Kaldoaivin seikkailu 13.-16.10.2019

Turvaverkosto kuntoon

Alusta asti, kun suunnittelin ensimmäistä yksinvaellusta Lapin erämaahan, turvaverkon luominen oli keskeinen osa reissua. Kuten aiemmin mainitsin, niin suunnittelin reitin siten, että se noudatti pitkälti vanhoja polkuja ja mönkijäuria. Näin minimoin eksymisen riskin. Minulla oli lisäksi mukana gps-laite, johon olin tallentanut kaikki leiripisteet. Jos tippuisin kartalta, pystyisin gps-laitteella ottamaan ainakin oikean suunnan seuraavaa leiripistettä kohti ja ennemmin tai myöhemmin joku maamerkki auttaisi takaisin kartalle. Reitti kiersi myös sen verran lähellä lähtöpistettä, niin minun olisi helppo melkein, missä vaiheessa tahansa keskeyttää vaellus, jos kokisin oloni turvattomaksi syystä tai toisesta.

Minulla oli mahdollisuus vielä koeponnistaa reissun suunnitelmaa yhdessä Eveliinan ystävän Harrin kanssa viimeisenä iltana ennen reissuun lähtöä. Oli aika lailla kultaa päässä jakamaan ajatuksia tällaisen kokeneemman retkeilijän ja vaeltajan kanssa, joka vielä tunsi paikallisen maaston kuin omat taskunsa. Se lisäsi kovasti omaa itseluottamusta reissun kynnyksellä ja loi turvallisuuden tunnetta. Viimehetkillä tuli vielä monta hyvää vinkkiä reissuun liittyen ja kävi myös selväksi, ettei suunnitelmissa alun perinkään ihan kujalla oltu.

Jätin Harrille myös tarkan reittisuunnitelman majoituspaikkojen koordinaatteineen. Teimme vielä sopimuksen, että olen joka päivä yhteyksissä Harriin ja Eveen ja ilmoittelen, että kaikki on kunnossa. Jos joku menisi pieleen ja minulla olisi tarve päästä suunniteltua aiemmin erämaasta pois, niin Harri ja Eve pystyisivät lähes, milloin tahansa tulla hakemaan minut. Toki omin jaloin täytyisi ensin aloituspaikkaan päästä.

Seikkailu alkaa

Sunnuntai 13.10. oli se päivä. Silloin starttasi minun ensimmäinen Kaldoaivin seikkailu, ensimmäinen yksin vaellus Lapin erämaissa ja ylipäätään ensimmäinen enemmän kuin yhden yön reissu Lapin erämaissa. Rinkka, opistolta lainaan saatu Savotan 906, oli pakattu edellisenä iltana mahdollisimman valmiiksi. Aamulle jäi enää ruokien pakkaaminen ja vielä kerran varmistaa, että kaikki tarpeellinen oli varmasti matkassa.

Harri ja Eve lähtivät heittämään minut Áilegas -tunturille, radiomaston parkkipaikalle. Matkaa Utsjoen Pappilalta tuli sellainen 10 kilometriä. Parkkipaikalla enää nopeat halaukset, onnentoivotukset, hyvästelyt ja sitten olin omillani. Oli hieno fiilis lähteä matkaan. Kaikki oli kunnossa. Mieli oli korkealla. Kropassa tuntui hyvältä. Tunsin itseni jo tässä vaiheessa hiukan voittajaksi. Ja suurin kynnys oli jo ylitetty, kun olin päässyt tähän pisteeseen. Ajattelin, että kaikki loppu, mitä reissusta tulisi, niin olisi vain plussaa. Hyvää kokemusta toivottavasti lukuisia tulevia Lapin vaelluksia silmällä pitäen.

Tunturissa oli aivan hento, puolen sentin lumikerros. Taivas oli pilven peitossa, mutta näkyvyys oli kuitenkin hyvä. Oli outo tunne tällaiselle savolaisissa rämemetsissä liikkumaan tottuneelle äijälle, kun näkyvyys eteenpäin saattoi olla toista kymmentä kilometriä. En ollut uskaltanut lähtiessä punnita rinkkaa vaa’alla, kun se oli tuntunut, niin tuskaisen raskaalta. Nyt rinkan paino selässä tuntui kuitenkin kohtuulliselta. Tuli tunne, että kyllä minä tämän kanssa selviän ja minulla ei ollut onneksi minnekään kiire.

