GRÖNLANTI 1963-1966

Seppo Väisänen

1963

Toisen opintovuoteni keväällä minulle ilmeni, että tanskalainen Kryolitselskabet Øresund S/A palkkasi suomalaisia geologian opiskelijoita kesäkaudeksi Grönlantiin kartoitus- ja malminetsintähommiin. Innostuin heti ja niinpä tapasin Leijo Kedon ensimmäistä kertaa hotelli Helsingin huoneessa. Lopputulos oli, että pestauduin Oke Vaasjoen apuriksi Lerslettenin aiheelle Länsi-Grönlantiin. Työkaverikseni sain Caj Kortmanin ja kurssitoverini Kauko Puustisen.

Ensimmäinen ulkomaanmatkani ensin Kööpenhaminaan ja sitten Grönlantiin oli jotakin unohtumatonta. Helsingistä Köpikseen lensimme Finnairin Caravellella. Suurkaupungin torit ja Strøget tulivat tutuiksi matkalla ennen lähtöämme Søndre Strømfjordiin. Kastrupin kentällä jouduimme odottamaan koneen lähtöä siihen saakka, että siihen saatiin uusi pilotti. Lentokoneena oli DC-8.

Søndre Strømfjordin maisemat olivatkin sitten mahtavat vieressä kohoavine vuorineen, joiden rinteillä kiipeilimme jatkoyhteyttä odottaessamme. Alueella tutustuimme myös siellä märehtiviin myskihärkiin. Lentokenttä palveli myös jenkkien lentotukikohtana ja kun se oli myös Kööpenhaminasta Anchoragen kautta Los Angelesiin lentävien koneiden välilaskupaikka, niin lentotoiminta oli kentällä aika vilkasta.

Paikallislentoja hoiteli Grønlandsfly Catalina-merkkisillä amfibiokoneilla, mitkä lienevät olleet peräisin USA:n sodanaikaisesta jäämistöstä. Lensimme sitten tuollaisella Catalinalla Egedesminden (Ausiait) kaupunkiin, mikä sijaitsee Diskon lahden rannalla (Inarin korkeudella). Laskeutuminen mereen oli kokemus sinänsä ja alkuvaikutus kaupungista on jäänyt ikuisesti mieleen, kun sitä meitä noutamaan tulleesta veneestä katseli. Kaupungissa oli noin 2000 asukasta, pääosin inuiteja ja tietysti kourallinen tanskalaisia. Lisäksi kaupungissa vaelteli vähintään saman verran koiria, mitkä säännöllisesti alkoivat ulvoa yhdessä puolen yön aikoihin.

Jatkoyhteyttä maastoon odotellessa vierähti taas muutama päivä ja ehdimme käydä moottoriveneajelulla Diskon lahdella, missä ohittelimme vaikuttavan näköisiä jäävuoria hyvin läheltä. Ne olivat todella upean näköisiä kuvastuessaan syväsiniseen mereen.

Kaupungin satamaan tuotiin jossakin vaiheessa saaliiksi saatu valas ja inuitien riemulla ei ollut rajoja, kun he pilkkoivat saalista veitsin ja kirvein. Vaikka samalla hieman nautittiin olutta, niin etupäässä hyvä tuuli ja riemu johtuivat runsaasta saaliista. Tuntui, että koko kylä oli paikalla. Mekin pääsimme mukaan ”juhlaan” maistamaan mataqia (valaan pinnasta irrotettua nahka-rasvaviipaletta) ja järsimään raakaa lihaa valaan kylkiluusta yhdessä eskimon kanssa yhtä aikaa, kumpikin omalta puoleltaan. Siinä tuli ”sinunkaupat” tehtyä vähän erikoisella tavalla. Ei se mataq niin hyvältä maistunut, mutta mieleen tuo tilanne jäi. Kävimme kuljetusta odotellessamme myös kastautumassa Jäämeressä! Se oli todella kylmä kylpy!

Lersletten

Sitten tulikin helikopteri, pienehkö Sikorsky, millä siirryimme Lerslettenille, tulevalle työmaallemme noin 70 km itäkaakkoon Egedesmindestä. Perustimme leirin, mihin kuului isommat keittiöteltta ja ”ravintolateltta” sekä suomalaisia Soputelttoja, joihin majoituimme kahden miehen porukoin. Minun kaverikseni tuli Kauko Puustinen kun taas Caj Kortman asusteli Erling Fundalin kanssa. Pomonamme oli yliopistoltamme tuttu Oke Vaasjoki, jolla oli poikansa Jukka mukanaan. Suomen malmin geofysiikkaporukkaa veti Pietari Peltonen, muina jäseninä Joensuun veljekset, Uolevi Pinomaa ja Väinö Hallanaro.

