Yötä lumikammissa ja kevyttä hiihtovaellusta 6.-7.2.2020

Valmistautumista retkeen

Lyhykäisyydessään opintoretkemme suunnitelma oli seuraava: liikkeelle Toivoniemestä torstaina (6.2.) iltapäivästä, rakentaa kammit Kenttäniemen laavun läheisyyteen illan aikana, nukkua oma rakentamissa majoitteissa yö ja aamupalan jälkeen suunnata takaisin Toivoniemeen.

Reissuun valmistautuminen aloitettiin jo keskiviikkona. Kokoonnuimme tuolloin Hopialammen luokkatiloihin ja kävimme Ismon johdolla läpi, mitä tuleman piti. Perehdyimme teoriatasolla, miten lumikammin (= quinzee) rakentaminen tapahtuisi. Katsoimme lisäksi youtube-videon, mikä lisäsi käsitystämme, mihin torstaina pääsisimme käsiksi.

Tämän lisäksi kävimme perusteellisesti läpi, minkälainen varustus tulisi varata matkaan, että yöpymisestä tulisi mahdollisimman miellyttävä. Käytännössä tämä tarkoitti, että yöllä ei tarvitsisi palella. Kellään meistä oppilaista ei tainnut olla omasta takaa ihan riittävää varustusta talviretkeilyyn. Niinpä käännyimme koulun varustevaraston puoleen. Sieltä saimme kunnolla pakkasta kestävän Tunturi Susi -makuupussin sekä jokaiselle kaksi kappaletta makuualustoja, versiota SA Int.

Vaatetuksen osalta keskiössä oli kevyempi kuoripuku hiihto-osuudelle ja paremmin pakkasta kestävä toppa-asu, kun asettuisimme aloillemme. Lisäksi välikerroksia sopivasti alle sekä myös varavaatteiksi. Jos kylmä meinaisi päästä yllättämään, niin välikerroksia lisäämällä elämästä tulisi taas huomattavasti viihtyisämpää.

Teoriaosan lopuksi saimme yksityiskohtaisen varustelistan, mitä jokaisen pitäisi varata retkelle matkaan. Iltapäivän lopuksi suuntasimme vielä Toivoniemeen, varusvarastolle, katsomaan kamppeet valmiiksi. Kaikki saivat koululta lainaan tarvittavat henkilökohtaiset varusteet: metsäsukset, ahkion, makuupussin ja makuualustat. Lisäksi seurueemme yhteiset varusteet, kuten lumilapiot, ruuanlaittovälineet ja retkieväät, jaettiin tasapuolisesti kaikkien ahkioihin.

Lähtöfiiliksiä

Vaikka tykkään luonnosta suunnattomasti ja liikun siellä mielelläni kaikkina vuoden aikana, niin rehellisyyden nimissä on tunnustettavat, että en ole vielä kovinkaan kokenut retkeilijä varsinkaan, kun puhutaan yönyli kestävästä retkeilystä. Valtaosa kaikista luontoretkistä on aina ollut päiväretkiä. Tämä suhdanne tulee toivottavasti muuttamaan merkittävästi seuraavien vuosien aikana.

Olin hyvin motivoitunut pikku retkestämme. Oli hyvät fiilikset lähteä haastamaan itseään ja oppimaan uutta talviretkeilystä. Oli tärkeä saada kokemuksia, sekä niitä mukavia, että myös niitä epämiellyttäviä, tulevaisuuden metsäöitä varten. Henkisesti olin siis valmistautunut myös menemään ajoittain myös omalle epämiellyttävyysalueelle. Erityisesti minua epäilytti, miten saisin nukuttua. Olen vähän herkkäuninen, eikä kovalla alustalla nukkuminen kuulu suosikkeihin ja Kaldoaivin reissullakaan ei tullut hirmuisen hyvin nukuttua. Tavoitteena oli kuitenkin pitää mieli virkeänä ja avoinna, niin silloin epämukavuudestakin oli mahdollisuus ammentaa eniten oppia.