Laskeuduin Áilegaksen itärinnettä alemmas laaksoon, jossa lähdin seuraamaan kaakkoon päin johtavaa mönkijäuraa. Sähkölinja noudatteli myös samaa reittiä. Päivän tavoitteena oli selvitä samassa suunnassa n. 10 km päässä sijaitsevalle Tammukkajärvelle (Dápmotjávri). Pieniä, mutta aivan tosi pieniä, vastoinkäymisiä tuli matkan varrella eteen. Kaikki näkemäni järvet ja lammet olivat jo kiinteässä jääpeitteessä. Henkisesti siis valmistauduin siihen, että tällä reissulla tavoitteet piti siirtää muihin asioihin kuin kalastukseen. Alusta asti oli kuitenkin sellainen ajatus, että tällä seikkailulla olisi, niin paljon uutta koettavaa, että tätä ei edes takaiskuksi kannattanut ajatella.

Ensimmäiset kilometrit matka eteni mukavasti Kaldoaivin maisemia ihaillessa. Reitti oli melko vaivatonta kulkea. Laakson pohjalla ei ollut isoja maaston muotoja, joten tämä oli fyysisesti sopivan kevyt sisäänajo reissulle. Kuitenkin, kun matka eteni, alkoi rinkka painamaan hartioita ja pieniä taukoja oli tarpeen pitää määräajoin. Taukopaikat pyrin löytämään purojen ääreltä, että samalla pääsi juomaan ja rinkan totta kai heitin aina selästä pois, että hartiat pääsivät vähän palautumaan. Taukojen yhteydessä otin myös jotain energiaa, normaalisti pähkinöitä ja rusinoita tai palan proteiinipatukasta.

Puolitoista kilometriä ennen tavoitteena olevaa leiripaikkaa täytyi ensimmäistä kertaa poiketa mönkijäuralta. Otin suunnan kompassilla ja varmistin vielä gps-laitteella, että se oli suunnasta samaa mieltä kompassin kanssa. Pian sain huomata, että tunturimaastossa liikkuminen oli huomattavasti raskaampaa verrattuna valmiilla uralla kulkemiseen. Haastetta vielä lisäsi, kun viimeiset puoli kilometriä oli kosteahkoa suota, missä täytyi miettiä, mihin jalkansa asettelee. Lopulta kuitenkin löysin toivotulle leiripaikalle ja sain heittää rinkan pois selästä. Ilokseni huomasin, että samalla kohtaa oli valmis tulipaikka, eli toinenkin retkeilijä oli näillä main leiriä aiemmin pitänyt.

Heti miten aina leiripaikalle saavuttuani otin hommaksi teltan pystyttämisen. Hämärä alkoi puskea päälle jo kovastikin viiden aikaan ja kuudelta oli ihan pimeää. Näin ei tarvitsisi ainakaan pimeän kähmässä telttaa jalkeille laittaa. Seuraavana tärkeysjärjestyksessä oli päivän iso ruokailu, eli lämmin päivällinen. Lämmittelin kaasupulloa takin sisällä sen aikaa, kun kävin etsimässä vettä. Tammukkajärvessä oli lähes viiden sentin jää, joten kiveä täytyi käyttää apuna, että veteen pääsi käsiksi. Tämän jälkeen trangia kasaan, lämmin kaasupullo kiinni ja ruuan laittoon. Kaasupullon lämmittämisellä varmistin, että kaasu tulisi paremmin ulos, kun lämpötila oli kuitenkin nollan vaiheilla.

Ruuaksi olin varannut erilaisia pussipastoja, joita minun oli tarkoitus vahvistaa lenkkimakkaralla tai tonnikalalla riittävän proteiinin määrän takaamiseksi. Ensimmäisen vaelluspäivän ruuaksi valmistin tomaattipastaa, johon lisäsin purkin tonnikalaa sekä hiukan pippuria. Huomasi kyllä, että energian tarvetta oli, kun kahdelle ihmiselle suunnattu pussillinen meni alas ilman vastusteluja. Jälkiruuaksi keitin vielä kahvikaakaot ja nautin reilusti suklaata.

Kun kroppa oli ravittu, niin mieleen laskeutui täydellinen rauhan ja nautinnon hyvä olo. Oli mahtava vain seurata hämärän muuttumista pimeään ja olla siinä hetkessä. Kaldoaivin erämaan kauneus lumosi.