Kenttätyöni oli osittain sulfidimineralisaatioiden geologista kartoitusta ja osittain osallistuimme Kaukon kanssa 14 km² alueen geofysiikalliseen kartoitukseen. Kuljin tuolloin slingramin etumiehenä. Geofysiikka käsitti myös magnetometrisia ja gravimetrisia mittauksia, joita tekivät Joensuun veljekset. Työ oli yksitoikkoista ja väliin rankkaa, kun oli kivuttava ylös rinnettä ja harjanteiden toisella puolen taas alas toista rinnettä

Kiusanamme olivat alkukesästä triljoonat sääsket, mitkä saivat Kaukon filosofoimaan yhtenä aamuna teltan ovella saappaita jalkaansa vetäessään: ”Kun Jumala loi sääsket, hän oli varmaan krapulassa!”. Myöhemmin kesästä sääsket vaihtuivat isoihin mäkäräisiin, mitkä olivat minusta pahempia kuin sääsket, sillä ne tunkeutuivat saappaan varresta sisään, nousivat lahkeen sisäpuolta ylös sukanvartta pitkin ja purivat sitten säären ympärille oikein renkaan, mikä kutisi pahasti. Nuo mäkäräisen riiviöt tunkeutuivat joka paikkaan, jopa korvaan ja kun ne puraisivat, niin ihoon jäi puremajälki. Ehkä olen niille hiukan allerginen.

Alueella olevien pienten järvien vesi oli kylmää ja siksi rakensin pian Joensuun Antin kanssa saunan: turpeesta seinät, pressukatto ja kivistä ladottu kiuas. Lämmitystä varten kannoimme lauantaisin maastosta risuja ja lämmityksen ajaksi saunan pressukatto poistettiin. Puitahan ei alueella kasvanut, vain pensaita vain. Parhaimmillaan 2”x 2” rimoista rakennetuilla ”lauteilla” istui kuusi miestä. Ja löylyt olivat hyvät!

Pietari rakensi viereen kilpailevaa saunaa kaivaen maahan monttua, mutta hänen harmikseen ikiroudassa oleva maaperä alkoi tietysti sulaa ja valua monttuun. Juuri hieman ennen poislähtöämme hän sai saunansa valmiiksi ja pääsimme nauttimaan sen vähän viileistä löylyistä.

Sähköä tuotettiin pienellä polttomoottorilla ja sen yhteydessä olevalla generaattorilla. Radioyhteyttä pidettiin samalla virralla. Mutta kuukauden ajan meillä oli moottorin kanssa ongelmia, Pietarin mukaan vika oli sähköpuolella, minun inttämäni mukaan polttoainepuolella. Lopuksi selvisi, että väärää polttoainettahan me olimme käyttäneet, nimittäin lentokerosiinia. Turhia olivat olleet moottorin kannot rannikolle ja sen viennit Egedesmindeen korjattavaksi!

Postia saimme laivalla lähimpään rantaan, minne oli useamman tunnin kävelymatka. Eräällä tällaisella reissulla jouduimme odottelemaan myöhästynyttä postilaivaa ja sitä odotellessamme kiipeilimme rantatuntureilla. Meidän punaiset anorakkimme näki Otto Eliasen, Christianshåbista kotoisin oleva inuit, joka oli kuukausi aiemmin eksynyt Lerslettenin alueelle kolmen miehen metsästysseurueesta. Olimme saaneet radioteitse ilmoituksen hänen katoamisestaan ja meitä oli pyydetty ilmoittamaan, jos sattuisimme Oton tapaamaan. Häntä oli etsitty lentokoneellakin pitkin aluetta, mutta ilman tulosta. Meidän luoksemme tullessaan hänellä oli päällään vain haalari ja kyljellä leipälaukku ja kiikari, mutta mukana ei ollut puukkoa eikä tulitikkuja. Otto oli asunut luolissa ja pyytänyt käsin puroista lohia, mitä oli kuivattanut auringossa. Hänen tullessaan meiltä olivat eväät lopussa, mutta jäljellä olevat sardiinit ja näkkileipä tekivät kauppansa laukussa olevan kuivatun lohen sijasta. Kun postivene saapui, sen radiolla ilmoitettiin Egedesmindeen Oton löytymisestä ja jonkun ajan kuluttua Grönlannin radiossa kerrottiin suomalaisten geologien löytäneen hänet. Tällöin dipl.ins. Pietarikin ilmoitti olevansa geologi!