Metsässä yöpymisen lisäksi uutta oppia oli tulossa myös metsäsuksilla hiihtämisestä ja ahkion vetämisestä. Metsäsuksilla olin tainnut aiemmin hiihtää armeijassa, josta alkaa olla aikaa se 20 vuotta. Ei siis ollut se asia enää ihan lihasmuistissa. Toki murtomaasuksilla on tullut sen jälkeen jonkin verran kilometrejä, joten suksilla seisomisesta sentään oli kokemusta. Ei varmaan haittaa siitäkään ollut, vaikka lajit muistuttavat vain etäisesti toisiaan. Ahkion vetämisestä minulla ei puolestaan ollut tasan yhtään kokemusta. Se tulisi aivan uutena juttuna. Mutta ainakin olen melko hyvässä kunnossa fyysisesti, niin en uskonut, että tuollaisesta muutaman kilometrin hiihdosta pienen kuorman kanssa tulisi isompia ongelmia.

Perästä hiihtelyä ”valmiiseen pöytään”

Sain opettaja, Ismolta, luvan myöhästyä yhteisestä retkelle lähdöstä torstaina ja hiihdellä Kenttäniemen laavulle omin nokkineni heti, kun omilta asioiltani joudan. Olimme kaverin kanssa selvittelemässä Ivalossa mahdollisia tulevaisuuden ”bisneksiä”, joten myöhästymiseen oli tällä kertaa ihan asiallinen syy. Pääsin matkaan Toivoniemestä hämärän kynnyksellä, puolisentoista tuntia muiden perästä. Reitti oli kuitenkin tuttu ja latu oli hyvin tampattu, joten mikäpä siinä oli ahkion kanssa seurailla muiden jälkiä Kenttäniemeen.

Ainut pieni haaste aiheutui siitä, että en ollut mukana, kun käytiin läpi ahkion valjaiden käyttöä. Näinpä menomatkalla ahkion valjaat roikkuivat vähän turhan rennosti perässä ja alamäessä ahkio meinasi välillä ajaa päälleni. Onneksi kyse oli kuitenkin vain pienestä siirtymästä, niin suurempaa haittaa ei ollut, vaikka ahkion valjaat eivät olleet ihan optimaalisessa vireessä.

Kun ehdin kenttäniemeen, niin hommat olivat jo hyvällä mallilla. Nuotiopaikalla oli hyvät tulet ja päivällishommat olivat täydessä vauhdissa. Minun poissa ollessa takamaastoon oli ehditty kasata neljä kappaletta pari metriä korkeita lumikasoja myöhempää lumikammien rakentamista. Pääsin tällä kertaa lähes kirjaimellisesti suoraan valmiiseen pöytään, niin päivällisen osalta kuin myös lumikammin kinoksen lapioimisen osalta.

Kammien rakentamista

Lumikammien rakentaminen alkoi siis lumikasan lapioimisesta. Kasan tuli olla vähintään n. 180 cm korkea kananmunan kaaren muotoa muistuttava keko. Ihan reilusti lapiota sai siis heiluttaa kasan aikaansaamiseksi. Itse siis missasin tämän osuuden, mutta onneksi paikalla oli paikalla reippaita luokkakavereita, jota hoitivat tämän osuuden puolestani. Lumen luomisen jälkeen keko jätettiin kovettumaan pariksi tunniksi.

Tuona aikana ravittiin keho ja käytiin myös tekemässä metsässä ohuista riu’uista mittatikkuja. Mittatikut katkottiin n. 30 cm pituisiksi ja ne työnnettiin tasaisesti kammin seinämiin. Kun kammia lähdettäisiin kaivamaan, niin mittatikut ilmoittaisivat, milloin seinämä olisi oikean paksuinen, eikä sitä saisi enää kovertaa ohuemmaksi.

