Korona keikautti elämän ylösalaisin

Muutoksen tuulet puhaltavat Toivoniemeen

Muistan, että itse viime viikolla aloin tosissaan havahtua, että koronaepidemia tulee vaikuttamaan Suomeenkin toden teolla. Alkoi liikkua huhuja, että mm. kouluja voitaisiin joutua sulkemaan. Siitä keskusteltiin myös opiskelijakavereiden kanssa. Itsekin ”heitin läppää”, että miettikää, jos Saamelaisalueen koulutuskeskus menee kiinni ja mitä jos vielä opiskelija-asuntolakin. Sittenhän tässä oltaisiin ilman kotia. Mutta nämä keskustelut päättyivät aina siihen, että eihän näin varmasti tule tapahtumaan, kun ei korona ole millään tavalla uhka Lapissa (ainakaan silloin).

Viime viikon torstaina (12.3.) katsoin pitkästä aikaa YLE:n pääuutislähetyksen, joka käsitteli kauttaaltaan koronaepidemiaa eri näkökulmista. Uutisten jälkeen jäin seuraamaan ajankohtaisohjelmaa (A-talk tai A-studio). Siinä tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui tilanteen vakavuudesta ja loi uskoa kansaamme, että kyllä tästä selvitään, vaikka kova koettelemus edessä tuleekin olemaan. Niinistön jälkeen pääministeri Sanna Marin pyrki rauhoittelemaan tilannetta ja toi esille, että vielä tässä vaiheessa mihinkään koviin toimiin ei olla alkamassa.

Oletin siis, että normaali viikonloppu on tulossa. Vähän pilkkihommia, kuntosalilla käymistä, kavereiden kanssa hengailua ja valmistautumista ensi viikolla edessä olevaan talvileiriin. Oltiin siis lähdössä tiistaina (17.3.) moottorikelkoilla Muotkatunturin erämaahan kolmen päivän leirille. Tämä oli yhdessä muutaman viikon päässä siintävän hiihtovaelluksen kanssa yksi koko kevätlukukauden kohokohdista. Viimein pääsisi käytännössä testaamaan aiemmin lukuvuoden aikana hiottuja erätaitoja ja oppimaan myös uutta. Myös uusien retkivarusteiden toimivuutta (kuten, ilmatäytteinen retkipatja ja Thermoksen termospullo) olisi hauska päästä testaamaan käytännössä.

Meillä loppuu perjantaina koulu normaalisti aina lounaaseen. Lounaan jälkeen käppäilin Hopialammelta kilometrin matkan takaisin Toivoniemeen asuntolalle. Oli hyvä fiilis. Oli ollut taas ihan huippu viikko koulussa. Oli kalasteltu Ismon johdolla. Käytiin mm. ahvenpilkillä ja harjoiteltu haukikoukkukalastusta. Eli ei hassumpaa koulunkäyntiä. Kivipään yläkerrasta löysin Evan ja jäätiin hörppimään teetä. Kello 11.59 Evan puhelin sanoin ”ping” saapuneen sähköpostin merkiksi. Ja siinä se tuli… se pahin mahdollinen viesti… viesti mitä ei pitänyt tulla ja mihin ei ollut mitenkään osannut varautua, kun ei ollut vielä todellista korona-uhkaa. Mutta se tuli kuitenkin. Eva luki viestin ääneen ja keskeisin sisältö oli: ”Saamelaisalueen koulutuskeskus siirtyy etäopetukseen ma 16.3. alkaen ja 9.4. saakka. Kaikki lähiopetus keskeytetään. Asuntola suljetaan.” Tämä siis tarkoitti samalla, että ensi viikon talvileiri ja parin viikon päähän suunniteltu hiihtovaellus peruuntuvat.

