Ekstensiivinen maatalous

1800-luvulla harjoitettiin Suomessa ekstensiivistä karjataloutta, mutta viljanvieljlyä pidettiin myös tärkeänä. Monia perinteisiä maankäyttötapoja harjoitettiin aina 1950-ja 1960-luvun saakka, esimerkiksi luonnonniittyjen hoito. Sotien jälkeen uusi tekniikka lopullisesti mullisti maaseutumme. Hankalat luonnonniityt raivattiin pelloksi ja vähätuottoiset niityt metsitettiin tai jätettiin metsittymään. Valoa vaativat niittykasvit alkoivat kadota ja kokonaiset ekosysteemit muuttua. Vasta viime vuosina on laajemmin tajuttu maaseutumaideman muutosten kielteiset seuraukset ja ryhdytty hoitamaan ja kunnostamaan parhaita paikkoja. (Alanen 1997).

Perinteinen maatalous siirtyi pääosin suullisena perintönä ja oppina sukupolvesta toiselle. Maita kaskettiin, kydötettiin ja raivattiin pelloksi, niityiksi ja laidunmaiksi. Karja pidettiin lähinnä peltojen lannoituksen vuoksi, työjuhtina ja viljatalouden täydentäjänä. Karjatalous ei ollut pääelinkeino. Pysyvän peltoviljelyn myötä lannoituksen meritys kasvoi ja karjatalous voimistui. Karja laidunsi kesät hakamailla tai metsissä ja pääsi niitylle vasta niiton jälkeen. Peltoja oli huomattavasti vähemmin kuin niittyjä. Perinteiselle maataloudelle ominainen piirre olikin ravinnevirta karjan lannan mukana niityiltä pelloille. Niittyjä ei lannoitettu. Ravinteiden tarkan hyödyntämisen ansiosta huuhtoutuminen oli varsin pieni. (Alanen 1997)

Vanha maatalous oli maatalousväestön ja tuotannon hitaan kehityksen aikaa. Niitty- ja laidunmaiden eliölajeille ja niiden muodostamille monimuotosille yhteisöille tämä hidas muutos ja ekstensiivinen maankäyttö olivat kuitenkin eduksi. (Alanen 1997)