Kun reippaat kaksi tuntia lumikekojen luonnista oli kulunut, niin ensimmäinen rohkea kaksikko lähti kaivamaan kammiaan. Jesse ja Henri tekivät kammin koverrustöissä kerrassaan erinomaista jälkeä ja noin puolen tunnin uurastuksen jälkeen lumikammien valioyksilö olikin enää loppusilausta vaille valmis. Ja todellinen valioyksilö siitä olisikin tullut kaikkine korotettuine makuudivaaneineen, mutta sitten yksi lapion pisto ja yksi hetken murto-osa muutti kaiken. Kammin suuaukko otti ja päätti romahtaa tuntuvalta osin. Jesse oli onneksi kovertamassa, sillä hetkellä kammin perällä, niin hän ei sentään jäänyt romahtaneen osan alle. Mutta eipä se kuitenkaan paljon hymyilyttänyt. No, kammi saatiin kuitenkin pelastettua nukuttavaan kuntoon pienellä tuunauksella, joten poikien ei tarvinnut nukkua yötään taivasalla.

Tämä kammin suuaukon romahtaminen kuitenkin antoi vähän osviittaa, että haasteita kammien rakentamisessa saattaisi olla tulossa. Päätimme antaa muiden kinosten vielä kovettua lisää ja toivoa, että tämän jälkeen kinokset olisivat turvallisesti koverrettavissa. Tällä kertaa kuitenkin lummen herra oli päättänyt, että ei laskisi meitä liian helpolla kammien kanssa. Tai ehkä kammit oli rakennettu Kenttäniemen maahisten asuinmaille, eivätkä he halunneet sinne kutsumattomia vieraita. No, yhtä kaikki, kammien kanssa siis tuli ongelmia ja eniten minulla ja Antilla. Vaikka lumen antoi, miten kovettua, niin kammit meinasit väkisin sortua. Ilmeisesti tällä kertaa lumen rakenne vain oli sellainen, että se olisi vaatinut vielä pidemmän kovettumisajan, ehkäpä kokonaisen yön yli. Tähän meillä ei kuitenkaan ollut aikaa.

Tyttökaksikot rakensivat kaksi kammia ja niistä tuli ihan kelvolliset, vaikka välillä kammin kaiverrusvaiheessa rakennelma humpsahtelikin pelottavasti. Tytöt siis pääsivät nukkumaan yönsä lumikatto päänsä päällä. Minun ja Antin kammi muuttui lopulta avolaavuksi, kun turvallinen kammin kaivaminen ei vain onnistunut sortumismerkkien jatkuvasti roikkuessa ilmassa.

Yöpyminen lumikammissa

No, minun ja Antin kohdalta saatiin oikeastaan kokemusta yöpymisestä avolaavussa. Pakkasta torstain ja perjantain välisenä yönä oli joku 10-12 astetta. Ei siis liian paha. Myöskään tuulta ei ollut juuri nimeksikään, joten siitäkään ei ollut haittaa. Meidän onni oli, että lumisadettakaan ei ollut luvassa, kun meillä ei ollut kattoa päämme päälle, kun kammin rakentamisen kanssa kävi, miten kävi.

Varmasti lumikammissa yöpymisin merkittävin etu taivasalla yöpymiseen on, että lumi eristää pakkasta hyvin. Näin ollen vaikka ulkona paukkuisi -25^oC pakkanen, niin kammissa pakkanen olisi ehkä noin viiden pakkasasteen kieppeillä. Huomattavan paljon mukavampi lämpötila retkeilijälle. Me ei Antin kanssa päästy nauttimaan tästä mukavuudesta, vaan päästiin testaamaan kuinka meidän varusteet kestäisivät tuon 10-12 asteen pakkasen.

