Kalastusretkeilemässä Peltoaivin suojissa
Olin päättänyt jo alkukesästä, että heti kun etätöinä toteutetut ”kesätyöt” Oulun NMKY:llä tulevat päätökseen, lähden kalastusretkelle johonkin Lapin erämaahan. Työt olivat sitoneet sen verran tietoliikenneyhteyksien äärelle, että mitään pidempää irtiottoa ei ollut ollut mahdollista ottaa aiemmin kesällä. Retkeily- ja kalastusvimmaa oli kuitenkin ruokittu jo tähän mennessä hienoilla muutaman päivän reissuilla kavereiden kanssa. Kohteina muun muassa Näätämöjoki ja Paistunturin erämaa. Mutta palo oli kuitenkin kova päästä vähäksi aikaa ihan yksin jonnekin, päästä irti kaikesta ”perusarjesta” ja elää elämää sellaisena, kun Lapin erämaa luonto suo.
Asustelen täällä Lapin Kaamasessa, Muotkatuntureiden ja Hammastunturin erämaa-alueen puristuksessa. Pitkä matka ei myöskään ole Vätsäriin, eikä kovin mahdotonta siirtymää vaatisi pääsy Kaldoaiviin tai Paistuntureille. Saan siis elää retkeilijän ja kalastusretkeilijän paratiisissa, eikä vaihtoehdot täällä lopu.
Pyörittelen määränpäätä jonkin aikaa, mutta lopulta kohteeksi valikoitui lähierämaa, helpoiten saavutettavissa oleva kohde: Muotkatunturit. Muotkalle minua veti kevättalvesta Peltojoelle heitetty talvivaellus ja siitä asti sisimpään oli jäänyt halu kokea, minkälaisen kalastuskokemuksen Pelojoki voisi kesällä antaa. Tuolla ahkioretkellä myös alueen maisemat tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti halusin nähdä, miltä kesäolosuhteissa näyttää Peltojärven pohjoispää, josta Peltojoki saa alkunsa ja joiden juureen Peltoaivi (570 metriä) putoaa lähes pystyjyrkkänä seinämänä.
Sekalaista pohjustusta
Hyvä valmistautuminen on iso osa onnistunutta reissua. Päädyin siihen, että reittini kaukaisin piste on Peltojärven pohjoisimman niemen kärki. Lähtö- ja paluupisteenä toimisi Muotkan ruoktu, joka on matkailu-, opas- ja ravintolapalveluita tarjoava yritys Karigasniemen tien varressa. Seikkailuni alkaisi sunnuntaina 2.8. iltapäivällä ja paluu olisi johonkin aikaan perjantaina 7.8.
Reittisuunnitelma olisi helppo. Käytännössä valmis polku menisi Muotkan Ruoktusta Peltojärvelle asti Peltojokea seuraillen (n. 14 km). Peltojärven pohjoisimman niemen kärkeen oli myös tarkoitus laittaa ensimmäinen leiri. Eksymisen vaaraa ei siis juurikaan ollut. Kuitenkin mukana oli alueen maastokartta, kompassi, Garminin gps-laite, johon oli merkattu ennakolta muutamia keskeisiä reittipisteitä. Ennakolta oli myös tiedossa, että alueella on hyvä kuuluvuus puhelimen osalta. Yhteydenpito kavereihin siis onnistui vaivatta ja pystyi ilmoittelemaan omasta elostaan. Näiden asioiden summana oli kyllä erinomaisen turvallinen olo lähteä retkelle.
Ruuanlaittaminen tapahtuisi pääosin kaasukeittimellä. Makkarapaketti oli kuitenkin mukana, joten sen verran olisi tarkoitus tulia tehdä, että saisi yhdelle aterialle makkarat paistettua.
Muuten eväspuoli oli tuollaista helppoa retkievästä. Pastapusseja, tonnikalaa, hernekeittoa, Mummonmuusi -aineksia, Lämminkuppi -keittoja, pikapuuropusseja, ruisleipää, pähkinöitä, rusinoita, muutama proteiinipatukka, pannukahvia, teetä, voita, merisuolaa, kuivattua tilliä, sitruunapippuria ja tietenkin suklaalevy. Lisäksi mukana oli kaksi tuoretta sipulia ja kaksi omenaa. Ensimmäisen päivän siirtymälle olin keittänyt välipalaksi kolme kananmunaa. Tällaisista eväistä oli siis tarkoitus koostaa tarvittava ravinto seuraavaksi reiluksi viideksi päiväksi.
Eväät lämpenivät Gravity III:lla, joka on Primuksen kaasukeitin malleja. Matkassa oli kaksi 230g kaasusäiliötä. Retkikattilana oli mukana yhden litran kattila, jonka kansi toimi tarvittaessa paistinpannuna. Lisäksi mukana retkiaterinsetti, johon kuului myös paistinlasta.
Yöpyminen tapahtui Bergansin kahden hengen Romsdal -teltassa. Telttapatjana toimi talvikäyttöön tarkoitettu Expedin alusta (Downmat 7 LW) ja miehen lämpöisenä teltassa piti Salewan, Spice -8, joka on kolmen vuodenajan makuupussi (comf. -3oC).
