaat — ja loiskis! Se meni eikä ottanutkaan sitä.
— Oi, Jumalan kiitos, huokasi poikanen, — minä olen niin ruma, ettei koirakaan viitsi purra minua!
Ja sitten se makasi aivan hiljaa, haulien viuhuessa kaisloissa ja laukaus pamahti toisensa jälkeen.
Vasta myöhemmin päivällä hiljeni, mutta poikasraukka ei vieläkään uskaltanut nousta, se odotti vielä monta tuntia, ennenkuin katseli ympärilleen, ja sitten se kiirehti suosta pois minkä jaksoi. Se juoksi vainioiden ja niittyjen poikki, tuuli niin, että oli vaikea päästä paikaltaan.
Illemmällä saapui se köyhälle pienelle talonpoikaismökille. Se oli niin kurja, ettei se itsekään tietänyt, mille puolelle kaatuisi, ja niin se jäi seisomaan. Tuuli humisi poikasen ympärillä niin, että sen täytyi istuutua pyrstölleen, pitääkseen vastaan. Ja pahemmaksi ja pahemmaksi kävi. Silloin hän huomasi, että mökin ovi oli mennyt pois toiselta saranaltaan ja riippui niin vinossa, että hän raosta saattoi livahtaa huoneeseen, ja sen hän tekikin.
Täällä asui vanha vaimo kissansa ja kanansa kanssa. Ja kissa, jota hän kutsui Kisimirriksensä, osasi kyömistää selkää ja kehrätä. Niinikään se kipenöitsi, mutta silloin sitä täytyi silittää vastakarvaan. Kanalla oli aivan pienet, matalat jalat ja sentähden sitä kutsuttiin Lyhytkoiveksi. Se muni ja vaimo piti siitä kuin omasta lapsestaan.
Aamulla huomattiin heti vieras poikanen ja kissa rupesi kehräämään ja kana kaakattamaan.
— Mitä ihmettä! sanoi vaimo ja katseli ympärilleen, mutta hän ei nähnyt hyvin ja sitten hän luuli, että poikanen oli lihava ankka, joka oli eksynyt. — Sehän on mainio saalis! sanoi hän, — nyt minä saan ankanmunia, jollei se vain ole urosankka. Siitä täytyy saada selvä.
Ja sitten otettiin ankanpoikanen kokeelle kolmen viikon ajaksi, mutta munia ei kuulunut. Ja kissa oli herra talossa ja kana oli rouva ja aina ne sanoivat: Me olemme maailma! Sillä he luulivat, että he olivat puoli siitä ja lisäksi paras osa. Poikasesta näytti, että saattoi olla toista mieltä, mutta sitä ei kana sietänyt.
— Osaatko munia? kysyi hän.
— En!
— No, pidä sitten suusi kiinni!
Ja kissa sanoi:
— Osaatko kyömistää selkää, kehrätä ja kipinöidä.
— En!
— No, sitten ei sinulla saa olla mitään mielipidettä, kun järkevät ihmiset puhuvat.
Ja poikanen kyyrötti nurkassa ja oli pahalla tuulella. Silloin se tuli ajatelleeksi raikasta ilmaa ja auringonpaistetta. Sille tuli niin ihmeellinen halu liukua veden päällä. Viimein ei se enää voinut pidättää itseään, sen täytyi sanoa se kanalle.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi tämä. — Sinulla ei ole mitään tekemistä, sentähden saat päähäsi oikkuja. Muni taikka kehrää, niin se menee ohitse!
— Mutta on niin ihanaa liukua veden päällä! sanoi poikanen, — niin ihanaa saada sitä päänsä yli ja sukeltaa alas pohjaan.
— On sekin huvia, sanoi kana. — Sinä olet tullut hulluksi. Kysy kissalta, hän on viisain kaikista, jotka minä tunnen, liukuuko hän mielellään veden pinnalla tai sukeltaako pohjaan. Itsestäni en tahdo puhuakaan. Kysy vaikka isäntäväeltämmekin, vanhalta vaimolta. Viisaampaa kuin hän ei ole maailmassa! Luuletko sinä, että häntä haluttaa liukua veden päällä ja saada vettä päänsä yli?
