Valokuvauksen muutos digitaaliseksi kymmenen viime vuoden aikana voidaan nähdä lineaarisena kehityksenä, jossa vanha teknologia kuolee ja uusi syntyy tilalle.

Näin luonnehtii muutosta valokuvauksen muutosta William J. Mitchell (1994). Hän käynnisti myös keskustelun perinteisen valokuvauksen kuolemasta. Michellin mukaan digitaalinen valokuvaus ei ole valokuvausta. Ymmärtääksemme asian taustoja joudumme katsomaan ilmiöiden taakse.

Toinen tarkastelutapa on syklinen, jossa nähdään samojen ilmiöiden toistuvan historian virrassa. "Tästä päivästä lukien maalaustaide on kuollut", kerrotaan ranskalaisen taidemaalari Paul DeLaroche huudahtaneen, kun hän Ranskan valtion edustajana lahjoitti valokuvaus-keksinnön maailmalle vuonna 1839 (Birnbaum 1997). Myös monet tämän päivän valokuvauksen tutkijat näkevät digitaalisessa kuvauksessa valokuvan kuoleman ( Laakso 2003).

Miten voidaan tarkastella uuden teknologian syntyä ja sen suhdetta vanhaan? Foucault (1977) näkee historiallisen kehityksen sukupolvien syklisenä muutoksena. Bolter ja Grusin pitävät Foucaultia oppi-isänään etsiessään historiallisia lähtökohtia, yhteyksiä, toistoa, vuorovaikutusta ja syklisyyttä. Remeditaation kaksoislogiikalla [läpinäkyvyydellä ja kerroksellisuudella] on pitkä historia. Niiden keskinäinen vuorovaikutus johtaa renessanssi-ajalle ja keskeisperspektiivin keksimiseen (Bolter ja Grusin 1999, 21). Myös Lev Manovich (1996) näkee uuden median pohjalla vanhat ilmiöt. Hänen mukaansa digitaalinen valokuvaus ei merkitse valokuvauksen kuolemaa, vaan jatkumoa uudella tasolla uutena mediana.