Perinteinen historiankirjoitus yritti muuttaa menneisyyden monumentit dokumenteiksi. Se yritti saamaan puhumaan ne jäljet, jotka eivät itsessään useinkaan ole sanallisia, tai joiden vaikeneminen sanoo toista kuin mitä ne sanovat ääneen. Uusi historia muuttaa dokumentit monumenteiksi. Oli aika jolloin arkeologia oli mykkien monumenttien ja irrallisten objektien sekä menneisyyden jälkeen jättämien jälkien oppiala ja se oli mielekästä ainoastaan historiallisena diskurssina. Voimme ymmärtää tämän päivän ilmiöiden kehitystrendit avaamalla sen diskurssit – kohti monumentin sisäistä kuvausta (Foucault 2005, 16 -19).

Historian ajanjaksot pitenevät ja katkokset lisääntyvät aatehistoriassa. Nyt ongelmana on kullekin aikakaudelle ominaisten sarjojen rajojen määritteleminen ja niiden elementtien ja eri sarjojen tai taulukoiden välisten suhteiden kuvaaminen. Tämän vuoksi kerrostumat lisääntyvät ja irtoavat toisistaan, ja niillä on itselleen ominainen aika ja kronologia. On tärkeä erottaa tärkeät tapahtumat, joiden seurausten ketju on pitkä vähäpätöisistä, mutta myös erityyppiset, kuten jonkin tekniikan leviäminen. Näin on mahdollista saada esiin harvoinkin toistuvista sarjoista toisiinsa syklisiä tapahtumaketjuja. Pitkien ajanjaksojen ilmaantuminen ei kuitenkaan merkitse paluuta historian suuriin aikakausiin ja kohtalon määrittämiin sivilisaation vaiheisiin. Uusi tapa tulkita historiaa, on aikaansaanut erilaisten sarjojen yksilöitymisen. Sarjat asettuvat rinnakkain, toistuvat syklisesti, menevät ristiin ja risteävät niin, etteivät voi palautua lineaariseen kaavaan.

Epäjatkuvuus saa keskeisen sijan historiatieteessä. Klassisessa filosofiassa jatkuvuus synnytettiin yksittäisistä tapahtumista. Epäjatkuvuus yritettiin poistaa historiankirjoituksesta. Nyt systemaattisen hypoteesin nimissä tutkijan täytyy olettaa erottavansa erilaiset analyysitasot, metodit ja ajoitukset. Epäjatkuvuus hyväksytään tulkinnan tuloksena. Se saa erityisen muodon sille asetetun tehtävän ja muodon mukaan. Epäjatkuvuuden diskurssi on samaan aikaan sekä tutkimusväline että tutkimuskohde. Se ei ole pelkästään tutkijan diskurssissa esiintyvä käsite, vaan sen edellytys.

Uuden historiallisen tarkastelun tehtävänä on löytää tapa kuvata perustellusti suhdetta erilaisten epäjatkuvien sarjojen välillä. Millainen pystysuuntaisen järjestelmä niistä muodostuu. Millaisia vastaavuuksia tai riippuvuussuhteita niiden välillä on. Millainen vaikutus yhteensopimattomuuksilla on. Millaisissa kokoonpanoissa tietyt elementit voivat esiintyä samanaikaisesti. Ei siis muodosteta keinotekoisia aikakauden hengen tai maailman kuvia, vaan kuvataan sitä, mitä sarjojen sarjoja tai tauluja on toisiinsa liittyvistä ilmiöistä mahdollista muodostaa. Uusi historia kohtaa tiettyjä metodologisia ongelmia, jotka ovat tuttuja myös muista tieteellisistä tutkimuksista. Näistä Foucault mainitsee johdonmukaisten dokumenttikorpusten ryhmittämisen, aineiston valintaperiaatteet, analyysitason ja metodin määritteleminen, kokonaisuuksien ja osajoukkojen rajaaminen sekä kokonaisuuden määrittely (Foucault 2005, 20 - 21).

Uuden historian epistemologinen muutos ei ole aivan tuore, sillä sen alku voidaan jäljittää Marxiin. Silti sen vaikutusten ilmaantuminen vei kauan. Se kuuluu kentälle, jolla kysymykset inhimillisestä olemuksesta, tietoisuudesta, alkuperästä ja subjektista tulevat julki, risteävät sekoittuvat, ja yksilöityvät (Foucault 2005, 23, 29).