Yhtenä lauantaina leirillemme ilmestyi tanskalais-kanadalainen prospektori Nils Aegidius Andersen, joka oli matkalla yhden eskimon kanssa kohti pohjoisessa Umanakin lähellä olevaa Marmorilikia (noin Hammerfestin korkeudella), missä oli aiemmin louhittu marmoria. Nils kertoimeille alueen geologiasta ja muistan hänen kertomastaan, että siellä hänen mukaansa oli kolme toisiaan leikkaavaa rakenteellista suuntaa, joiden risteyksessä täytyi olla malmia. Vietettyään iltaa rommitoteja naukkaillen ja yön leirillämme – käymättä saunassa, koska ei halunnut pukeutua saunan jälkeen likaisiin vaatteisiin – hän suuntasi aamulla takaisin rannikolle jatkaen matkaa kohti Umanakia. Seuraavana vuonna Koljosen Tapsan kanssa tapasimme Tikerak-laivalla purserin, jolle Nils oli antanut rikkaan sinkkivälkettä sisältävän näytteen. Vuonna 1965 Andersen laskeutui Søndre Strømfjordiin DC-7:lla mukanaan 14 geologia ja geofyysikkoa matkalla Marmorilikiin tai paremminkin Black Angeliin, minne sitten syntyikin sinkki-lyijy-kaivos. Sitä Comincon ja tanskalaisten yhteisyritys Greenex ryhtyi hyödyntämään 1973. Jossakin vaiheessa ystävämme Esko Parviainen toimi geologina Black Angelissa. Vuonna 1986 kaivos siirtyi Bolidenin omistukseen, joka jatkoi kaivostoimintaa 1990 luvulle.

Elokuun lopulla kävelimme sitten Lersletteniltä rannalle kantaen tarvikkeet selässämme. Oli meillä mukana myös kantajia, jotka auttoivat taakkojen viemisessä rannikolle, mistä pienellä laivalla purjehdimme aika kovassa merenkäynnissä Egedesmindeen. Meri keikutti purkkiamme melkoisesti ja silloin tunsin ensi kertaa, ettei kroppani ollut oikein sopeutuva merenkulkuun.

1964

Seuraavana kesänä palasimme uudestaan Grönlantiin. Tällä kertaa retkikuntaamme veti Leijo Keto ja minun telttakaverinani oli Tapio Koljonen, jo vähän varttuneempi opiskelija. Lerslettenillä tehtiin timanttikairauksia Suomen Malmin toimiessa urakoitsijana. Kryoliittifirma oli palkannut Oke Vaasjoen konsultoivana geologina johtamaan kairausohjelman toteuttamista.

Qaqarssuaq

Tapion ja minun hommani olivat kuitenkin etupäässä muualla, uusien prospektien etsinnässä. Ensimmäinen kohde oli lähellä Christianshåbia (Qasilannguit) oleva rautakiisuja sisältävä jakso (Qaqarssuaq).

Matkalla sinne ohitimme Nordenskiöldin gletserin, mikä laskeutui mereen tuoden mukanaan runsaasti kiviainesta. A.E. Nordenskiöld oli käynyt aiemmin paikalla Grönlannin reissullaan ja tästä jääkieleke oli saanut nimensä. Maanmiehemme oli noussut tätä loivasti kohoavaa jäävirtaa pitkin v. 1883 mannerjäätikölle yhdessä muutaman mukanaan tuomansa lappalaismiehen kanssa. Heidän tehtävänään oli testata Nordenskiöldin teoria, jonka mukaan mannerjäätikön keskellä pitäisi löytyä metsää kasvava jäätön maa. Lapin miehet kävivät yli kahdensadan kilometrin päässä jäätiköIlä, mutta joutuivat palaamaan takaisin metsäistä maata näkemättä.