Kelit olivat vielä ihan kunnon kesäkelejä. Pääosin päällä oli collegehousut ja flanellipaita. Viileämpiin hetkiin mukana oli vedenpitävät kuoritakki ja -housut. Jos oikein vilu meinaisi päästä yllättämään, niin päälle pantavaksi oli merinovilla- ja fleecekerrasto. Lisäksi mukana oli muutamat parit merinovillaisia sukkia ja kaksi vaatekertaa t-paitoja sekä boksereita. Kunnon vesisadepäivien varalle mukana oli myös sadeasu. Vaelluskenkänä käytin Vikingin vähän laadukkaampaa kumisaapasta ja leirikenkänä oli käytössä jotkut crocsien kopiot.
Muista varusteista mainittakoon litran vetoinen termospullo, puolen litran muovinen juomapullo, puiden tekovälineeksi hommattu 20 cm terällä varustettu Skrama, vuolupuukko, vessapaperia, risukeitin, EA-tarvikkeita, varavirtalähteet, tulitikkuja, jätesäkkejä, muovipusseja, rinkan sadesuoja jne. (tuntuu, että lista on loputon :D)
Lisäksi kalastusvarusteita oli ihan liikaa mukana. Oli perho- ja virvelisetit. Haavi kalojen saamisen helpottamiseksi. Reilusti lippoja ja perhoja sekä muuta kalastukseen kuuluvaa rompetta.
Ja kaikki tämä yllä mainittu tavara kannettiin Osprey Xenith 88-litraisella rinkalla. On muuten ollut mukava kantolaite. Nyt uskaltaa sitä jo vähän kehuakin, kun kesän mittaan joku 150 km se selässä tullut kuljettua.
Millä mielin reissuun?
Elämä on opettanut sen verran, että aina kun luontoon lähdetään, täytyy olla liikkeellä nöyrin mielin. Varsinkin kun puhutaan kalastuksesta tuntemattomilla vesillä, niin ei voi laskea sen varaan, että kalaa sattuisi saamaan. Evästä täytyy siis olla varattu mukaan siten, että pärjää vaikka yksikään ruokala ei omaan vieheeseen erehtyisi puraisemaan. Ja toisaalta reittisuunnitelma voi muuttua. Väsy voi iskeä yllättäen ja leirin voi joutua laittamaan pystyyn suunniteltua aiemmin. Tai sitten luontoäiti voi löydä päälle sellaisen ilman, että sitä vastaan ei kannata taistella.
Tärkeää on siis jättää kiire ja suorittaminen pois. Tämä ei tarkoita sitä, ettei reissulla saisi olla tavoitteita ja vaativiakin sellaisia. Kuitenkin täytyy koko ajan tunnustella omaa mielenmaisemaa ja oman kropan fiiliksiä. Tärkeää, että ehtii nauttia luonnosta, kauniista maisemista, luonnonäänistä ja -ilmiöistä. Kun mennään luontoon, niin pyritään olemaan osa sitä. Ei ole nykyihmiselle normaalitilanne, että kantaa selässä +20 kg kuormaa. Jos joku paikka kropassa alkaa hälyttämään, niin tähän täytyy reagoida mahdollisimman nopeasti, olkoon kyse sitten alkavasta hiertymästä tai vaikka nälästä. Kokemus osoittaa, mikä on sellainen ikävä tuntemus, minkä kanssa voi kamppailla ja matkaa jatkaa ja mikä taas sellainen, mikä lopettaa taivalluksen siltä päivältä.
Mielestäni pääsin aika kivasti sopivan joustavalla retkeilyfiiliksellä saman tien liikkeelle, kun suuntasin autolta metsän puolelle. Pohjatyöt oli tehty hyvin ja myös psyykeen olin saanut asemoitua aika lailla oikealle retkeilytaajuudelle. Ja onneksi vielä tässä vaiheessa minulla ei ollut vielä aavistustakaan, millainen reissu minulla tulisi olemaan. Seuraavan viiden päivän aikana tulisin kokemaan elämäni hienoimman kalastusretken. Niin huikean paljon uskomattomia fiiliksiä. Monia hetkiä, että joudun nipistellä itseäni varmistaakseni, että enhän vain näe jotain maailman kauneinta unta. Pelottaa sanoa, että pääsin hipaisemaan täydellisyyttä, koska eihän sellaista ole, eikä sellaiseen pidä pyrkiä, mutta tätä on vaikea muuten pukea sanoiksi. Toivotaan, että edes ripauksen siitä onnistun tämän tekstin kautta tuomaan lukijan ulottuville.
Matka Peltoaivin suojiin
Kello ehti sunnuntaina yhteen iltapäivällä, kun sain viimein nostettua rinkan selkääni ja pääsin aloittamaan retkeni kohti Peltojärveä. Jos kaikki menisi, kuten olin suunnitellut, niin edessä olisi n. 14 km taivallusta, kunnes saapuisin Peltojärven pohjoisimman niemen kärkeen. Rinkassa oli painoa ihan sillä tavalla, että tiesi selässä jotain kantavansa, ehkä jotain 24-25 kg. Kantamuksen painon ja kesäisen kelin yhteisvaikutuksesta, hiki löysi ihon pintaan lähes välittömästi. Auringonpaiste helli retkeilijää ja lämpötila huiteli jossain 22 asteen lukemissa. Aloitin vaelluksen flanellipaita päällä, mutta pian totesin tämän mahdottomaksi ja jo muutaman sadan metrin jälkeen matkaa jatkettiin lyhythihaisessa. Ötökkää oli jonkun verran ilmassa, hyttystä ja mäkäräistä, mutta pienellä määrällä karkotetta ne kestivät sopuisan matkan päässä.