Kaldoaivin taikaa – Riekon kohtaaminen

Ilallla Kaldoaivi tarjosi vielä taikaansa. Kömmin teltasta otsalampun valossa hammaspesulle. Ulkona oli jo pilkkopimeää ja lunta heitteli tasaiseen tahtiin. Oli jälleen kaunista. Mietin niitä näitä, kunnes yhtäkkiä luulin nähneeni vilaukselta silmäkulmasta jotakin. Ajattelin aluksi, että otsalamppu luo vain varjojen leikkiä. Mutta ei sittenkään, vaan suoraan minua kohti lentää lumivalkoinen lintu – riekko. Tulee aina vain kohti ja pari kolme metriä ennen pyörähtää ympäri ja lennähtää kauemmaksi. Sama toistuu uudestaan puolisenkymmentä kertaa ennen kuin riekko lopullisesti häviää yön pimeyteen. Olen lumoutunut. Mietin, että tapahtuiko tämä todella? Hetkessä oli mystisyyttä, lähes aavemaisuutta… vaikka kuulostelin aivan hiljaa, niin riekon liikkeistä, siivistä, mistään, ei kuulunut hiiskaustakaan. Koin jotain erityistä ja tiesin, että tämän tulisin aina muistamaan tästä reissusta. Halusin ajatella, että myös riekko kävi toivottamassa minut tervetulleeksi Kaldoaiviin.

Maanantai – Vaisjoki kutsuu

Kun maanantai aamuna puoliyhdeksän maissa kömmin teltasta ulos, niin tervehti minua astetta lumisempi Kaldoaivi. Yön aikana oli satanut kolmisen senttiä uutta lunta ja koko erämää oli saanut komean valkoisen peitteen. Ei hullumpi herätä tällaiseen aamuun.

Aamu lähti käyntiin luonnollisesti aamupalatouhuilla. Koska vaelluspäivät ovat fyysisiä suorituksia, niin riittävän ravinnon määrään ja laatuun täytyy kiinnittää huomiota. Minun vaellusaamiaisiin sisältyi kuumaa kaurapuuroa, johon laitoin ison nokareen aitoa kunnon voita. Lisäksi söin kaksi keitettyä kananmunaa, jotka oli jo ennen vaellusta keittänyt valmiiksi ja tarpeen vaatiessa vielä purkin tonnikalaa. Kahvin kanssa saatoin vielä syödä pähkinöitä. Keitin lopuksi termariin kiehuvaa vettä vaellusta varten. Siitä olisi matkan aikana helppo tekaista pikakahvit tai kaakaot. Tästä aamutoimet jatkuivat pikaisella tiskauksella, teltan purulla ja rinkan pakkaamisella. Vielä ennen kuin lähdin toiseen vaelluspäivään kiitin Tammukkajärveä hyvästä leiripaikasta. Ehkäpä me näemme vielä!

Maanantain vaellusreitti kulki Tammukkajärveltä käytännössä suoraan itään. Määränpäänä oli Vaisjoen (Váišjohka) ja Vetsijoen (Veahčajohka) risteyksessä sijaitseva kammi. Kammin saavutettavuus tosin oli vielä arvoitus, kun se vaatisi joen ylityksen, mikä täytyisi tehdä kahlaamalla. Vasta joen rannalla pystyisin arvioimaan, onko tämä riittävän turvallista toteuttaa. Matkaa oli edessä noin 10 kilometriä, joista viimeistä kilometriä lukuun ottamatta koko matka oli valmista mönkijäuraa.

Ensi alkuun jalat tuntuivat hiukan väsyneiltä sunnuntain taipaleesta, mutta mukavasti ne siitä vertyivät jo ensimmäisen kilometrin aikana. Mieli oli virkeä ja Kaldoaivin maisemista jaksoi edelleenkin ihastella. Erityisesti kaakon suunnassa, laaksossa, missä Vaisjoki virtasi jossain 10 kilometrin päässä oli komeita näkymiä ja vasta satanut lumi loi oman sävynsä ympäröivään luontoon. Matkaa elävöitti myös muutamat kauniit tunturipurot, joiden yli oli kuitenkin helppo selvitä kuivin jaloin.

Taukoja pidettiin taas tarpeen mukaan ja sen mukaan miten puroja sattui matkan varrelle osumaan. Olin aamupalalla keittänyt kahvit termariin, joten muutaman tunnin vaelluksen jälkeen oli aika myös pidemmälle kahvitauolle. Taukojen yhteydessä energiavarantoja pidettiin yllä pähkinöiden ja proteiinipatukoiden avulla.

