Kelkalla ajaminen tutuksi -
Moottorikelkkakurssi 17.2.-20.2.2020
Moottorikelkkakurssia tuli odotettua mielenkiinnon ja jännityksen sekalaisella tunteiden mixillä. Koskaan aiemmin ei ollut moottorikelkalla tullut ajettua ja muutoinkaan tuollaiset autoa kevyemmän luokan moottoroidut pelit eivät ole tulleet kovin tutuiksi. Kyseessä kuitenkin tärkeä liikkumis- ja työväline näillä leveyksillä, joten positiivisella mielellä lähdettiin tätäkin hommaa opettelemaan.
Teoriaa pohjalle ja käytännön harjoittelua Vastusjärven jäällä
Moottorikelkkakurssi pyörähti maanantaina puolilta päivin käyntiin Hopialammen luokkatiloissa. Tuossa kahden ja puolen tunnin opintokokonaisuudessa käytiin Paavon johdolla läpi keskeisimmät moottorikelkan ajamiseen liittyvät asiat. Keskeisimmät kokonaisuudet olivat: turvallinen ajaminen ja lakisääteiset asiat.
Tiistaina sitten päästiin jo toden teolla tositoimiin. Meidän porukka jaettiin kahteen osaan. Poronhoitajaopiskelijat, jotka olivat jo pienestä asti istutettu kelkan rattiin, saivat tiistain aikana antaa näytöt osaamisesta Tauno-opelle. Jos/kun läpäisisivät näyttötilaisuuden, saisivat keskittyä loppu viikon aikana muiden mielenkiintoisten asioiden opiskeluun. Me muut sen sijaan lähdettiin Paavon kanssa liikkeelle aivan moottorikelkalla ajon perusteista. Rakentelimme vastusjärven jäälle pujotteluradan, missä pääsimme hiomaan moottorikelkan käsittelyä.
Kun perustekemisestä alettiin päästä kiinni, niin lisättiin vielä haastetta ja pääsimme kokeilemaan pujottelua reki perässä. Lopulta vielä saatiin vapaasti kurvailla järven jäällä. Saimme siis vähän tuntumaa, miltä tuntui ajella umpisessa.
Kaikkiaan oli todella mukava päivä ja tällainen moottorikelkkaummikkokin pääsi hyvin perille siitä, mistä ajamisessa on kyse. Päästiin kokeilemaan erilaisia kelkkoja, vähän uudempaa ja vanhempaa, nelitahti ja kakstahti koneella varustettuja malleja ja saipa lopulta vähän tuntumaa reen kanssa ajamisesta ja miten se kelkka käyttäytyy umpisessakin. Hyvin sai luottoa loppuviikon kelkkaretkiin. Keskiviikkona oltiin lähdössä viemään kelkoilla puita SAKK:n kalastustukikohtaan, Kotkaniemeen, joka sijaitsee Inarijärven rannalla. Torstaina oli luvassa vielä päiväretki Muotkatunturin erämaa-alueelle.
Kotkaniemen keikka ja pieni puun ”merkkaus”
Keskiviikkona ensi töiksi lyötiin kelkkojen perään reet kiinni, ladottiin polttopuut rekiin ja sidottiin kuormat liinoilla tukevasti kiinni. Tämän jälkeen meidän seitsemän kelkan seurue lähti suuntaamaan kohti Inarijärveä ja Kotkaniemen kalastustukikohtaa. Paavo toimi kärkikelkkana ja näytti tietä. Tämän jälkeen oli viisi opiskelijoiden kelkkaa ja Nilla oli tullut mukaan vahvuuteen ja piti peräpäässä huolta, ettei kukaan tippunut porukasta.
Meitä opiskelijoita oli sen verran paljon, että muutama meistä joutui olemaan aina huilivuorossa ja ihailemaan maisemia reen kyydistä. Välistä aina pidettiin taukoa ja vaihdettiin kuskeja. Meidän porukassa osalla oli jo todella hyvä kokemus kelkalla ajosta ja tämän vuoksi ajovastuuta pyrittiinkin antamaan enemmän meille, joilla kilometrejä ei juurikaan ollut takana.
Ajaminen maastossa oli mukavaa ja koska uudesta asiasta kyse, niin kuitenkin sopivalla tavalla haastavaa. Koko ajan piti olla tarkkana ja yrittää pitää täysi keskittyminen asiaan. Kieltämättä vähän jännältä se ajoittain tuntui päästellä ahtaanoloisista rakosista puulastissa oleva reki perässä. Kotkaniemeen päästiin hienosti ilman suurempia ongelmia. Siellä sitten ehkä oma takki pääsi vähän tyhjenemään ja sitä myötä keskittyminen herpaantumaan. Paavon käskystä sain luvan ajaa ruokalastissa olevan kelkan rekineen Kotkaniemen päärakennuksen eteen. Siinäpä sitten kokemattomuuttani muksautin kelkan puskurin mäntyyn. Vauhtia ei siinä onneksi ollut suuren suuresti, mutta kyllähän siihen mäntyyn kuitenkin selvä merkki jäi. Samalla kelkan puskurikin haki vähän uutta muotoa, mutta suuremmilta takaiskuilta sentään vältyttiin. Mutta ei voi kyllä kieltää – Kyllähän tuo sattumus vähän aikaa harmitti aika suuresti.
