Perinteinen tapa tarkastella digitaalisen valokuvauksen syntyä olisi aloittaa vuodesta 1839, jolloin Ranskan valtio lahjoitti valokuvauskeksinnön maailmalle, tai osana viestinnän kehitystä alkaen luolamaalauksista 30 000 vuotta sitten, jatkaen kirjoitustaidon kehittymisestä kirjapainon syntyyn, valokuvauksen keksimiseen ja lopulta nykypäivän digitaaliseen viestintään.

Tavanomainen lineaarinen tarkastelutapa ei vastaa sitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut. Kehitys ei koskaan ole ollut näin suoraviivaista ja näkemättä jäisi monia digitaalisen valokuvauksen kehityskulkuun vaikuttaneita tekijöitä.

Digitaalisen valokuvauksen kehitys ei ole yhden tietyn menetelmän tulosta, vaan monen erilaisen filosofisen, yhteiskunnallisen ja teknisen prosessin tuotetta. Sen alkuhetkeä ei voi yksiselitteisesti määritellä. Valokuvauksen ja digikuvauksen kehitys on ollut todella kollektiivinen prosessi, jossa kaikki osapuolet ovat varastaneet ideoita ja ostaneet patentteja parhaansa mukaan. Äskettäin ilmestyneen Mikko Hietaharjun väitöskirjan nimi Valokuvan voi repiä (1996) viittaa paperikuvaan. Valokuva ei kuitenkaan koskaan ole ollut yksinomaan paperikuva, vaan myös kuparille vedostettu daguerrotypia tai lasipositiivista taikalyhdyllä heijastettava diakuva (Huhtamo 1996, 56).

Voidaan kysyä, eikö myös valon avulla camera obscuralla piirretyt taulut tai tietokoneen ruudussa tarkasteltavat digikuvat ole ”valokuvia”. Vuosisatoja sitten esiintyneet ilmiöt saattavat elää myös nykyisyydessä. Valokuvankin käsite on liitetty moneen erilaiseen tekniseen muotoon. Tekniikasta riippumatta lopputulos voi olla sama. Esimerkiksi negatiivista, diakuvasta, digitalisoidusta valokuvasta tai digikameran digikuvasta valmistettua painokuvaa ei pystytä erottamaan toisistaan.

Perinteinen lineaarinen historian tarkastelu ei ole kovin hedelmällinen. Suoraviivaisesti etenevien janojen ohella historian rikkauden keskeltä erottuu myös kehän tai spiraalin tapaan liikkuvia tasoja. Tietyt historian elementit ovat historian kuluessa toistuneet yhä uudestaan ja saaneet merkityksiä vaihtelevissa kulttuurisissa, ideologisissa ja taloudellisissa yhteyksissä (Huhtamo 1996, 10). Foucaltin diskursiivinen metodi antaa poikkitieteellisen työkalun. Sen mukaan kaikki teoriat ja tietämys voidaan nähdä historiallisina ja sosiaalisina sykleinä, jotka pohjaavat edeltäneitten aikojen käsityksiin ja filosofiaan.

Craryn (1992), Huhtamon (1996) ja Jayn (1994) tutkimukset ovat esimerkkejä Foucaultin tutkimusmallin soveltamisesta. Tiedon arkeologia ei nojaa ainostaan teksteihin, vaan myös muuhun aineistoon. Tätä arkeologista aineistoa työssäni edustavat aikakautensa teksteihin liittyvät kuvituskuvat, joiden perusteella voidaan ymmärtää ajattelua ja tekniikkaa, sitä hiljaista tietoa, jota teksteissä on vaikeaa sanoin ilmaista. Esimerkiksi Descartesin näkemistä koskevassa kuvassa, voidaan nähdä, että hänen käsityksensä näkemisestä ei perustu pelkästään silmän toimintaan, vaan myös aivoilla on siinä tärkeä osa.