Embedded Files
Mitä nyt?
Teksti: Sofia Mommo
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei ole täysin varmaa vastausta siitä, missä olen kesän jälkeen. Aiempina vuosina olen aina tiennyt eteneväni koulutaipaleellani yhden askeleen lähemmäs valmistumista. Askeleet ovat nyt tulleet päätökseen. Mitä nyt, kun ylioppilaskirjoitukset ovat vihdoin ohi? Mitä nyt, kun lakkiaiset ovat ainoa asia, jota odottaa? Mitä nyt?
Ylioppilaskirjoitusurakan loppu tuo mukanaan huojennusta sekä ahdistusta. Kirjoituksista toipumisen jälkeen mielessäni on enää yksi ainoa ajatus: en tiedä tulevaisuudestani yhtikäs mitään. Ja se, jos joku, pelottaa. Vapisen kauhusta edes ajatellessani moista. Minulla ei toden tosiaan ole hajuakaan siitä, mitä elämälläni nyt teen.
Hypoteettisesti sanottuna voisin ryhtyä matemaatikoksi. Laskea monimutkaisia laskuja päivät pitkät muiden nerojen ympäröimänä kuin Einstein konsanaan. Hieroisin leukaani ja otsaani vuorotellen, kun jumitun laskutoimituksen sadannella rivillä. Voin tuijottaa vihreää liitutaulua tuntikausia ja vinguttaa liitua sitä vasten, kun neronleimaus iskee. Ei, en ryhdy matemaatikoksi. Selvisin juuri ja juuri lyhyen matematiikan oppimäärästä. Minussa ei siis selvästi ole matemaatikon ainesta.
Ehkä minusta tulee taidemaalari. Vietän yöt ateljeeni valossa, maalin tahrimat vaatteet ylläni. Maalaan ja maalaan ja maalaan. Ammennan inspiraatiota ikkunan ohi liitävästä linnusta, katujen hälinästä ja ystävieni naurusta. Tai ehkä en sittenkään. En uskaltanut edes laittaa Ku01-kurssilla tekemiäni teoksia esille koulun seinille. Minusta ei olisi taiteilijaksi, hyvä että osaan edes tikku-ukon piirtää muistiinpanojen sekaan.
Voin alkaa journalistiksi! Kirjoittaa aamusta iltaan kaiken, mikä mieleen juolahtaa. Aloitan urani kesätöistä pienen paikkakunnan paikallislehdessä, josta etenen Ylen kautta Helsingin Sanomiin. Ehkä kirjoitan kirjan. Ehkä kirjoitan runokirjan. Ehkä kirjoitan fantasiaromaanin! Tai ehkä en. Pidän kirjoittamisesta, mutta pidänkö siitä tarpeeksi? Haluanko viettää arkipäiväni sanaseppää leikkien? En tiedä.
Tuntuu että mahdollisuuksia on liikaa, mutta samaan aikaan liian vähän. Iskee valinnanvaikeus. Haluan olla astronautti, syvänmerensukeltaja, yrittäjä, elokuvaohjaaja, muusikko ja opettaja. Samaan aikaan tiedän, mitä haluan, mutta olen toisaalta täysin tietämätön siitä, mitä haluan tulevaisuudelta. Olen jatkuvassa hämmennyksen ja ahdistuksen kierteessä, joka pyörii tornadon lailla ympäri 47-neliön asuntoani.
Se, että en tiedä, ahdistaa. Enkä ole ainoa. Lukion loppu on monille onnen, mutta myös ahdistuksen, aikaa. Tietämättömyys tulevasta saa negatiivisimmat tunteet heräämään horroksesta. Abiturienttien kevät on täynnä murheita: ylioppilaskirjoitukset, yhteishaku, kesätyöt, koulupaikat, lakkiaiset, pääsykokeet. Lista abiturienttien stressin aiheista on lähes loputon.
Tietämättömyyteen voi myös suhtautua positiivisesti. Meillä abiturienteilla on elämä vasta alussa ja maailma on meille täysin avoin. Nyt meillä on mahdollisuus kokea, nähdä ja tuntea. Voimme oppia nauttimaan siitä, että emme tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Voimme antaa elämän tapahtua. Meillä on nyt mahdollisuus kokeilla kaikkea: eri aloja, asuinpaikkakuntia ja kouluja. Ottakaamme kaikki ilo irti siitä, että emme tiedä mitä teemme tulevaisuudessa. Tulevaisuus on vielä kaukana. Onneksi.
Page updated
Report abuse