Kun helikopterilentäjä Knut Martinsen meidät maastoon jätettyään oli omalla tavallaan moikannut lentämällä ylitsemme niin alhaalla, että meidän oli kopterin ponttoneja välttääksemme kyykistyttävä, ryhdyimme rakentamaan leiriä. Tällöin totesimme, että telttamme oli jäänyt pääleirille. Knut ei enää nähnyt huitomistamme vaan jatkoi kohti Lersletteniä. Siihen aikaan meillä ei ollut mitään välinettä, millä kommunikoida pääleirille tai helikopteriin. Niinpä etsimme viereiseltä kalliorinteeltä sopivan syvennyksen, johon kiviä ja turvetta käyttäen saimme rakennetuksi itsellemme makuuluolan. Se oli niin ahdas, että Tapsan piti isompana kömpiä sinne ensin ja minä notkeampana seurasin perästä. Onneksi meillä oli patjat ja makuupussit mukana ja kun luolan suu tukittiin yöksi repulla, niin sisällä vietimme yöt hyvin. Sinne kuului tosin viereisellä lahdella olevien jäävuorien poikimisen ääni kuin ukkosen jylinä. Hankaluutena oli, että Tapsan piti päästä yöllä pissalle ja minun oli kömmittävä ensin ulos ja seisottava välillä paljain jaloin lumihangessa Tapsan lorotusta odotellen. Monina päivinä näet satoi lunta.

Pari viikkoa yritimme Qaqarssuaqissa kartoittaa aika tyhjiä kiviä. Olimme luvanneet pääleiriin jääneille pojille, että tuomme Christianshåbin kaupungista heille miestä väkevämpää. Juhannusjuhlissahan Leijon ystävällisesti tuoma varasto oli uhkaavasti vajonnut, jopa sillä tavalla, että muistaakseni Leijo kieltäytyi tuomasta enää jatkossa viinaksia meille. Niinpä yhtenä lauantaiaamuna läksimme varhain taittamaan noin 15 km taivalta ja saavuimme juuri ennen puolta päivää KGH:n (Kongelige Grønlandske Handel) puotiin. Mutta kun puotipoika oli latonut tiskille pyytämämme viski- ja rommipullot, saapui konttorihuoneesta myymälänhoitaja, nainen, joka totesi tylysti, että lauantaina on alkoholijuomien myynti Christianshåbissa kielletty. Pullot kannettiin takaisin hyllyilleen. Myymälänhoitajan mukaan vain kuninkaallisen kauppakomppanian johtajan luvalla hän voisi täyttää toiveemme. Niinpä marssimme kaupungin katuja johtajan luo ja tapasimmekin hänet, mutta hän totesi, että myynti onnistuisi vain kaupungin pormestarin erikoisluvalla. Häntä emme enää kiinni saaneet. Suureksi pettymyksemme juomat jäivät ostamatta.

Jotakin retkestä piti saada irti. Kävimme Havkattenin kuppilassa juomassa kahvit. Tosin sinne mennessämme tapasimme kuppilan pitäjänaisen vielä alastomana sängystä, mutta suhteellisen pian kahvikupponen ja tuoreet pullat olivat käsissämme. Tämän jälkeen pyrimme vierailulle kaupungin rannalla olevaan katkaraputehtaaseen. Ystävällinen tanskalainen johtaja suhtautui kertomuksemme kuultuaan meihin ymmärtävästi ja näytti meille tehdasta, missä 60-70 naista näppärin sormin purkitti keitettyjä katkarapuja. Kierroksen jatkuessa tulimme myös ennen pitkään sosiaalitiloihin eli pukuhuoneeseen, minkä perällä olivat myös suihkut. Johtaja tarjosi meille naureskellen suihkumahdollisuutta, koska ymmärsi, ettei kotiluolassamme juuri peseytymismahdollisuuksia ollut. Ilomielin hyväksyimme tarjouksen, mutta ollessamme suihkuissa kuulimme yhtä äkkiä kikatusta pukuhuoneesta, missä vaatteemme olivat. Tehtaalla olikin vuoron vaihto ja niinpä palatessamme alastomina pukuhuoneeseen, siellä meitä odotti koko naislauma. No, tilanteesta selvittiin hengissä ja totesimme vain, että johtaja oli tehnyt meille pienen jäynän.