Tämä oli kuin isku palleaan. Oli pakko mennä alakertaan omaan huoneeseen ja yrittää saada jostain langan päästä kiinni, josta voisi taas alkaa rakentamaan jotain konkreettista. Tilanne oli täysin absurdi. Ei näin voi käydä täällä Suomessa ja täällä Lapissa, missä ollaan kaikelta pahalta niin hyvin turvassa. Tunteet iskivät kovasti pintaan. Oli fiilis, että ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta lopulta kyyneleet olivat paljon lähempänä. Lopulta sain työnnettyä tunteet taka-alalle ja päätin vielä selvittää, että olisiko mitään mahdollisuutta jäädä kuitenkin asuntolaan, kun oikeasti muuta kotia ei tällä hetkellä ole. Asuntolapäälliköltä tulikin viestiä, että näillä näkymin se voisi onnistua painavaa perustelua vastaan. Päätin rakentaa suunnitelman sen varaan, että saan asua myös etäopiskeluaikana Toivoniemen asuntolassa.

Pian myös ryhmäohjaajaltamme, Vesalta, tuli viestiä luokan yhteiseen whatsapp-ryhmään. Siinä ilmoitettiin, että ensi viikoksi suunniteltu talvileiri peruuntuu ja maanantaina järjestetään näyttöpäivä liittyen erilaisiin erätaitoihin. Tällä korvattaisiin peruuntuva talvileiri. No, niin, nyt elämässä olisi jotain konkreettista. Maanantain erätaitojen näyttöpäivä ja maanantaina myös anoisin asuntolapaikkaa, jonka oletin melkoisella varmuudella saavani. Elämä oli siis jollain tavalla balanssissa, vaikka paljon ensi viikolla tulisikin muuttumaan. Näissä asioissa oli niin paljon pureksittavaa, että päätin lähteä Vastusjärvelle iltapäiväpilkille. On mielenkiintoista, miten luonto ja kalastus, tarjoaa mahtavaa terapiaa tällaisten isojen, epävarmojen ja osin pelottavienkin asioiden äärellä. Jäällä oli taas mahtavaa. Aurinko lämmitti jo selvästi ja kevättä alkoi olla ilmassa. Soppakalatkin lähti matkaan, joten sen puolesta ei ollut valittamista.

Tilanteesta huolimatta viikonloppu oli hieno. Elämä on näiden kilometrien aikana osoittanut, että täytyy yrittää vaikuttaa niihin asioihin, mihin pystyy. Vaikka tulevalla viikolla olikin paljon epävarmuustekijöitä, pystyin tarttumaan hyviin asioihin. Perjantai iltana kokoonnuttiin Jessen kämpille muutaman luokkakaverin kanssa ja nautittiin vähän olutta sekä mietittiin, miten sekaisin tämä korona-tilanne lopulta Suomen saisi, sekä miten se tulisi vaikuttamaan meidän elämiimme. Lauantai aamuna heräsin ajoissa ja kävin jälleen Vastukselta nostamassa jäälle melko kasan ahventa. Sunnuntai taas meni valmistautuessa maanantain erätaitonäyttöön. Tuli opeteltua solmuja (ja opeteltua yksi omakin ;) ja kerrattua youtuben avustuksella suunnistustaitoja sekä kuormaliinojen käyttöä. Elettäkään en tehnyt siihen suuntaan, että joutuisin opiskelija-asuntolasta muuttamaan pois.

Viikonlopun aikana oli tullut seurattua tarkkaan, mitä korona-rintamalla tapahtuu. SAKK ei ollut poikkeus Suomessa. Myös muita kouluja oli siirtymässä etäopetukseen. Kuitenkin Lapissa SAKK toimi ensimmäisten joukossa. Uutiset maailmalta, erityisesti Italiasta, olivat karmaisevia. Siinä mielessä olin tavallaan ylpeäkin, että opiskelin koulussa, joka uskalsi ja pystyi toimia ennakoivasti.

Maanantai oli kaikkiaan todella erikoisten, epäuskoisten ja lähes absurdien fiilisten päivä. Tuntui, että erätaitojen näyttökokeet olivat yhtä tyhjän kanssa. Toki tein kaikkeni, että suoriuduin näyttötehtävistä mahdollisimman hyvin, mutta kuitenkin kokonaisuudessaan koko tapahtuma tuntui lähes merkityksettömältä, kun niin paljon isompia juttuja oli nyt tapahtumassa. Maailmalla korona oli laittanut jo ison pyörän pyörimään ihan todella ja seuraavat 6-8 viikkoa tulisivat näyttämään, millaisella voimalla se iskisi Suomeen.