Toisen päivän aikana kiinnitin huomiota, että korppeja alueella oli paljon. Lähes jatkuvasti niitä kaarteli taivaalla päästäen ilmoille omaa raakuntaansa ja joukkoon mahtui myös todella erikoista äännähtelyä, mutta lopulta oli pakko uskoa, että kyllä kaikki äänet olivat noista korpeista peräisin. Ehkäpä nuo haaskalinnut olivat aistineet, että liikkeellä oli Kaldoaivin ensikertalainen. Odottivat vain kärsivällisesti, milloin tekisin kohtalokkaan virheen ja pääsisivät nautiskelemaan oikeaa juhla-ateriaa. No, musta huumori sikseen, olin hyvissä voimissani, hyvällä fiiliksellä edelleen liikkeellä ja en tosiaankaan ajatellut ruumistani korppien haaskaksi luovuttaa.

Päivä oli ehtinyt jo hyvän matkaa iltapäivän puolelle, kun viimein selviydyin Váišjohnjuniksen juurelle kukkulan itäpuolella. Tässä kohtaa kuljin myös poroaidan portista ja pidin tarkasti huolta, että portti tuli vähintään, niin hyvin kiinni kuin se oli jo portille tullessa. Viimeinen puoli kilometriä Vaisjoelle oli melkoisen jänkämäistä rämpimistä. Lopulta kuitenkin uurastus palkittiin ja sain katsella harjumaisen muodostelman päältä, kun Vaisjoki solisi vuolaana alapuolella.

Harjun päältä saatoin nähdä joen toiselle puolelle ja siellä houkuttelevasti tuo kalakammin tönö minua odotti. Oli kuitenkin iso kysymys pääsisinkö, mitenkään Vaisjoen yli ottamatta tarpeettoman suuria riskejä? Jääkylmän pesun ja vaatteiden kastelun lisäksi joen liukkailla kivillä liukastuminen painava rinkka selässä olisi myös suurehko loukkaantumisriski. Alavirran puolella, hiukan ennen kohtaa, missä Vaisjoki yhtyy Vetsjokeen oli matalampi ja kivikkoisempi koskiosuus. Tuo olisi kohta, mistä kannattaisi yrittää yli, jos meinasi kammissa yötä olla. Aikani tätä tuumailtuani, päätin lopulta luopua joen ylityksestä ja yöstä kalakammissa. Riskit joen ylittämiseksi olivat mielestäni liian suuret.

Oli aika tarttua tuttuihin iltapuuhiin. Etsiä sopiva leiripaikka, pystyttää teltta ja alkaa päivällisen tekoon. Toisen vaelluspäivän kruunuksi trangian kattilassa porisi carbonara -pastaa, johon viipaloin pari grillimakkaraa. Raikkaassa ulkoilmassa ruoka maistui taas kyllä uskomattoman hyvältä. Isoa osaa tässä näytteli jälleen fyysisesti raskas päivä.

Iltahämärissä kävin vielä kävelemässä joen rannassa ja mietin, että tänne olisi kiva tulla kesäolosuhteissa perhoa tai virveliä heittämään. Ei tiedä, vaikka tuo Vais- ja Vetsijoen yhtymäkohdan kivikkoinen koski antaisi taimenta tai harjusta. Toki vesi ei ollut kaikkein kirkkainta ainakaan Lapin kriteereillä johtuen jänkäisestä maastosta. Mutta eihän tämä toki kalamiestä estä jalokaloista haaveilemasta.

Tiistai – Laaksosta takaisin ylängölle

Tiistai valkeni omalta osalta hiukan väsyneissä tunnelmissa. Yö ei ollut ollut, mikään jättimenestys. Syynä aloittelijan virhe ja telttapaikan kanssa oli tullut oiottua hiukan liikaa mutkia. Ei ollut kiva tunne yrittää nukkua kuin olisi jatkuvassa liukumäessä. Mutta jatkossa tulisi varmasti käytettyä enemmän aikaa telttapaikan valintaan ja etsittyä tasaisempaa maastoa.

Turha oli kuitenkaan jäädä murehtimaan yhtä liskojen yötä. Ei muuta kuin aamupalan tekoon ja siitä kiinni päivän askareisiin. Tästä oli jälleen mahdollisuus tehdä hieno vaelluspäivä. Aamupalat ja teltan sekä rinkan pakkailut alkoivat hoitua jo rutiinilla. Pian olikin aika sanoa kiitokset Vaisjoelle ja suunnata kolmanteen vaelluspäivään. Tästä eteenpäin kaikki askeleet veisivät jo kotia kohti, vaikka yksi erämaa yö olikin vielä edessä.