Paluumatkalla luolalle kävellessämme saavutimme kaupungista samaan suuntaan talsivan eskimon, joka kutsui meidät seuraavana päivänä rannalla olevalle telttaleirilleen kahville. Hän oli siellä perheensä kanssa kalassa. He pyysivät haavilla villakuoreita, jotka satoja metriä pitkänä mattona uivat vieri vieressä pitkin rantaa niin, että työnsivät toisiaan jopa maalle. Kalat nostettiin rantakallioille kuivumaan koirien talviruoaksi. Tässä leiriperheessä olivat vielä vanhat tavat voimassa: miehet joivat kahvia sisällä teltassa, naiset menivät ulos! Ja lapsia oli riittävästi!

Paluumatkalla nostelimme käsin villakuoreita rannalta ja leirillä paistelimme niistä makoisan aterian. Villakuore on kai lohen sukuinen: sillä on rasvaevä.

Aikanaan helikopteri tuli meitä hakemaan. Kukaan pääleirissä ei ollut huomannut sinne jäänyttä telttaamme. Onneksi, sillä turhaanhan kopteri olisi lennellyt satoja kilometrejä sitä meille tuomaan. Mutta pojat leirillä olivat ymmärrettävästi reissumme tuloksiin pettyneitä.

Søndre Isortoq

Seuraava retkemme Koljan kanssa oli Søndre Isortoqiin. Matkalla sinne lensimme ensin kopterilla Egedesmindeen (Aasiait), mikä olikin aikamoinen lento, kun sumu yllätti meidät kesken matkan eikä pilottimme Knut Martinsen halunnut kääntyä takaisin, vaan kurvaili sumussa laaksoja pitkin määränpäähän. Välillä hän kyseli oliko sumusta tummempana näkyvä seinämä sumua vai kalliota! Ihmettelemme, oliko matkaa järkevää jatkaa, mutta Kolja tuumi, että jos Knut uskoo pääsevänsä perillä tyttöystävänsä luo, niin kyllä me Egedesmindeen pääsemme. Ajoimme pitkin laaksoja ja perille tultiin. Kaupungissa Knut juotti meidät tuhtiin humalaan ja häipyi sen jälkeen tyttöystävänsä luo.

Leijo oli tullut seuraamme viedäkseen meidät Søndre Isortoqiin ja seuraavana aamuna jatkoimme Catalinalla kohti Sukkertoppenia (Maniitsoq). Koneen pomppiessa aallolta toiselle aukesi yksi sen katossa olevista luukuista ja kajahti päähäni. Laitoin luukun takaisin kiinni, mutta sehän tuli uudestaan alas. Syntynyttä haavaa hoiteli sitten yksi Godthåbissa (Nuuk) pidettävään seminaariin matkalla ollut lääkäri. Kolaus ei tietenkään mitenkään parantanut jo ennestään huonoa oloani. Yövyimme Sukkertoppenilla ja seuraavana päivänä jatkoimme laivalla Søndre Isortoqin vuonoon, missä laskimme maihin matkatavaramme, jotka vuorovesi meinasi viedä mukanaan. Rannalta meidät heitti eteenpäin varsinaiselle prospektille Lersletteniltä tullut helikopteri.

Kuljetusta odotellessamme heittelin säilykepurkin ympärille käärityn siiman ja vieheen kanssa merestä lohia. Syönti oli hyvä, mutta kalastuksen ilo oli lopetettava lyhyeen, kun emme voineet säilytysongelmien vuoksi nosta enempää lohta kuin parissa päivässä söisimme.

Olimme noin 350 km Lersletteniä etelämpänä. Leijo lensi kopterin mukana takaisin pohjoiseen. Jäimme taas kahdeksi viikoksi Luojan huomaan, tällä kertaa kuitenkin teltan kanssa. Ensimmäinen noriitista ottamamme näytteen pitoisuudeksi saimme noin 9 % nikkeliä. Teimme kenttäanalyysejä dimetylglyoksiimin avulla. Ensimmäinen näyte osoittautuikin koko reissun parhaaksi. Innoissamme jatkoimme alueen prospektausta. Parin viikon kuluttua meidät yllätti sankka sumu eikä kopteri sen vuoksi päässyt meitä hakemaan. Päiviä kului ja ruoka oli lopussa niin, että jäljellä oli enää vain kuivattua sipulia, mistä keitimme ”makoisaa ranskalaista” sipulikeittoa ja sen kanssa söimme näkkileipää.