Positiiviseksi asiaksi täytyy sanoa, että kylmän kanssa ei tullut juurikaan ongelmaa. Aivan aamulla varpaisiin tuli hiukan kylmä ja se siitä hiljalleen eteni myös yläkroppaan. Minulla oli päällä merinovilla aluskerrasto ja sen päällä ohut fleecekerrasto. Koulun Tunturi-Susi makuupussi ja SA intin makuualustat tuplana hoitivat tehtävänsä kunnialla. Kuten vähän olin epäillyt, niin unen kanssa oli kuitenkin vähän niin ja näin. Hyvän nukkuma-asennon löytäminen kovalla alustalla, makuupussin sisällä, tuotti ongelmia tällaiselle kylkinukkujalle. Mutta pääsi sitä unimaassakin viivähtämän jokusen tunnin yön aikana.

Aamulla uusien kokemusten saattelemana takaisin Toivoniemeen

Aamulla kyllästyin puoli kahdeksan aikoihin pyörimään makuupussissa ja lähdin liikkeelle. Rohkeasti vain lämpöisestä makuupussista sukellus raikkaaseen ulkoilmaan. Vähän oli epämiellyttävä vetäistä jääkylmät ulkovaatteet päälle ja hieman viileäkin siinä meinasi päästä tulemaan. Kuitenkin reipasta askellusta tähän perään, niin johan alkoi vilun kareet hellittämään. Ilo oli huomata, että nuotiossa oli jo tulet ja aamukahvikin lämmintä. Kun sai vielä aamupuroa elimistöön ja pari kuksallista lämmintä nokipannukahvia, niin johan alkoi elämä taas hymyillä.

Aamupalan jälkeen pakattiin enää tavarat ahkioihin ja rikottiin rakentamamme lumikammit. Kammien hajottamisessa ei ainakaan useimpien osalta ollut kyse katkeruudesta, vaan ihan turvallisuussyistä. Haluttiin varmistaa, että yksikään kammi ei romahtaisi kenenkään päälle, jos joku ulkopuolinen sattuisi paikalle eksymään ja kammejamme tutkimaan. Tämän jälkeen oli edessä mukava aamuhiihtely takaisin Toivoniemeen ja Toivoniemessä retkivarusteiden ripustaminen kuivumaan.

Reissusta sai paljon uutta kokemusta talviretkeilystä. Ehkä tärkeimpänä opetuksena, että talviretkeilyä on turha pelätä, kunhan varusteet ovat kunnossa. Nukkuminen onnistuu palelematta vaikka taivasalla, jos tilanne sitä vaatii. Aamuheräämiset ja makuupussista kylmään kömpiminen on ikävää, mutta nopeasti keho lämpiää, kun saa kunnon vaatteet päälle ja lähtee vain liikkeelle. Tämäkin retki osoitti, että luontoa pitää kunnioittaa, eikä soitelleen sotaan kannata koskaan lähteä. Jos käy huonosti, niin lumikamminkaan rakentaminen ei välttämättä onnistu, vaikka olisi kokeneemmastakin tekijästä kyse. Joskus luonto vain päättää niin ja silloin on oltava joku muu suunnitelma takataskussa. Ja koskaan ei varmasti kannata pidemmälle retkelle lähteä, niin että lumikammi on ainut majoitusvaihtoehto.

Allekirjoittaneen täytyy vielä kehittää ja miettiä omaa nukkumista retkien aikana. Pidemmän päälle lyhyet yöunet alkavat syödä voimia. Ehkä olisi paikallaan investoida lähitulevaisuudessa pehmeämpään, kenties ilmatäytteiseen makuualustaan ja katsoa olisiko tällä suotuisa vaikutus unenlaatuun.

Pienistä haasteista huolimatta meillä oli kuitenkin hieno miniretki. Sai niitä uusia retkikokemuksia, mikä oli toiveissakin ja välillä mentiin sinne epämukavuusalueellekin. Nyt tästä vaan parhaat kokemukset mukaan ja niiden opeilla kohti vieläkin parempaa ja miellyttävämpää talviretkeilyä.