"mä oon Torniosta"

Välillä jutellessani kavereideni kanssa kuulen alakerrasta huudahduksen: “Mitä tuo sana tarkoittaa?” Yleensä kyse on siitä, että käytän jotain englanninkielistä sanaa, jota salakuuntelevat vanhempani eivät ole ymmärtäneet. Tietenkin yritän paniikissa keksiä jonkin järkevän käännöksen, mutta aina se ei onnistu. Alkaa tuntua siltä, ettei sukupolvemme oikeastaan enää puhu suomea – saati sitten Peräpohjolan murretta. Englanninkieliset ilmaukset ovat levinneet koko ikäryhmämme sanavarastoon kuin rutto, eikä puheesta voi edes enää kunnolla päätellä, onko nuori Kemistä, Turusta vai Savonlinnasta. Kaikki puhuvat yhä enemmän englantia ja yhä enemmän kuin stadilaiset. Sekä suomen kieli että kielitaito tuntuvat kuihtuvan yhä kiihtyvällä tahdilla ja murteet tarvitsevat jo teho-osastoa. 

Toisaalta, vaikka usein siltä tuntuukin, en usko, että kyse on ainakaan vain huonosta sanavarastosta. Englanninkielisten sanojen käytölle on syy: niille ei ole kunnollisia suomenkielisiä vastineita. Harvempi meistä osaa englantia ihan suomen veroisesti, mutta puolitoistakielisenäkin on toisinaan helpompi ilmaista asia tai tunnetila englanniksi. Jopa lehdistössä kirjoitetaan cancel-kulttuurista, ja sivistyssanatkin ovat usein vain kankeita väännöksiä englannista. Kehtaako kukaan väittää, ettei “integriteetti” olisi häpeä suomen kielelle? Mikä oikeastaan edes erottaa nuorten käyttämän finglishin politiikkojen käyttämistä sivistyssanoista? Ikäryhmäkö? 

Oli englanninkielistyminen sitten nuorison tai koko Suomen kansan ongelma, tosiasia on, että Suomessa lukutaito on heikentynyt koko 2000-luvun – eikä se ole mikään ihme. Suomen kieltä ei netissä juuri voi käyttää, ja kun sitä käytetään, kyse on puhekielestä, josta kohta kolmasosa on englantia. Toisaalta voitaisiin myös väittää, että lukutaito on pikemminkin muuttunut kuin heikentynyt. On totta, että yhä harvempi pystyy nauttimaan kirjasta, mutta eikö tekstiviestien lukeminenkin ole omanlaisensa taito? Viesteissä pilkkuja tai pisteitä ei käytä juuri kukaan, ja siksi pitkä viesti on usein James Joyceakin haastavampaa luettavaa. Toki teksiviestilukutaito ei juuri arkielämässä auta. Oppikirjoista oppimiseen tarvitaan ihan perinteistä lukutaitoa, ja PISA:n tekemien vertailujen perusteella Suomessa osaaminen on heikentynyt monia muita maita nopeammin. Kirjojen lukeminen toki auttaisi, mutta vaikuttaa yhä enemmän siltä, että kirjoista tulee runojen lailla outojen kielifetisistien taidetta. 

Murteiden osalta tilanne on tosiaan lähes toivoton: Torniossakin määkijöitä on pian miekijöitä enemmän, eikä asialle enää voi juuri mitään. Jostain käsittämättömästä paikkakuntanationalistisesta syystä olen kuitenkin aina kieltäytynyt sanomasta “mä” tai “mää”, mutta siinä ei oikeastaan ole järkeä – lähden opiskelemaan etelään, joten korkeintaan hidastan määkiytymistäni. On silti jotenkin surkuhupaisaa, että murteet kuihtuvat, vaikka lähes kaikki kirjoittamamme on puhekielistä – ainakin somessa. Mutta miksi ihmeessä kukaan edes välittäisi omasta murteestaan nykyään, kun se lähinnä aiheuttaa ongelmia? Jos vahingossa toteaa helsinkiläiselle kaverille vaihtavansa jotain havillisempaa päälle, syntyy vain hämmennystä. 

Tulevien sukupolvien kannalta olisi siis tärkeää löytää suomen kielelle suunta: annammeko kiltisti englannin syrjäyttää kauniin kielemme vai alammeko taistelemaan sen puolesta? Varsinkin meille nuorille olisi tarpeellista perustella, miksi äidinkielemme puolesta pitäisi taistella, sillä yhä harvempi pitää suomen kielen säilymisen tärkeyttä itsestäänselvyytenä – ja vielä harvempi välittää murteestaan. Mikäli todella välitämme suomen kielestä, olisi pikkuhiljaa aika keksiä vastineet muun muassa sanoille “cringe” ja “woke”. Tai sitten joudumme vain hyväksymään finglishin vallankumouksen.