Fiilis oli reissun alusta asti hyvä ja matka taittui tasaisesti. Muistuttelin itseäni riittävästä veden nauttimisesta. Vähintään parinkymmenen minuutin välein otin juomapullosta muutaman ison suullisen vettä. Ospreyn Xenithissä on näppärä tasku juomapullolle, joten juominen onnistuu hyvin ilman pysähtymistä. Vesipullona matkassa oli puolen litran muovipullo, jota tuli täydennettyä Peltojoen raikkaalla vedellä aina tarpeen tullen.
Polku, joka seuraili Peltojoen vartta kohti Peltojärveä, oli suurimmalta osin erittäin helppokulkuista ja pahimmistakin kohdista vain melko haasteellista. Kilometri toisena perään taittui vaivatta. Myöskään eksymisen vaaraa ei ollut, joten senkin puolesta taivaltaminen oli rentoa. Kuitenkin noin 10 km kohdalla jaloissa alkoi painamaan sen verran, että pidin pidemmän tauon. Nautin välipalaksi kaksi keitettyä kananmunaa, raikasta joki vettä sekä upeita jokimaisemia. Maiseman viimeisteli länsipuolella siintävät tunturimaiset kukkulat. Tässä vaiheessa viimeistään tajusin, että oli suuri mahdollisuus, että tästä tulisi äärimmäisen upea seikkailu.
Viimeiset kaksi kilometriä olivat jossain määrin tuskaisia. Rinkan paino tuntui lisääntyvän ja pohkeissa alkoi painamaan melkoisesti. Päätin kuitenkin selvitä Peltojärven rantaan, kun niin hyvän matkaa oli jo tultu. Jokainen askel oli lähempänä määränpäätä ja kiire oli ”ei mihinkään”. Pidin vähän enemmän taukoja, käytin vähän useammin rinkkaa pois selästä ja nautin enemmän nestettä.
Kauempaa jo hyvinkin selkeästi taustalla siintänyt Peltoaivi (570 m) oli hävinnyt näkyvistä, kun polku erkani hiukan alavasta jokimaastosta ja harjumaisia muodostumia kohosi näköesteeksi. En siis enää niin hyvin nähnyt, millä vauhdilla määränpääni lähestyi. Mutta sitten yhtä-äkkiä, se paratiisimainen näky oli edessä. Olin noussut pienen harjun päälle. Näin siitä Peltojärven ja Peltoaivin jylhän kauniissa kokonaisuudessaan. Se oli pysäyttävää. Vähän aikaa haukoin vain henkeäni ja yritin ymmärtää, mitä näin edessäni. Peltoaivin pystysuoralta näyttävä rinne näytti laskeutuvan suoraan Peltojärveen ja Peltojoen suulle. Ihastuksen lamaannuksesta selvittyäni kävelin viimeiset sadat metrit järven rantaan. Olin saapunut Peltoaivin suojiin!
Leiriytyminen ja ensikosketus Peltojoen ”purjeselkiin”
Kaikesta näki, että Peltojärven pohjoisinta niemeä oli vuosien kuluessa käytetty ahkeraan leiripaikkana. Tulipaikkoja oli useita ja niiden yhteydessä löytyi hyviä telttapaikkoja. Yksi telttakunta pakkaili parhaillaan kamoja kasaan niemen toisella laidalla ja tekivät lähtöään, mutta muuten olin sillä hetkellä ainut retkeilijä lähimain. Matkalla olin toki nähnyt monia muitakin retkeilijöitä. Osa oli kulkenut Peltoaivin puolella jokea, mutta kyllä kulkijoita riitti myös tällä puolen. Varmasti hyvät kelit ja Peltoaivin maastojen helpohko saavutettavuus veti ihmisiä ihailemaan näitä kuvan kauniita maisemia ja kalastelemaan Peltojoen vesiin. Ajankohta oli myös suotuisa retkeilylle, olihan kyse koululaisten kesäloman viimeisestä viikosta. Tuli siis asennoitua siten, että muita ihmisiä tulisi näkemään myös. Ja se ei kyllä ollut mikään ongelma. Kyllä täällä tilaa kaikille löytyisi.
Lähes hellekelissä taivaltaminen oli imaissut aika tehokkaasti kropasta mehut pois. Kun leiripaikka oli löytynyt, istahdin vaan rantakiville nautiskelemaan. Oli kokonaisvaltaisesti vain kevyt ja hyvä olla. Ei ollut fyysistä taakkaa enää selässä, ja tuntui jotenkin, että aika olisi pysähtynyt. Kello lähenteli puoli kuutta, eli 14 kilometrin matka oli taittunut reilussa neljässä tunnissa.