Maanantain tärkein juttu oli kuitenkin anoa sitä asuntolapaikkaa, että saisin jäädä Toivoniemeen asumaan. Jessellä ja Henrillä oli myös niin ikään samat suunnitelmat. Olimme jo suunnitelleet, että laittaisimme vähän juomuksia (talviverkot) pyytämään Vastusjärveen ja kalastusopettajamme, Ismo, oli luvannut järjestää meille verkot ja muut tarvittavat varusteet. Etäopiskelukin onnistuisi hienosti Toivoniemestä. Löytyi oma kone ja toimivat headsetit. Myös kalastus- ja muita luontoharrastuksia pystyisi jatkaa normaalisti. Suurin muutos olisi, että ihanat ja mahtavat luokkakaverit muuttaisivat pois ja opiskelu tapahtuisi etänä, mutta muuten elämä jatkuisi kuitenkin aika ennallaan. Siitä ajatuksesta sai turvaa, kun ihan kaikkea ei tarvitsisi laittaa uusiksi.

Maanantain näyttökokeiden jälkeen siirryttiin Jessen ja Henrin kanssa Hopialammelle odottamaan Vesaa, jonka oli määrä tulla myös pian sinne ja tulostaa meille asuntolapaikkahakemuksia. Keiteltiin siinä kahvit ja jutusteltiin niitä näitä. Mutta kaikki tämä jutustelu ja kahvinjuonti tyssäsi kyllä yhteen hetkeen. Saatiin tieto, että koulun turvallisuustiimi oli tehnyt päätöksen, että ainut syy, minkä vuoksi asuntolapaikan voisi saada, olisi työssäoppiminen. Huomisen (17.3.) aikana pitäisi poistua asuntolasta. Mitään vaihtoehtoja ei ollut, ellei ollut työssäoppimista ja eihän meillä ollut. Olisin siis reilun 30 tunnin päästä koditon. Ensimmäistä kertaa tämän tilanteen aikana tunsin todellista epätoivoa, että mitenköhän nyt saan asiat järjestymään. Aluksi sitä yritettiin poikien kanssa käsitellä vähän huumorilla, mutta todellisuudessa hauskuus tästä oli aika kaukana.

Epätoivo riipaisee syvältä

Kun pääsin takaisin Toivoniemeen, Kivipään opiskelija-asuntolaan, minulla oli ihan kädetön olo. Siinä, kun Vastusjärven ahvenista tehtyä kalakeittoa nieleskelin, niin kyyneleet pusertuivat väkisin silmiin. Saatana, elämästä oli muutamassa päivässä viety kaikki pohja pois. Ihan kaikki, mille elämän olin viimeisen kahdeksan kuukauden aikana rakentanut täällä Lapissa oli poissa.

Luonto- ja ympäristöalan opiskelu SAKK:ssa oli ylittänyt kaikki odotukset. Oli vain ollut niin huippua työuupumuksen jälkeen löytää tällainen täydellinen irtiotto kaikkeen vanhaan ja mahdollisuus lähteä rakentamaan uutta elämänvaihetta Lapissa, Inarissa. Koulutussisällöt, opettajat, opetus, Toivoniemen ympäristö, luonto, nämä kaikki toimivat minulle niin nappiin – Kaikki on vain ollut niin upeaa. Ja sitten ne kaikki ihanat luokkakaverit. En tiedä olenko koskaan kokenut vastaavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, mitä joidenkin kanssa olen saanut kokea. Kun tällainen lähes nelikymppinen mies pystyy puhumaan jollekin henkilölle sellaisista herkistä itseensä liittyvistä asioista, joista ei ole koskaan aiemmin elämässään puhunut kellekään, niin se kertoo melkoisen syvästä ystävyydestä ja luottamuksesta. Ja sitten tuli vielä yksi aika monta astetta isompi juttu, mikä räjäytti lähes tajunnan ja on ollut osaltaan siivittämässä elämän lentoa täällä Lapissa (mutta ihan kaikkea ei tässä blogissa kuitenkaan pysty paljastamaan ;)