Tapoimme aikaamme jatkamalla prospektausta. Ensin lähti Kolja katsomaan yhtä kauempaa aluetta, mutta minun piti jäädä vahtaamaan leirille siltä varalta, että kopteri tulisi. Sitä ei kuitenkaan tullut eikä tullut Koljaakaan. Sen sijaan tuli sankka sumu. Huutelin sumuun kuin palosireeni, mutta eihän Kolja sitä kuullut. Toisen odottelu epävarmuudessa oli aika rassaavaa, kun ei tiennyt, oliko kaveri pudonnut johonkin rotkoon tai taittanut koipensa. Seuraavana päivä Kolja kuitenkin saapui ja kertoi, että sää oli pakottanut hänet yöpymään yhdessä luolassa. No meillähän oli aiempia kokemuksia vastaavasta!

Tästä Koljan tempauksesta kimpaantuneena minä läksin auringon paistaessa katsomaan lähialueella kulkevaa diabaasijuonta. Pääsinkin juonen päälle, joka kohosi kymmeniä metrejä muuta aluetta korkeammalle. Kun kartoittelin sitä, yllätti puolestaan minut sankka sumu. Se tuli nopeasti ja oli tiheä. Laskettelin karttalaukkuni päällä istuen alas rinnettä. Kuitenkin jokin varoitti mieltäni ja jarruttelin menoani, kun en enää nähnyt juuri mitään. Nousin karttalaukun päältä ja varovasti etenin, kunnes huomasin, että edessä oli jyrkkä putous. Kiersin monta sataa metriä ja laskeuduin sitten varovasti jyrkännettä alas. Tultuani ylhäällä olleen alastulon kohdalle huomasin korkeusmittarista, että putous olisi ollut noin 60 metriä! Minulla oli sopiva kartta alueelta ja kompassi, mutta nähtyäni yhden puron virtaavan väärään suuntaan, minut valtasi epäilys. En uskonut kompassiin! Kuitenkin selvisin aamuyöstä takaisin leirille. Koljalla oli ollut sydän syrjällään ja oli huudellut sumuun. Velat oli maksettu!

Yhtenä aamuna heräsimme sitten lumen kattamassa teltassamme toivottuun helikopterin roottorien väpätykseen, leiri äkkiä kopterin ponttonien päälle ja niin alkoi matka takaisin Sukkertoppeniin. Sieltä jatkoimme Egedesmindeen Tikerak-nimisellä puulaivalla. Olimme onnekkaita, sillä laivassa matkusti myös Grönlannin ministeri tarkastusmatkallaan pitkin rannikkoa. Laivan saapuessa Sukkertoppeniin,Holsteinsborgiin ja Egedesmindeen ammuttiin satamasta aina pikkutykeillä kunnialaukaukset. Laivalla saimme kunnian katsella elokuvia ja syödä kapteenin ja ministerin seurueen kanssa samassa pöydässä ja ruoka oli tietysti ”ministeritasoa”. Kahvit ja Larsenin konjakit nautittiin laivan salongissa. Toisena päivänä tuli salongissa istuvalle kipparille kiirettä, kun keittiöstä kuului pannujen heittelyä ja muuta pauketta. Tilannetta selvittämään syöksynyt kapteeni totesi palattuaan lakoonisesti: ”Kokki vähän hermostui”.

Palattuamme takaisin Lerslettenille saunoimme siellä olevassa pressusaunassa. Kuitenkin saunan lämmittämisvaiheessa se syttyi palamaan. Leijo sitä sammutteli ja me liikuttuneessa tilassa juoksimme auttamaan. Olipa siinä palokunta! Onneksi sauna säilyi kuitenkin käyttökelpoisena.

Nordre Strømfjord

Lopuksi jouduimme vielä Koljan kanssa retkelle Nordre Strømfjordin alueelle. Sieltä ei löytynyt mitään ihmeellisempää, mutta menomatka yli vuonon jäi mieleeni hyvin. Kun Knut Martinsen lensi minua leiripaikallemme, niin kopterilla vuonoa ylittäessämme hän teki minulle jäynän. Lensimme matalammalla kuin vuonon vastarannalla olevat vuoret ja kun tulimme niiden lähelle, Knut ei tehnyt elettäkään nostaakseen kopterin niiden yli. Huusin hänelle, että ”Vad i helvete gör du?”. Knut ei tehnyt mitään, mutta kopteri nousi kuitenkin harjanteen yli. Hän nauroi minulle ja sanoi tienneensä edelliseltä reissulta, että tuossa kohtaa oli ylöspäin suuntautuva ilmavirta ja että se heittäisi meidät kallioiden yli. Selitys kelpasi tuolloin minulle, mutta enpä olisi sitä niin hyvin niellyt, jos olisin tiennyt, että muutamaa vuotta myöhemmin Knut ampui itsensä!