Lokki lenteli jokisuulta näkökenttääni ja tuntui, että se nytkäytti ajan uudestaan käyntiin. Seuraavana toimenpiteenä oli teltan pystytys. Bergansin majoite alkaa olla sen verran tuttu, että sen pystyttämiseen ei paljoa aikaa tuhlaannu. Tämän jälkeen ei muuta kuin kaasukeitin rinkasta esiin ja päivällisen tekoon. Päivälliseksi nautin jonkun pussipastan. Aina jaksaa miettiä, miten luonnossa tällainen hyvin keskinkertainenkin eväs maistuu vain niin hyvältä. Jälkiruuaksi keittelin vielä pannukahvit ja pari palaa Fazerin sinistä kruunasi kokonaisuuden. Oli väsynyt ja raukea, mutta samalla kotoisa fiilis. Olin tullut ihan oikeaan paikkaan. Jollain tasolla tätä oli odotettu siitä huhtikuisesta hiihtovaelluksesta asti.
Kun tiskihommat oli tehty, oli aika alkaa suunnata ajatuksia kalastushommiin. Aikaakin oli puuhastellessa vierähtänyt. Aurinko oli jo hyvä tovi sitten hävinnyt Peltoaivin taakse ja illan kajo saapunut jokilaaksoon. Kellokin ilmoitteli, että vuorokauden 20. tunti oli hyvässä vauhdissa. Oli aivan peilityyntä. Olosuhteet siis pienelle iltapistolle olivat, mitä otollisimmat. Kasasin virveli- ja perhovavan sekä löin kelat kiinni. Virveliin laitoin siiman päähän 1-koon Meppsin kuparilipan, punasilla pisteillä tietenkin. Perhovapaan sidoin kuulapäällä varustetun Black Zulun, eli päästäisiin vähän syvemmältäkin kalastamaan.
Ensimmäiseksi kokeiluksi valikoitui Peltojoen alun koskenniska. Ensimmäisen kerran sydän hiukan pompahti, kun näin pienessä montussa, parin metrin syvyydessä uiskentelevan hyvän kokoisen kalan. Toivoin sitä harjukseksi, mutta se ei ollut kiinnostunut lipasta, eikä perhosta ja lipui lopulta takaisin järven suuntaan. Siirryin joen törmää hiukan alaspäin, ensimmäiselle pienelle koskiosuudelle. Heitin virvelillä poikkivirtaan ja silloin tärähti ensimmäisen kerran. Pian haavissa uiskenteli pieni harjus. Oli kerrassaan iloinen, että sain kalan näin pienellä vaivalla. Tuo noin 20 senttinen kala pääsi pikaisen valokuvauksen jälkeen takaisin vapauteen. Pitihän tuosta alamittaisesta kalasta ottaa todisteeksi kuva, jos se vaikka jäisi reissun ainoaksi. Mutta eipä jäänyt, ei… Heti seuraavalla heitolla lippaa vietiin uudemman kerran. Tällä kala pyristeli siihen malliin vastaan, että toiveissa oli jo mittakala. Sain kuin sainkin kalan uitettua lopulta haaviin. Siellä komeili ennätyspurjeselkäni, neljänkymmenenkuuden sentin edestä harjusta. Ilta oli juuri muuttunut maagiseksi!! Eipä muuta kuin kalan tainnutus, verestys ja kala odottamaan jatkojalustus toimia.
Koska iltapala oli varmistettu, niin ajattelin siirtyä perhokalastukseen. Perhokalastajana olen huomattavasti kokemattomampi. Vasta tämän kesän aikana päässyt Lapissa virtavesissä kokeilemaan kalastusta ja rehellisyyden nimissä minulla on vielä paljon opittavaa, sillä saralla. Mutta sitä vartenhan täällä oltiin. Kävelin koskiosuutta hiukan alaspäin. Siinä oli mukavasti tilaa takaheitolle, eli huoletta sain piiskata perhoa, pelkäämättä, että se takertuisi takana puihin tai pensaisiin. Sain hyviä kokemuksia. Parinkymmenen minuutin aikana haavitsin puolisenkymmentä pientä harria ja muutamia tärppejä tuli lisäksi. Ajatuksiin hiipi jo, että mihin minä olen oikein tullut… Hykertelin vain innoissani. En ikinä ollut osannut odottaa ihan tällaista avausta reissulle. Kaikki tuntui menevän oikeaan suuntaan. Kuvan kaunis paikka, kalaa tuli ja sää oli mitä täydellisin. Tähän ei ollut mitään lisättävää.