— Te ette ymmärrä minua! sanoi poikanen.
— No, jollemme me ymmärrä sinua, niin kuka sitten ymmärtäisi sinut! Ethän toki väittäne olevasi viisaampi kuin kissa ja vaimo, minusta puhumattakaan! Älä sinä ole olevinasi, lapsi, ja kiitä Luojaasi kaikesta hyvästä, mitä sinulle on tehty! Etkö ole joutunut lämpöiseen huoneeseen ja eikö sinulla ole seuraa, jolta voit jotakin oppia, mutta sinä horiset eikä ole hauska seurustella kanssasi! Minua voit uskoa, tarkoitan parastasi, sanon sinulle epämiellyttävyyksiä ja siitä tunnetaan tosi ystävät. Pidä nyt vain huolta siitä, että munit ja opit kehräämään tai kipenöitsemään.
— Minä luulen, että lähden kauas maailmalle! sanoi poikanen.
— Niin, tee se! sanoi kana.
Ja niin poikanen läksi. Se liukui veden päällä, se sukelsi pohjaan, mutta kaikki eläimet halveksivat sitä sen rumuuden tähden.
Nyt tuli syksy, lehdet metsässä kävivät keltaisiksi ja ruskeiksi, tuuli tarttui niihin niin, että ne tanssivat pitkin maita ja ylhäällä ilmassa näytti kylmältä. Pilvet riippuivat raskaina, täynnä rakeita ja lumihiutaleita ja aidalla istui korppi ja huusi viluissaan: au, au, niin, ihan palelee, kun sitä ajattelee. Ankanpoika raukan todella ei ollut hyvä olla.
Eräänä iltana — aurinko laski niin kauniisti — tuli kokonainen parvi kauniita suuria lintuja esiin pensaista, ankanpoikanen ei koskaan ollut nähnyt niin kauniita, ne olivat aivan hohtavan valkoiset ja niillä oli pitkät, joustavat kaulat. Ne olivat joutsenia, ne päästivät varsin kummallisen äänen, levittivät mahtavat, pitkät siipensä ja lensivät kylmiltä seuduilta pois lämpimämpiin maihin, avonaisille järville. Ne kohosivat niin korkealle, niin korkealle, että ruman pienen ankanpoikasen mieli kävi kummalliseksi. Se kieppui ympäri vedessä kuin pyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niiden perässä ja päästi äänen, niin kovan ja kummallisen, että se itsekin säikähti sitä. Oi, se ei saattanut unohtaa noita kauniita lintuja, noita onnellisia lintuja ja niin pian kuin ei se enään nähnyt niitä, sukelsi se alas pohjaan asti ja kun se taas kohosi ylös, oli se ikäänkuin suunniltaan. Se ei tietänyt, mikä lintujen nimi oli, ei, minne ne lensivät, mutta kuitenkin se piti niistä tavalla, jolla se ei koskaan ollut pitänyt mistään. Se ei ensinkään kadehtinut niitä, kuinka sen olisi johtunut mieleenkään toivoa itselleen sellaista kauneutta, se olisi ollut iloinen, kun sorsat vain olisivat sietäneet sitä joukossaan — tuo ruma eläin raukka!
Ja talvi kävi niin kylmäksi, niin kylmäksi. Ankanpoikasen täytyi uiskennella vedessä estääkseen sitä kokonaan jäätymästä kiinni. Mutta joka yö kävi aukko, missä se ui, ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Se jäätyi niin, että jääkuori ritisi. Ankanpoikasen täytyi aina liikuttaa jalkojaan, jottei vesi sulkeutuisi. Vihdoin se väsyi, makasi aivan hiljaa ja jäätyi kiinni.
Varhain aamulla tuli talonpoika, hän näki sen, meni ja löi puukengällään jään kappaleiksi ja kantoi sen sitten kotiin vaimolleen. Siellä se saatettiin virkoamaan.