Tuolta reissulta jäi mieleeni käynti jäätikön reunalla. Siellä kävelimme jään päällä ja tietysti yritin kävellä mahdollisimman ylös nähdäkseni jäätikön nousevan yhä edessäni. Yhtä äkkiä huomasin seisovani jääkielekkeen päällä, jonka alla oli vain sininen syvyys eli olin noussut railon päälle. Peräydyin heti takaisin peläten, että jää pettäisi allani ja syöksyisin railoa alas syvyyteen. Elämäni ensimmäisen kerran näin myös jäätikön alta tulevan joen.

Muistaakseni jäätikön reunalle tehdyn retken yhteydessä löysimme ison kivilohkareen, joka oli hyvin labiilissa tilassa. Kahden miehen ponnisteluilla saimme lohkareen liikkeelle ja se syöksyi alas kallioista jyrkkää rinnettä jokeen. Ylös kiven lähtöpaikalle kuulimme kovan paukahduksen, kun kivi iskeytyi alla virtaavaan veteen. Harvassa olivat huvit tuolloin!

Palattuamme Egedesmindeen jouduimme odottamaan taas jatkoyhteyttä ja käytimme aikaamme parhaaksi katsomallamme tavalla: syötiin ja juotiin. Yhtenä iltana Jens ei saapunutkaan yhteiseen majapaikkaamme vaan tuli vasta seuraavana päivänä. Hän oli löytänyt sairaanhoitajan, joka sitten myöhemmin hoitelikin Jensin terveyttä hänen vaimonaan.

Søndre Strømjordissa odottelimme sitten jatkolentoa Kööpenhaminaan ja odottelun tuskaa lievensimme välillä hiukan liiankin railakkaasti. Asuimme ns. Jamesway –teltoissa, mitkä olivat puolitynnyrin muotoisia kevytrakenteisia ”telttoja”. Luonamme vieraili myös yksi Thulen inuit, joka oli palaamassa Euroopasta kotiinsa. Todettiin, ettei hänen kestävyytensä juovuttaviin juomiin ollut kovin hyvä.

1965

Seuraavan kesän alussa Nils Aegidius Andersen laskeutui Søndre Stømfjordiin 14 geologin ja geofyysikon kanssa matkalla Black Angeliin. Hän tarjosi meille Drambui-likööriä ja yritti löytää jostakin” bacon and eggs”. Pitkän etsinnän jälkeen sitä saatiinkin jenkkien upseerimessistä lentokentän toiselta puolelta. Nils tarjosi minulle hommia, mutta enhän minä voinut niihin lähteä, kun opintoni olivat vielä pahasti kesken.

Søndre Isortoqissa tekemämme havainnot ja Lerslettenillä saadut huonot tulokset johtivat siihen, että kesällä 1965 Kryolitin malminetsintä siirtyi kokonaan Søndre Isortoqin alueelle. Tuolloin tein kartoitusta Rönkön Kössen kanssa lähimaastoissa. Koljonen ja Parviaisen Esko kävivät etelämpänä, Puustisen Kauko ja Esa Rönkä muodostivat oman parinsa. Suomen Malmi urakoi lentomittausta, mikä tapahtui Søndre Strømfjordista käsin. Lentäjänä oli puskalentäjänä tunnettu Matti Siimes, taitava lentäjä, joka oli tuonut Chessnan yksin lentäen Atlantin yli. Huonona kokemuksena oli se, että kesän mittaan aloitin kessuttelun helikopteri mekaanikko Olsonin varoituksista huolimatta. Tosin paljon en poltellut, mutta alku oli alku.