Kävelin takaisin edelliseen paikkaa, josta olin saanut aiemmin virvelillä ennätyskalani. Heitin perhon viistosti ylävirtaan ja annoin virran kuljettaa siimaa. Sitten jotain painavaa takertui siimaan. Saman tien ranteet lukkoon, voimakas vastaisku, eli vapa ylös. Ensimmäinen ajatus oli, että kivessähän se, eli kalastuspiireissä hyvinkin yleinen ”maapallotärppi”. Mutta ei sittenkään, siima kiristyi entisestään ja lähti liikkumaan vedessä. Kelasin ylimääräisen siiman kelalle… Sydän alkoi hakkaamaan. Nyt oli parempi kala. Sanoin itselleni ääneen kuiskaten: ”nyt vain nautit, kävi miten kävi…” Tuossa kohdalla oli melko syvä monttu ja virtaamaakin oli jonkun verran. Tuntui, että kala ei nouse edes, millään näytille. Lopulta reilun viiden minuutin jälkeen, se kävi ensimmäisen kerran vähän lähempänä esittäytymässä. Hopeinen kylki pyörähti pinnan lähellä ja ”purje” jätti pyörteet veden pintaan. Tämä hetken toive kalan antautumisesta oli turha, kun se taas hävisi virran pyörteisiin. Ajatteli jo, että tuo ei nouse tuolta koskaan. 5-luokan perhovapa oli täysi kaarella ja siima kireällä kuin viulun kieli. Päätin antaa kuitenkin vielä vähän enemmän painetta. Alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä kalan väsymisestä. Se käväisi joka kerta vähän lähempänä ennen kuin polkaisi taas itsensä takaisin virtaan. Mutta voi sitä onnenpäivää, kun muutaman missatun yrityksen jälkeen sain keinoteltua kalan haaviin. Komeat tuuletukset ja onnen huudahdukset päälle. Oli aivan käsittämätön fiilis, miten elämä voikaan palkita näin! Ja olinko edes ansainnut tätä kaikkea?
Ennätykset paukkuivat toisen kerran saman illan aikana. Ei mennyt vielä puolenmetrin raja rikki, mutta eipä tuo huikean komea koirasharjus jäänyt siitä rajasta kuin kaksi senttiä. Siinä oli kuitenkin tähänastisen elämäni hienoin perhokala.
Molemmat kalat päätyivät fileiksi ja hauduttelin niistä kermaisen harjusmuhennoksen, jonka nautin yö- ja aamupalaksi ruisleivän kera.
Harrifileet odottavat ruuaksi laittamista.
Haetaan rutiineja kesäiseen kalastusretkeilyyn
Seuraavat päivät menivät retkeilyrutiineja hakiessa ja kiireettömään elämään totutellessa. Nukuin joka aamu pitkään ja vaikka heräsinkin aiemmin, niin nautiskelin vain olostani makuupussissa ja pitkitin ylösnousua. Yhdeksän ja kymmenen välissä kömmin normaalisti pois teltasta. Herättyäni ensimmäisinä toimina oli aamupalan syöminen, joka kruunautui aina pannukahvin nauttimiseen. Kun aamupalatiskit oli hoidettu, niin otin tavaksi käydä pyykkäämässä edellisen päivän hionneet alusvaatteet Peltojärven raikkaassa vedessä. Ei ollut järkevä ottaa joka päivälle omaa alusvaatekertaa, kun painoa rinkassa oli muutenkin jo ihan tarpeeksi. Jos suunnitelmissa oli laitella lounasta tai päivällistä nuotion loimussa, niin kävin etsimässä metsästä puita. Lähialueella ei kasvanut juurikaan mäntyä, niin oli tyytyminen hiukan kostean koivun polttamiseen.
Alkuiltapäivästä lähdin yleensä päivän pidemmälle suuntautuvalle kalastusretkelle. Maanantaina ja tiistaina tuli käveltyä Peltojokea joitain kilometrejä alaspäin. Hiljalleen iltapäivän aikana kalastelin jokea ja siirryin takaisin lähemmäksi leiriä ja Peltojärveä. Jo tuo parin kilometrin siirtymän aikana Peltojoki osoitti monipuolista jokimaastoa. Oli hitaasti virtaavaa suvantoa ja vuolaampaa koskea. Välistä puista maastoa ja välistä jänkämaisen aukeaa. Oli perhovehkein helposti kalastettavia alueita, joissa pystyi jopa takaheittoa huolettomasti virpomaan, mutta usein kuitenkin oli puisempaa ja pusikkoisempaa, jolloin rullausheitto oli ainut vaihtoehto. Mutta yhtä kaikki, uskomattoman kaunista maastoa se oli. Nuo Peltojoen maisemat saivat kyllä erityisen paikan sydämessäni.
Päivän pidemmälle kalaretkelle lähdin aina lounaan jälkeen, niin ei heti tarvinnut olla syömässä ja pystyi lähtemään kevyellä varastuksella liikkeelle. Välipalana minulla kulki mukana rusinoita, pähkinöitä ja joku proteiinipatukka. Muuten mukana oli kevyt varustepussukka, jossa oli pakolliset perhot, vieheet, puukko, suonipihdit (koukkujen irrottamiseen kalan suusta), kulmaleikkurit (jos onnistuisin saamaan koukun ihooni pahasti kiinni, niin voisin vain katkaista koukun), varaperukkeita, kärkisiimoja sekä kuksa (että jokiveden juominen onnistuisi vaivatta). Kalareissuilla kulki aina mukana haavi, perhovapa sekä 1000-kokoluokan kelalla varustettu kevyt jigivapa (kevyttä lippaa pystyi heittämään pitkällekin).
