Hei, sinä etuoikeutettu länsimaalainen!

Kolumni: Hei, sinä etuoikeutettu länsimaalainen!

Teksti: Sofia Mommo

Kuva: Flickr

Julkaistu: 4.12.2023

Istumme sohvalla ja odotamme kympin uutisia. Televisio käynnistetään minuutti ennen lähetyksen alkua. Uutisankkuri ruudulla alkaa kertomaan maailman menoista: politiikkaa, inflaatiota ja sotaa. Ruudulle ilmestyy kuvaa Lähi-idästä: pommituksia, muiden ihmisten kärsimystä. Katseet kääntyvät pois ruudulta, kunnes joku sulkee television. Toinen huokaisee helpotuksesta. Muiden kärsimys suljetaan pois silmistä, pois mielestä. Televisio käynnistetään uudelleen, jotta säätiedotus ei menisi ohi. Pekka Poudan iloinen selostus tulevasta säästä saa viimeisetkin rippeet murheista pois. Onneksi on Pekka Pouta. 

Me länsimaissa asuvat olemme monin tavoin etuoikeutettuja, emmekä aina välttämättä itse sitä tajua. Kun meitä pyydetään pohtimaan etuoikeuksiamme, monelle juolahtaa ensimmäisenä mieleen ilmainen terveydenhuolto, koulutus ja turvallinen elinympäristö. Lista etuoikeuksistamme länsimaissa on pitkä, eikä niistä jokaista voi muistaa. Katsommekin liian usein yhtä etuoikeuttamme läpi sormien. Unohdamme sen, emmekä osaa arvostaa sitä. Meillä länsimaissa asuvilla on kyky sulkea muiden kokema kärsimys silmistämme. Kun emme sitä näe, sitä ei ole. Pois silmistä, pois mielestä. 

Meille etuoikeutetuille länsimaisille on annettu mahdollisuus olla vapaasta tahdostamme tietämättömiä, ignorantteja. Emme tahdo rikkoa omaa pientä rauhan kuplaamme. Suljemme siis kaiken rauhaamme uhkaavan pois. Monille tekosyiden keksiminen auttaa omantunnontuskissa, kun uutisissa näkyviä nälkiintyneitä lapsia ei haluta katsoa. “Mun mielenterveys ei kestä tätä just nyt” tai “Enhän mä voi tehdä mitään tän asian eteen” ovat yleisiä tekosyitä muiden kärsimyksen sivuuttamiselle. Koska me länsimaalaiset saamme elää omassa pienessä kuplassamme, emme osaa asettua kärsimystä kokevien kenkiin. Pelkkä ajatus muiden kokemista koettelemuksista saa meidät voimaan pahoin. Siksi emme halua ajatella sitä, emme halua nähdä sitä. Me siis unohdamme. Me annamme kärsimyksen jatkua omalla tietämättömyydellämme. Oma rauhallinen kuplamme on liian kaukana niistä, jotka kärsimystä kokevat, emmekä ole valmiita poksauttamaan tätä kuplaa. Emme ole valmiita kohtaamaan todellisuutta. Emme siis ole valmiita auttamaan. 

Hälytyskellojen pitäisi soida jo siinä vaiheessa, kun uutisia katsellessa käsi kurottautuu kohti kaukosäädintä. Miksi tahdot vaihtaa kanavaa? Miksi et halua tiedostaa muiden kärsimystä? Miksi sinä et välitä? Miksi et halua auttaa? Näiden kysymysten äärellä olisi jo korkea aika puhkaista se rauhan täyteinen kupla, jossa elämme. Meidän täytyy olla tietoisia maailmalla tapahtuvista asioista, halusimme tai emme. Emme voi kääntää katsettamme aina, kun voimme pahoin todistaessamme muiden kokemaa kärsimystä. Jos annamme asioiden olla, jos emme välitä, olemme osa ongelmaa. Jos itse käännämme katseemme, voimmeko olettaa muiden välittävän, kun itse kohtaamme kärsimystä?