Lapset tahtoivat leikitellä sen kanssa, mutta ankanpoikanen luuli, että ne tahtoivat tehdä sille pahaa ja syöksyi kauhuissaan suoraan maitovatiin, niin että maito läikähti huoneeseen. Vaimo huusi ja hosui käsiään ilmaan ja silloin se lensi kaukaloon, missä voi oli, ja sitten jauhotynnyriin ja ylös taas. No, kyllä se oli sen näköinen! Vaimo huusi ja hosui sitä hiilipihdeillä ja lapset juoksivat kumoon toisensa saadakseen kiinni ankanpojan ja he nauroivat ja he huusivat. Hyvä oli, että ovi oli auki, ulos se karkasi pensaiden väliin vastasataneeseen lumeen. — Siellä se makasi kuin horroksissa.
Mutta kävisi liian surulliseksi kertoa kaikesta siitä hädästä ja kurjuudesta, jota sen täytyi kestää kovana talvena. Se makasi suossa kaislojen keskellä, kun aurinko taas alkoi paistaa lämpöisesti. Leivoset lauloivat, oli kaunis kevät.
Silloin se yhtäkkiä nosti siipensä, ne humisivat voimakkaammin kuin ennen ja kantoivat häntä lujasti eteenpäin. Ja ennenkuin hän tiesikään, oli hän suuressa puutarhassa, missä omenapuut kukkivat, missä sireenit tuoksuivat, keinuttaen pitkiä, vihreitä oksiaan alas kiemurtelevia kanavia kohti. Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja suoraan vastaan tuli tiheiköstä esiin kolme kaunista valkeaa joutsenta. Ne pöyhistivät sulkansa ja liukuivat kevyesti pitkin vettä. Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja hänet valtasi kumma surumielisyys.
— Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat nokkimaan minut kuoliaaksi sentähden, että minä, joka olen niin ruma, uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää! Parempi joutua niiden surmattavaksi kuin sorsien nypittäväksi, kanojen nokittavaksi, palvelustytön potkittavaksi, joka hoitaa kanatarhaa, ja kokea kovaa talvella. Ja se lensi veteen ja ui komeita joutsenia kohden. Nämä näkivät sen ja viillättivät humisevin höyhenin sitä vastaan. — Surmatkaa minut vain! sanoi eläin raukka ja taivutti päänsä alas vedenpintaa kohti ja odotti kuolemaa. Mutta mitä se näkikään kirkkaassa vedessä? Se näki allansa oman kuvansa, mutta se ei enää ollutkaan kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja ilkeä, se oli itsekin joutsen.
Ei tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarbassa, kunhan vain on levännyt joutsenen munassa!
Se oikein iloitsi kaikesta hädästä ja vastuksesta, mitä se oli kokenut, nyt se juuri ymmärsi arvioida onnensa, kaiken kauneuden, mikä sitä odotti. Ja suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja sivelivät sitä nokallaan.
Puutarhassa tuli muutamia pieniä lapsia, ne heittivät leipää ja jyviä veteen ja pienin huusi:
— Tuolla on uusi! Ja toiset lapset riemuitsivat mukana: — Niin, tänne on tullut uusi! Ja he taputtivat käsiään ja tanssivat ympärillä, juoksivat hakemaan isää ja äitiä ja veteen viskattiin leipää ja leivoksia ja kaikki he sanoivat: — Uusi on kaunein! Niin nuori ja niin kaunis! Ja vanhat joutsenet kumarsivat sitä.
Silloin se tunsi käyvänsä aivan ujoksi ja pisti pään siipien alle, se ei itsekään tietänyt, miten sen oli. Se oli ylen onnellinen, mutta ei ensinkään ylpeä, sillä hyvä sydän ei käy ensinkään ylpeäksi. Se muisteli, miten sitä oli ahdistettu ja halveksittu, ja nyt se kuuli kaikkien sanovan, että se oli kaunein kaikista noista kauniista linnuista. Ja sireenit kumartuivat oksineen aivan alas veteen sen luo ja aurinko paistoi lämpöisesti ja leppeästi. Silloin humisivat sen sulat, notkea kaula kohosi ja sydämestään se riemuitsi:
— Näin suurta onnea en osannut uneksiakaan, kun olin ruma ankanpoikanen!