Matkaltaan edessä oli vain joku kahdeksan kilometrin siirtymä, ei siis päivämatkakasi kovin häävi, mutta tästä tuli ehdottomasti reissun kovin etappi. Vaisjoki virtaili joku 200 metriä meren pinnan yläpuolella ja tehtävänä oli kivuta takaisin tunturikorkeuksiin, noin 400 metriä meren pinnan yläpuolelle. Nousu ei ollut mitään suunnattoman jyrkkää, mutta sellaista tasaisen uuvuttavaa ja sitä jatkui lähes koko päivämatkan osalta. Myös aiempien päivien rasitus alkoi tuntua kintereissä ja edellinen yökään ei ollut varmasti taannut parasta mahdollista palautumista.

Reitti noudatteli edelleen vanhoja mönkijäuria. Tällä kertaa pääsääntöisenä kulkusuuntana oli länsi-luode. Kun laaksosta katseli tunturin rinnettä ylöspäin polveilevia mönkijäuria, näytti siltä, että ne eivät pääty koskaan. Ensimmäinen korkeampi kukkula suunnilleen päivämatkan puolivälissä oli Váišjohnjunis (360 metriä). Tämän jälkeen sai hetken huokaista, kunnes oli edessä vielä loppurutistus, nousu Geađgeboraiville (380 metriä). Vaikka vaellus oli ensimmäistä kertaa reissulla oikeasti rankkaa, niin maisemat siivittivät eteenpäin. Mitä korkeammalle nousi, sitä pidemmälle aina näki ja sitä ylväämmäksi maisemat muuttuivat.

Ehdin jo ensimmäisten vaelluspäivien aikana miettiä, että enkö näkisi Kaldoaivissa poroja laisinkaan. Tosiaan kaksi ensimmäistä päivää meni kokonaan ilman porohavaintoja. Ilokseni isohkoja porotokkia alkoi kuitenkin tulla vastaan, kun Váišjohnjuniksen huippu lähestyi. Siitä eteenpäin porotokkia ilmaantui näköetäisyydelle tasaiseen tahtiin. Vielä kun kovan uurastukseen päätteeksi saavuin iltapäivästä Njárgajávrille (Njárga = Niemi), viimeisen yön leiripaikalle, niin näin useampien porotokkien laiduntavan järven rannoilla. Niiden toimintaa oli hauska seurailla ilta-askareiden lomassa.

Normaalien iltapuuhien lisäksi (leiripaikan valinta, teltan pystytys, päivällinen) päätin tiistaina ottaa yhteyttä ulkomaailmaan. Nyt oli päästy katvealueelta takaisin 4G-valtakuntaan, joten pääsi testeemaan vieläkö sitä kolmen päivän yksinajattelu- ja puhelun lisäksi osasi kommunikoida suullisesti muiden ihmisten kanssa. Alkuunsa olin yhteyksissä Even ja Harrin kanssa ja sovittiin, että he tulisivat huomenna puolelta päivin Áilegaksen juurelle, mistä käytäisiin käytäisiin vielä kolmisin yrittämässä Palopään tunturin (Buollánoaivi) valloitusta. Tämän lisäksi piti soittaa äidille, että vielä ollaan hengissä ja vieläpä montaa upeaa kokemusta rikkaampana. Myös jokuseen hyvään kaveriin olin yhteyksissä. Oli aikalailla mukava päästä juttelemaan ihmisten kanssa useamman päivän hiljaiselon jälkeen.

Yksin olemisen oivalluksia

Yksi reissun omalla tavallaan hienoimmista kokemuksista oli olla vain itsensä kanssa. Kolmeen ja puoleen vuorokauteen en jutellut yhdenkään ihmisen kanssa. Ja lähes neljään vuorokauteen en nähnyt ketään muuta ihmistä. Toki laitoin ulkomaailmaan sen verran viestiä, että siellä tiedettiin, että olen elossa ja reissu etenee suunnitelman mukaisesti. Kenenkään en ollut kuitenkaan puheyhteyksissä. Olen tottunut olemaan paljon yksin muutenkin. Retkeilemään luonnossa, kalastamaan, kuntoilemaan yms., eikä sen kanssa ollut nytkään isompaa ongelmaa.