Kalastuksellisesti parhaat kalapaikat olivat aivan jokisuulla, mutta kyllä hyviä kala-apajia löytyi myös alempaa jokivarresta. Parhaista paikoista tuli toistakymmentä kalatapahtumaa ja aika tuntui menettävän merkityksen, kun tuollaiseen paikkaan löysi. Jossain vaiheessa tuli aina joku mittaharrikin, joka lähti mukaan myöhempää ruuanlaittoa odottamaan. Näiden viiden päivän aikana yhtään parempaa taimentapahtumaa ei ollut. Joku 30 cm täpläkylki jäi parhaaksi. Kalat söivät, niin hanakasti perhoihin, että virvelin heittäminen jäi kyllä lähes kokonaan. Tuntui olevan melko sama, mitä niille tarjosi. Kalat ottivat niin nymfeihin kuin pinnalla kelluviin vesiperhosen jäljitelmiin. Kaikki paremmat kalat kuitenkin tuntuivat nappaavan syvemmältä.
Kun pääsin takaisin leiriin, niin aurinko oli aina jo ehtinyt laskeutua Peltoaivin taakse. Kalojen verestys, suomustus ja sisälmysten ja kidusten poisto oli tehty jo heti saaliskalan saamisen jälkeen. Leirissä tarvitsi enää vetäistä kalat fileiksi, niin ne olivat valmiit lähes, mihin tahansa ruokaan. Itse käytin harjusfilettä lisukkeena valmispastoissa, paistoin pannulla ja nautin mummonmuusin kera tai keitin sipulin, voin, suolan ja pippurin kanssa. Ja kyllähän itse pyydetty harjus maistui loistavalta osana, mitä tahansa ruokaa keskellä kauneinta luontoa.
Hyvästit Peltojärvelle, kohti uutta leiripaikkaa ja reissun suurin takaisku
Tiistain aikana mieleen iskostui ajatus, että ehkä olisi aika kiittää Peltojärveä komeista maisemista ja upeasta leiripaikasta sekä etsiä kahdeksi viimeiseksi yöksi uusileiripaikka Peltojoen varrelta jo lähempää Muotkan Ruoktua. Näin ollen paluumatkalle ei jäisi aivan, niin pitkää vaellusta. Yhtenä syynä vaikutti myös se, että leiripaikaksi valikoitunut Peltojärven pohjoisin niemi osoittautui melko suotuisaksi telttailukohteeksi. Komeat ilmat olivat houkuttaneet paljon retkeilijöitä liikkeelle ja maanantain ja tiistain aikana niemeen oli saapunut jo useampia uusia retkikuntia. Peltojoen yläniska oli antanut minulle jo, niin hyvin kalaa, niin oli paikallaan antaa muiden kalastajien jäädä nautiskelemaan noista apajista.
Tiistaina iltapäivästä pakkasin oman leirini ja viritin rinkan taas täyteen kantovalmiuteensa. Loin viimeiset vilkaisut kuvan kauniille Peltojärvelle ja lähdin tallustelemaan takaisin päin. Löysin mukavan oloisen leiripaikan puolentoista tunnin taivaltamisen jälkeen. Matkaa oli taittunut reilut neljä kilometriä. Ison männyn suojissa oli vanha tulipaikka ja sopivan tasaista teltallekin. Noin 50 metrin päässä Peltojoki kohisi melkoisen vuolaasti, kun pieni koskiosuus sattui juuri tälle kohdalle.
Kun leiripaikka oli löytynyt, oli tuttujen toimenpiteiden aika. Aamuisen sateen kostuttama teltta pystyyn. Toisaalta oli tärkeä saada teltta kuivamaan mahdollisimman pian ja toisaalta suojapaikka varusteille, jos alkuillalle ennustettu ukkosrintama osuisi kohdalle. Kun teltta oli ryhdikkäästi ojennuksessa, levitin Expedin makuualustan telttaan. Kun patjan pumppumekanismi oli täyttynyt ilmalla, aloitin pumppaamisen. Samalla jo ukkonen loi jylhää jylyä sekä ensimmäiset pisarat iskeytyivät teltan kattoon. Painelin pumppumekanismia kuin viimeistä päivää, mutta mitään ei tapahtunut. Vartin turhan painelun jälkeen en muuta kuin todeta, että joko venttiili on sökö tai patjassa on reikä.
Nostin rinkan ja muut varusteet sateelta tuojaan teltan absidiin. Siirryin itse pettyneen ärsyyntyneenä telttaan pitelemään sadetta ja kuuntelemaan silloin tällöin jossain pohjoisen puolella murahtavaa ukkosta. Ehdin jo ajatella, että erämaaolosuhteissa on todella vaikea löytää mahdollista reikää makuualusta. Siinä aikani makoiltua huomasin kuitenkin, että jokunen höyhen leijaili teltassa. Mietin, että voisiko olla mahdollista, että patjan untuvia leijaili teltassa? Kääntelin vähän patjaa ja sainkin nopeasti vastauksen. Patjan alapuolelta löytyi 2-3 cm viilto, josta untuvat olivat karanneet ja myös se ilma, mitä lähes epätoivon vimmalla olin yrittänyt patjaan saada.
