Jo antiikin filosofit näkivät, että visuaalinen havainto teki ihmisestä autonomisen subjektin. Renessanssin koittaessa Albertin ikkuna teki hänestä oman ympäristönsä rakentajan. Valistusajalla camera obscura tarkasteli ihmistä elävänä objektina. Teollisen massatuotannon nousun aikana syntynyt valokuvaus vieraannutti kohteensa kuolleeksi tutkimusnäytteeksi. Informaatio aikakauden tuotteena syntynyt digikuvaus on herättänyt ihmisen takaisin oman havaintonsa subjektiksi.

Vuoden 2000 jälkeen digikuvaus on nopeasti kasvanut. Käsitteenä valokuvaus ei ole kuitenkaan kuollut. Vaikka perinteiset kamerat on korvattu digikameroilla, digitaalista valokuvausta ei ole selkeästi määritelty. Tutkimuksessani halusin selvittää onko valokuvaus muuttunut niin paljon, että meidän pitäisi löytää uudet määritelmät kuvaamaan digitaalista valokuvausta. Ne tutkijat, jotka uskovat valokuvauksen kuolemaan, esittävät painavimpana argumenttinaan sen, että valokuvauksen totuus on menetetty. Digitaaliseen valokuvaan ei voi uskoa kuten filmille kuvattuun perinteiseen valokuvaan. Valokuvaan (photograph – valon piirtämä) on liitetty totuusarvo automaattisesti käsin koskettamatta syntyneestä kuvasta. Silti valokuvaa on jo sen syntyhistoriasta alkaen manipuloitu ja korjailtu.

Digitaalinen valokuvaus mahdollistanut helpon tietokoneella tapahtuvan kuvankäsittelyn ja murtanut käsitteen valokuvan totuudesta. Itse valokuvan totuus ei näytä muuttuneen, vaan digitaalisen kuvan muokkaus ja käyttö uusissa medioissa. Semioottisesti tarkastellen valokuvaa pidetään valon aikaansaamana indeksinä kohteestaan. Tällä perustellaan perinteisen valokuvan totuusarvoa. Eikö myös digitaalinen valokuva ole valon avulla tuotettu kuva kohteestaan? Mikä ero on filmille ja digitaalisen kameran kuvakennolle piirtyneellä kuvalla?

Informaatioteoreettisista lähtökohdista digitaalisen valokuvan totuutta haetaan sen sisältämästä tiedosta. Tieto on tulkinnan tulosta. Perinteinen valokuva on informaatiota siinä kuin digitaalinenkin valokuva. Informaatio ei kuitenkaan ota kantaa kuvan sisältämään tietoon tai totuusarvoon.

Tutkimuksessa tarkastellaan digitaalisen valokuvauksen käsitettä. Tavoitteena on selvittää miten digikuvauksen käsite on muodostunut. Tämä on johtanut tutkimaan visuaalisen havainnoinnin muutosta. Tutkimusaineistona on kyselyt valokuvauksen harrastajille, opiskelijoille ja ammattilaisille sekä valokuvausalan tutkimuksia ja väitöskirjoja.

Tutkimusmenetelmänä on käytetty Foucaultin tiedon arkeologian mallia ja systemaattista käsiteanalyysiä.

Valokuvaus on viimeisten kymmenen vuoden aikana muuttunut digitaaliseksi. William T. Mitchell oli ensimmäisiä tutkijoita, joka käynnisti keskustelun valokuvauksen kuolemasta. Hänen mukaansa digitaalinen valokuvaus ei ole valokuvausta.

Lev Manovich esitti puolestaan, että digitaalinen valokuvaus ei merkitse valokuvauksen kuolemaa, vaan jatkumoa uutena mediana. Alan tutkijoiden parissa nousi keskustelu siitä, mitä on valokuvaus valokuvauksen jälkeen.