Retkeily- ja vaelluselämä on muutenkin hyvin helppoa. Sinulla on selkeä päämäärä, minkä eteen teet töitä. Vaellat, pyrit siirtymään paikasta A paikkaan B. Pidät huolta, että kropassa on kaikki mahdollisimman hyvin. Saat vettä, saat energiaa ja hoidat kaikki muutkin perustarpeesi. Tunnustelet kroppaa muutenkin, ettei ole kipuja tai ettei ole liian kuuma tai kylmä. Jos joku ongelma tai tarve ilmenee, niin teet toimenpiteitä sen mukaisesti. On paljon pientä tehtävää ja aika ei kyllä käy pitkäksi.

Itsensä kanssa olemisen todellinen mittaaminen alkoi kuitenkin vasta silloin, kun siirryin pimeän tullen telttaan. Lokakuun puolivälissä pimeä tuli Kaldoaivissa jo heti ilta kuuden perästä, joten teltan pimeydessä jäi yllin kyllin aikaa pohtia elämänmenoa. Minulla oli tällä kertaa jäänyt matkasta kirjat ja elektroninen kirjanlukulaite. Myöskään kännykkäverkkoa ei kahden ensimmäisen yön leiripaikoissa ollut, joten nettiinkään ei päässyt surffailemaan. Tämä korosti vain omien ajatusten kanssa yksin olemista ja tavallaan se oli valtavan hienoa. Maata vain pimeässä teltassa, makuupussissa ja kuunnella ulkoa kuuluvia erämaan ääniä. Antaa ajatusten tulla päähän, tarttua niistä joihinkin ja antaa niiden taas lennähtää pois. Lopulta aina kello tuli, niin paljon, että oli järkevää alkaa yrittää nukkumista.

Vaikka olin yksin keskellä erämaata, niin en kokenut itseäni yksinäiseksi. Erityisesti tuolloin viimeisenä iltana ja yönä sisälläni myllersi aivan supersiistejä fiiliksiä. Koin itseni hurjan onnelliseksi ja onnekkaaksi ihmiseksi. Tasan vuosi taaksepäin olin kamppaillut työuupumuksen pahimmassa otteessa, miettinyt onko mitään, mitä elämä voi enää tarjota. Ja nyt vuotta myöhemmin elämä oli heittänyt minut tällaiseen paratiisiin. Eikä kyse ollut vain Kaldoaivista, vaan mahdollisuudesta päästä muuttamaan Lappiin, päästä opiskelemaan Saamelaisalueen koulutuskeskukseen ja saada kertaheitolla, niin paljon mahtavia uusia ystäviä. Toki fiilistä lisäsi myös tietoisuus, että tulisin selviämään tästä Kaldoaivin vaelluksesta. Olin voittanut itseni tämän reissun aikana monella tavalla ja tämä oli/on varmasti alku monelle tulevalla vaellukselle. Tärkeimpänä Kaldoaivin vaellus kuitenkin osoitti, että olin löytänyt itseni uudelleen, oikean suunnan elämälle ja uskalsin olla jälleen oikeasti onnellinen sekä ylpeä itsestäni.

Lopuksi

Tuo viimeinen ilta ja yö oli, niin voimaannuttava kokemus, että haluan päättää varsinaisen kertomuksen Kaldoaivin vaelluksesta siihen. Kävimme vielä keskiviikkona valloittamassa Harrin ja Even kanssa Palopään tunturin (435 metriä). Ihan tiukka repäisy vielä viimeiseksi rypistykseksi. Se meni kuitenkin melkoisessa flowssa hyvien kavereiden kanssa.

Todellinen väsymys ja uupumus iski kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun istuin takaisin autoon. Kun seuraavan kerran nousin autosta mennäkseni käymään kaupassa, niin jokaista kehon lihasta tuntui kolottavan. Tätä fyysistä kipua ei ollut laisinkaan havaittavissa vielä, kun kävimme Palopään valloituksessa. Varmaan joku stressireaktio tai vastaava laukesi, kun pää ja koko keho tiesi, että enää ei tarvinnut jaksaa askeltakaan.

Oppia tuleviin vaelluksiin tuli paljon. Otan varmaan jatkossa mukaan kuitenkin jonkun kirjan tai kirjanlukulaitteen. En pakkaa niin paljon mukaan ”ehkä” tarvittavaa tavaraa. Selvitän etukäteen tarkemmin voinko kalastaa vaelluksella ja aionko ylipäätään kalastaa. Ja funtsin vielä kerran, mitä muuta ”turhaa” voin jättää rinkasta pois.

Ps. Punnitsin rinkan, kun tulin pois Kaldoaivista. Se painoi reissun jälkeen 25 kiloa ja ennen reissua varmaankin jokusen kilon enemmän.