Expedin tehtaalla valmistajat ovat onneksi varautuneet tällaisten huolimattomien retkeilijöiden varalta, sillä säilytyspussin pikkutaskusta löytyy paikkaussetti. Eipä muuta kuin englanninkielisiä ohjeita tavaamaan ja paikkauspuuhiin. Puolisen tuntia väkertämistä ja paikka oli saatu siististi viillon päälle ja tuntui olevan tiukasti paikallaan. Tämän jälkeen laitettiin kaikki sormet ja varpaat ristiin, kun käytiin pumppaushommiin. Ja kuinka mahtavaa olikaan huomata, kun patja täyttyi ilmasta, eikä ilma karannut minnekään. Tyytyväisyys nousi vain mielessä, kun ilma kesti myös pienten alkuillan päiväunien ajan patjan sisällä. Ehkä tällä lähes 200€ arvoisella Down Matilla olisi sittenkin vielä käyttötunteja edessä.
Peltojoki järjestää loppunäytöksen
Heräsin seuraavana aamuna ajoissa. Edelleenkin olin kovin tyytyväinen, kun makuualusta oli pitänyt ilman sisällään. Paikkaus näytti siis onnistuneen. Edessä oli viimeinen täysi päivä Peltojoen maisemissa ja halusin käyttää sen täysillä kalastukseen. Päivän ensimmäinen pisto suuntautui Peltojoen alavirtaan. Mielenkiintoisen näköiset pienet kosket ja kalaisan näköiset suvantopaikat eivät tarjonneet tällä kertaa kuin vain pienen pieniä taimenia.
Päiväunien ja lounaan jälkeen ajattelin käydä tekemässä pienen koukkauksen parille läheiselle järvelle. Eihän sitä tiedä, jos vaikka saisi jonkun hauen tai paremman ahvenen iltapalaksi. Reissun parhaiksi antimiksi jäi kuitenkin keltaisenaan hillasta notkuvat suo-osuudet järvien rannoilla. Tätä herkkua tulikin nautiskeltua sitten ihan urakalla.
Juuri tämä on yksi hieno puoli loppukesän retkeilyssä, että metsästä löytää, niin paljon hienoja vitamiinipitoisia herkkuja. Kun hilla-aika menee ohi, niin sitten on mustikan vuoro, sen jälkeen puolukan. Ja kasvaahan näissä pohjoisen metsissä myös hienosti ”vähempiarvoisia” marjoja, kuten variksenmarjaa ja juolukkaa sieniä unohtamatta. Ei siis pidemmälläkään vaelluksella tai kalastusretkellä tarvitse keripukista kärsiä.
Päivälliseksi valmistin kunnon ”mössöä”. Mummonmuusia ja siihen sekoitin vielä annoksen kana-tandoori -lämminkuppia. Lisukkeeksi vielä pari ruisleipäviipaletta melkoisen paksulla voikerroksella kuorrutettuna. Ei ehkä arkiolosuhteissa yllä herkkulevelille saakka, mutta olihan tuokin ruoka vaan todella maittavaa erämaassa nautittuna.
Viimeinen ilta, torstai ilta, oli mitä kaunein. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ei pilven pilveä taivaalla ja absoluuttisen tyyni keli. Mietin, että kyllä Muotkatunturit tarjoaa parhauttaan vielä viimeisenäkin iltana. Olin kahden vaiheilla… Jäädäkö vain leiriin nauttimaan upeasti illasta ja auringonlaskusta, vaiko käydä vielä tekemässä pieni iltapisto alla kohisevaan jokivarteen? No, eihän tätä tarvinnut lopulta kauheasti miettiä. Keli oli kuin luotu pintaperholla kalastamiseen. Eipä muuta kuin perhosiiman jatkeeksi klinkhammeria ja pikkusia taimenia narraamaan. Näin siis ajattelin vielä siinä vaiheessa, että tuskin enää mitään parempaa kalaa siiman päähän eksyisi.
Alkuosa iltapistosta olikin juuri sitä, siis pikkutaimenen naruttelua. Tapahtumia oli lukuisia ja ylhäälläkin kävi varmasti kymmenkunta pientä taimenta. Isoin niistä varmaan nippanappa 20 cm. Mutta on se pinturikalastus vain addiktoivaa puuhaa. Koko ajan pitää olla todella hereillä ja valmiina reagoimaan, kun kala iskee perhoon.
Aurinko alkoi jo hipoa Muotkatuntureiden vaaroja ja pian jokilaakso jäisi varjoon. Olin kahden vaiheilla: lähteäkö jo leiriin, vai vieläkö kävisin viimeisen paikan? Joki oli niin matalakin tästä kohti, että saappailla pystyisi kahlata yli. Tokkopa tuonne veteen, mitään parempaa kalaakaan mahtuisikaan. Kaunis peilityyni ilta kuitenkin houkutti koettamaan vielä yhden paikan.