Ja sitten vain muutamassa päivässä kaikki tämä viedään pois. Tai siltä minulta silloin tuntui, kun maanantai iltana söin kalakeittoa ja kyynelehdin luopumisen tuskissani. Ei helvetti, kohta ei olisi edes kotia. Ja pelkäsin myös. En niinkään omasta puolestani. En sen takia, että minulla ei olisi kohta kotia. Vaan sen vuoksi, miten tämä tulee vaikuttamaan koko Suomeen ja miten tämä epidemia tulee muuttamaan maailmaa. Edessä tulisi olemaan paljon epävarmuuden aikaa.

Onneksi on ihmisiä, joilla on taito löytää oikeita sanoja, kun toisella on vaikeaa. Kun vähän sain itseäni kasattua, soitin luottoystävälleni Ouluun. Siinä puhelimessa Iivarin kanssa jutellessa tuli jälleen, monta tärkeää asiaa. Kuten, että ”hae voimaa kaikesta siitä hienosta, mitä olet saanut siellä Lapissa kokea”, ”kaikessa vakavuudessaan tämä on kuitenkin vain väliaikainen vaihe meidän kaikkien elämässä” ja lopulta tuli monta hyvää vinkkiä, miten asuntotilannetta kannattaisi lähteä ratkomaan. Nämä asiat ei näin tekstinä kirjoitettuna tunnu, niin suurilta, mutta juuri tuolloin tarvitsin tällaista pientä toivon valamisesta ja jälleen pystyi nähdä, ettei elämässä asiat ihan niin synkästi olleetkaan. Paljon tulisi pian elämässä muuttumaan, mutta harva asia olisi kuitenkaan aivan lopullista. Ja en ollut tosiaankaan tässä taistelussa yksin – Me kaikki suomalaiset olemme samassa veneessä tavalla tai toisella. Yhdessä, kun jaksetaan taistella, niin yhdessä myös selvitään.

Toivoniemeläisenä saan jatkaa sittenkin…

Iivarin kanssa juteltuani, jäin pohdiskelemaan asuntoasiaa. Aina olisi mahdollisuus mennä mökille Varkauden lähettyville, mutta koska ei ole omaa autoa, se vaatisi julkisilla matkustamista läpi Suomen ja tämän hetkisessä tilanteessa se ei ollut yhtään houkuttava ajatus. Mikkeliinkin voisin mennä vanhempien luokse, mutta ei sekään tuntunut yhtään mielekkäältä tässä tilanteessa. Aina voisi tietenkin ostaa oman auton, mutta äkkinäisesti tällainenkaan investointi ei tuntunut kovin miellyttävältä.

Halusin ehdottomasti jäädä tänne Kaamaseen ja Toivoniemeen, jos vain mahdollista. Täällä ei olisi vielä tiettävästi korona-virusta ja olisi melko epätodennäköistä saada se, jos pysyttelee mahdollisimman kaukana suurista ihmismassoista. En näe virusta uhkana itselleni. Olen kuitenkin hyvässä fyysisessä kunnossa, eikä minulla ole sairauksia, jotka altistavat korona-viruksen vakavammille muodoille. Olisi kuitenkin ikävä altistaa itsensä sille riskille, että saisin viruksen matkalla eteläisempään Suomeen ja levittäisi sitten myöhemmin virusta vanhempiini tai muihin ihmisiin. Parasta olisi siis vain kestää kaukana kaikesta ja järjestää elämä siten, että pystyisi välttämään suurimpia ihmismassoja. Täällä Toivoniemessä se olisi kaikista helpointa.