Pieni halkojen liiteriin mättäminen, hyvä ruoka ja kirkkaat auringonsäteet hälvensivät kuitenkin pian alkaneen harmituksen. Ja kun paluumatkalle lähdettiin, niin hyppäsin rohkeasti taas puikkoihin. Eipä sitä auttanut jäädä murehtimaan menneitä. Välillä tekevälle sattuu, virheistä oppii ja sitähän täällä ollaan nimenomaan tekemässä, siis oppimassa uusia taitoja. Paluumatka takaisin Toivoniemeen sujuikin auringonpaisteen meitä helliessä ilman kommelluksia.
Aurinkoinen Muotkatunturin päiväretki
Torstai aamu valkeni aurinkoisena. Eipä siinä muuta kuin pakattiin tavarat pariin rekeen ja suunnattiin kelkkojen sukset kohti Muotkatunturin erämaata. Jälleen seitsemän kelkkaa kuului meidän retkikuntaan. Komea aurinkoinen keli siivitti matkaamme alusta asti. Mikäpä siinä oli nautiskella kelkalla ajamisesta. Noin 25 kilometrin taivalluksen jälkeen saavuttiin Koskelojärven rantaan. Sen verran korkealle oli noustu, että matalakasvuiset tunturikoivut siivittivät näkymää. Havupuita ei enää niillä korkeuksilla näkynyt. Keli oli edelleen, mitä parhain, mutta tunturialueelle tyypillisesti tuuli puri välillä terävästikin.
Kello oli jo sen verran paljon, että nälkä alkoi muistutella lounasajan lähestyvän. Kaivoimme metriseen hankeen kunnon kuopan nuotiolle ja Eva näytti tulentekotaitojaan. Eikä mennyt aikaakaan, kun liekit jo ahnaasti nuolivat mäntypuuta. Pian päästiin makkaran paistohommiin ja iso kahvipannukin saatiin tulille. Oli kyllä loistofiilikset nauttia kauniista tunturiluonnosta, syödä makkaraa ja jälkkäriksi ottaa kuksallinen nokipannukahvia sekä vähän suklaata. Tuohon kohtaa ei elämässä juuri paremmin asiat olisi voinut olla.
Evästelyn jälkeen käytiin vielä pikaisesti kokeilemassa olisiko Koskelojärven ahven purullaan. Seurueemme saaliit jäivät tällä kertaa kyllä todella laihoiksi. Paavo onnistui siimaamaan jäälle yhden ahvenen. Muuten jouduimme tyytymään tyhjän pyytämiseen. Ehkä tunnin verran jaksoimme ahventa yrittää, mutta koska raitapaitojen suut olivat niin visusti supussa, niin päätimme alkaa tekemään lähtöä takaisin Toivonimen suuntaan.
Kuitenkin ennen kuin moottorikelkkojen keulat kääntyivät kohti Toivoniemeä, käytiin ajamassa mutka läheisen tunturin, Taaveeb Pälgisuáivin, päällä. Komeat olivat näkymät kirkkaassa auringonpaisteessa. Kauimmaiset huiput näkyivät aina Norjan puolella asti. Kyllä siinä tunturin huipulla mietti, että kyllähän sitä elämässä tuli aika upeita valintoja tehtyä, kun päätti muuttaa Inarin Kaamaseen ja aloittaa opinnot SAKK:ssa.
Lopuksi
Huiputuksen jälkeen ajelimme takaisin Toivoniemeen, purettiin reet ja laitettiin reet omille paikoilleen sekä putsauksen jälkeen ajettiin kelkat talliin. Lopuksi Paavo piti vielä huoltohallilla loppu yhteenvedon kelkkakurssista. Nämä neljä päivää antoivat hyvän pohjan kelkalla ajamisesta myös tällaiselle täysin noviisillekin. Ihan hyvillä mielin uskaltaa kyllä lähteä muutaman viikon päästä siintävälle talvileirille, jolle matkataan niin ikään kelkoilla.
Hauskaa oli kelkoilla päästellä menemään ja nauttia kauniista Lapin luonnosta myös tällä tavoin, vaikka kieltämättä vaatteet saivatkin aika aromaattisen pakokaasun tuoksahduksen!