Kävelin jokea 100 metriä ylemmäksi joen virtaussuuntaan nähden. Joki oli edelleenkin hitaasti virtaavaa suvantoa ja todella matalaa. Puolivälissä uomaa oli isohko kivi, joka nousi selvästi veden pinnan yläpuolelle. Kahlasin varovaisesti joessa, että en pelästyttäisi mahdollisia kaloja ja sain kiven heittoetäisyydelle. Vispasin klinkhammeria kunnolla ilmassa, että kaikki mahdollinen vesi karisi perhosta ja näin se kelluisi paremmin. Perho laskeutui kivestä nähden ylävirran puolelle ja lipui hitaasti virran mukana kiveä lähestyen. Pinta rikkoutui perhon luona, terävä vastaisku ja pienehkö harri jäi koukkuun kiinni. Tässä vaiheessa heräsi ihan pieni toivonkipinä. Usein jos paikalla on yksi harri, niin siinä saattaa olla useita muitakin. Tämä toive mielessäni heitin perhon kellumaan samoille paikkeille kuin edellisellä kerralla. Eikä aikaakaan, kun taas pärskähti. Nyt vapa taipui jo jonkin verran. Pienen väsyttelyn jälkeen sain haavittua noin 35 senttisen harjuksen. Kyseessä oli siis mitallinen ja aivan hyvä ruokakala. Oli todella upea fiilis, että kahden päivän pikkukalojen pyytämisen jälkeen Peltojoki tarjosi vielä tähän kauniiseen loppukesän iltaan ruokakelpoisen kalan.
Verestin kalan ja laskin rantakivikkoon. Päätin, että vielä kerran ja nyt ihan oikeasti koko reissun viimeinen heitto. Tällä kertaa kohdistin heiton alavirran puolelle ottikivestä katsottuna. Perho laskeutui pehmeästi veteen. Ja on se vain ihmeellinen tuo Peltojoki, sillä vielä se halusi tarjota minulle elämyksiä ja nyt kyseessä oli todellinen loppunäytös. Näin kun harjus pyörähti loivaliikkeisesti perhon luona ja nappasi klinkhammerin suuhunsa. Se oli kuin hidastetusta elokuvasta, mikä kertoo usein vähän paremmasta kalasta. Vapa ylös. Tällä kertaa vapa virittyi hienosti luokille ja siima kiristyi kunnolla, eikä siiman päässä oleva taistelupari liikahtanutkaan aluksi minnekään. Kun se tajusi, että oli jäänyt satimeen, niin sitten se halusikin mennä joka suuntaan paitsi tulla kalastajan luokse. Olin elämäni hienoimman kalanväsyttelyn äärellä. Tuossa pari-kolmekymmentä senttiä syvässä vedessä vesi vain pärskyi, harjuksen purje vilahteli pinnan yläpuolella ja koko ajan saattoi nähdä missä kala menee. Lopulta sain tuulettaa tämän taistelun voittajana, kun ainakin omalla mittapuullani iso harjus köllötteli haavin pohjalla.
Huikea reissu oli saanut kruununsa. Isompi harjus oli ehkä reissun kolmanneksi suurin, n. 44 cm, mutta tunnepuoli huomioiden varmasti kuitenkin kaikista hienoin ja kaunein kala. Tämä kala yhdessä 10 cm pienemmän kaveruksensa kanssa varmisti, että sain vielä viimeiselle illalla nauttia harjusfilettä ja riitti näistä vielä aamupalalle asti. Mikäpä siinä oli katsellessa, kun ilta laskeutui Muotkatuntureille, Peltojoen jokilaaksoon ja vastapyydetyn harjuksen maku suussa.
Lopuksi
Perjantai aamuna heräsin ajoissa, että saisin suorittaa viimeisen päivän vaelluksen suuremmilta osin aamupäivän puolella. Tukevan aamupalan jälkeen pakkasin leirin kasaan, tavarat rinkkaan ja lähdin kävelemään kohti Muotkan Ruoktua. Tuo 10 kilometriä meni kuin itsestään, kun rinkka oli päivien aikana keventynyt, niin mukavasti.
Matkaa siivittivät hienot kokemukset ja muistot, joita Peltojärvi ja Peltojoki olivat tarjonneet roppakaupalla. Ensimmäinen yksin suoritettu useamman päivän kalastusretki Lapin erämaihin oli ollut kaikilla mittareilla ylivoimaisen onnistunut. Sain reissun aikana neljä elämäni suurinta harjusta. Pystyin myös osoittamaan itselleni, että perhokalastustaidot ovat kehittyneet, sille tasolle, että pystyn saamaan hyvinkin saalista. Virveliin ei tullut juurikaan ensimmäisen illan jälkeen turvauduttua. Mies kesti kunnossa. Mitään haavereita ei sattunut. Ruuan teko onnistui hyvin kaasukeittimellä ja myös kalankäsittely sekä siitä ruuan valmistus sujui mallikkaasti.
Reissun ainut suurempi miinus oli, että onnistuin puhkomaan Expedin makuualustan. Mutta toisaalta näyttää siltä, että sain sen kuitenkin paikattua onnistuneesti. Varustepuolella ei ollut puutteita, mutta ehkä voi jatkossa vielä tarkemmin miettiä, mitä rinkkaan pakkaa. Tuollainen lähes 25 kiloisen rinkan selässä kantamisen eteen joutuu tehdä töitä ihan tosissaan, vaikka ei ihan huonossa kunnossa ollakaan.
Iso kiitos ja kumarrus Peltojoelle! Tulemme näkemään lähivuosien aikana varmasti monesti uudestaan!
Peltojoki oli kokemisen arvoinen paikka.