Silloin kohtalo puuttui peliin ja tällä kertaa suotuisassa mielessä. Rebekka, joka asuu vuokra-asunnossa, aivan Toivoniemen opiskelija-asuntojen läheisyydessä ilmoitti, että hän suurella todennäköisyydellä muuttaa lähipäivinä omien läheistensä luokse. Voisimme luokkakaverini Jessen kanssa muuttaa hänen Toivoniemen asuntoonsa asumaan jo huomenna, tiistai iltana (17.3.). En tiedä milloin olisin ollut jostain näin kiitollinen. Hullu tunteiden sekamelska myllersi jälleen päässäni ja sain taas nieleskellä kyyneleitä. Joku on joskus sanonut, että asioilla on tapana järjestyä. Kuinka oikeassa hän olikaan! Toivo heräsi jälleen voimakkaana, ja pystyin koko sydämestään uskoa, että kyllä se tästä.

Tiistai iltana lastasin tavarani kahteen ahkioon ja vedin kuorman uuteen majapaikkaani, sanotaanko vaikka tilapäiskotiini. Myös Jesse muutti tavaroineen vielä saman illan aikana. Tuntui hyvältä, että sai katon päänsä päälle ja myös se oli hienoa, että tässä tilanteessa sai jakaa kämpän jonkun toisen kanssa. Ihan tervettä, että saa elää vuorovaikutuksessa jonkun ihmisen kanssa ja vielä parempaa, kun hän on luotettava tyyppi. Täysin yksin eläminen ei ehkä olisi nyt ollut paras vaihtoehto.

Elämää ja uusia rutiineja hiljalleen käyntiin

Ismo oli tosiaan antanut meille muutamat verkot ja moottorikairan, että saataisiin Jessen kanssa laittaa juomukset pyytämään Vastusjärveen. Panimme tuumasta toimeen heti keskiviikkona aamupäivästä. Eihän verkot täysin mutkitta jään alle menneet. Kuitenkin lähes parin tunnin taistelun jälkeen 60 metriä oli Vastusjärvessä kalaa pyytämässä. Loppuviikosta päästään sitten ensimmäistä kertaa kokemaan, josko se Vastusjärvi meille jotain antaisi.

Rebekan asunnolla järjestelimme tavaroita paikoilleen ja otimme muuten vain rennosti. Oli myös edelleen paljon sulattelua, miten paljon asioita oli viikon kuluessa tapahtunut. Se oli myös kuormittanut paljon henkisesti, minkä vuoksi oli myös ihan fyysisesti melko puhki. Ei esimerkiksi käynyt mielen vieressäkään, että olisi alkanut tehdä jotain opiskeluhommia. Tein suosiolla sen päätöksen, että jätän kaiken etäopiskelun aloittamiseen ensi viikkoon, kun etäopetus virallisesti maanantaina (23.3.) alkaa.

Samoin täytyy miettiä, millaisia rutiineja päiviin kehittää. Silloin päivät ovat selkeitä, kun meillä on livenä tapahtuvaa etäopetusta. Niinä päivinä, jolloin täytyy opiskella omatoimisesti, täytyy enemmän miettiä, millaisella rytmillä päiviä vie läpi. Täytyy myös miettiä osin uusiksi, miten pitää huolta omasta fysiikastaan, kun koulun kuntosalille ei enää pääse. Ehkä muuten aktiivisen elämän oheen voisi kehittää jonkun oman kotikunto-ohjelman. Edelleen kuitenkin tarkoitus harrastaa kalastusta ja nauttia muutenkin Lapin kauniista luonnosta.

Uuden äärellä siis monelta osin ollaan, niin kuin varmaan lähes kaikissa suomalaisissa kodeissa. Aika tulee näyttämään, millaiseksi elämä täällä Toivoniemessä muodostuu. Tilanteeseen nähden asiat ovat kuitenkin omassa elämässä nyt, niin hyvin kuin vain pystyvät olla. On katto pään päällä, saa asustella hyvän kaverin kanssa, ruokaa ovat kaapit puollollaan, Vastusjärvi tarjoaa kalaa ja opintojakin pystyy viemään eteenpäin sekä harrastamaan mieluisia asioita kauniissa Lapin luonnossa.

Täällä blogissa on tarkoitus jatkossakin kirjoitella kuinka elämä näin korona-aikaan täällä Toivoniemessä sujuu.