Muistiin jäi yksi traaginen yö, kun Esko Parviainen sai jonkinlaisen kohtauksen keskellä yötä. Hän oli palannut Koljan kanssa kenttäleiriltä ja matkalla he olivat joutuneet kahlaamaan melko vuolaan joen yli. Tupakkaa ja viskiä kului tuona yönä paljon ja niinpä Eskon ja Koljan teltasta alkoi myöhemmin kuulua valitusta ja Esko vaipui jonkinlaiseen tiedottomuuteen. Siitä hän kuitenkin tokeni ja ensi sanoikseen lausahti: ”Kolja, jokaisella meillä on heikot hetkemme”. Lieneekö ollut epilepsiakohtaus?

Tuona kesänä helikopterilentäjä ”Bamse” kuskasi minua ja Kösseä aamuisin vuorille ja illalla haki takaisin. Muistiin jäin, kun hän yhdessä viettämämme kostean yön jälkeen, laski kopterin lähelle viereisen järven veden pintaa, tempaisi sen sitten nopeasti kaartaen ylös ja kysyi minulta: ”Har du krapula, va?” Mukava veikko, jonka kanssa tulin varsin hyvin toimeen. Bamse jopa sanoi, että jos lentämässään Bell Agusta- kopterissa olisi ollut kahdet polkimet ja ohjaimet, hän olisi opettanut minut lentämään. Hänhän oli lennonopettaja! No, eihän se todellisuudessa olisi kuitenkaan ollut mahdollista.

Aivan kenttäkauden lopulla Matti Siimesin ohjaama geofysiikan lento ylsi jäätikön reunaan ja sieltä koneessa ollut mittamies tiedotti vahvasta magneettisesta anomaliasta. Paikalla oli jo 1962 todettu ovaalin muotoinen doomirakenne. Leijo lensi kopterilla paikalle katsomaan ja toi tullessaan näytteitä vahvasta raidallisesta rautamineralisaatiosta, mikä oli löytynyt jäätikön reunalta. Isuan rautaesiintymän löytö oli varmistunut!

Kesän päätteeksi Matti Siimes yritti löytää laskeutumispaikkaa aivan leirimme vierestä. Tarkoituksena oli kipata sieltä meidät Søndreen. Hän teki rohkean lähestymisen sivuluisuna ja sitä katsellessaan Bamse tokaisi: ”Tuohon minä en olisi pystynyt”. Paikka oli kuitenkin liian vaarallinen ja niinpä sopiva tasanne löytyi vähän kauempaa. Matti kippasi meidät sieltä Cessnallaan takaisin Søndre Strømfjordiin. Matkalla Søndre Isortoqin yllä lennettäessä hypitti sen verran, että kamerani iski huuleni rikki, kun otin valokuvaa vuonosta.

Cessnasta piti purkaa siivet, jotta se sopisi meidät Atlantin yli vievään DC-7 koneeseen. Lentoteknikot taisivat olla vähän pöllyssä, kun he eivät saaneet irrotetuksi Cessnan siipiä, kunnes Puustisen Kauko meni koneen sisälle ja väänsi oikeat mutterit irti. Leijolla ja Matti Siimeksellä oli työ saada lupa lentokenttävirkailijoilta lentovehkeidemme erikoiskuljetukseen. Lopuksi Cessna samoin kuin kopteritkin ja meidät sullottiin DC-7:n sisään ja matka taittui ensin Bergeniin, missä vietettiin yksi yö ja sitten Norrköpingiin, missä loput tavarat purettiin. Sitten lensimme Kööpenhaminaan. Kun palkat Köpiksessä oli saatu, Caj, Esko, Kauko ja minä lensimme Pariisiin, missä tutustuimme Kissojen kujaan ja kirjakauppoihin Seine rannalla. Sieltä matkustimme edelleen junalla Leucaten kylään Ranskan rannikolle. Junasta pois hypätessämme Esko Parviainen unohti klubitakkinsa junaan ja myöhemmin totesi takin jääneen pois muodista! Leucatissa vietimme pari päivää ”lomaa” ja siellä pyrimme valkaisemaan nenäämme, joskin se loppui, kun Esko osti viininä Ricardin anislikööriä, mitä jouduimme sitten maistelemaan viinirypäleiden kanssa! Matkaa jatkettiin sitten toisella junalla Barcelonaan odottamaan Suomesta tulevia Vasaran ekskursiolaisia. Rajalla jäi savukkeiden salakuljetuksesta kiinni katolinen pappi, jota ei taivaan isä ilmeisesti yrityksessään auttanut. Meillä oli edessä kahden viikon reissu ympäri Espanjaa. Se matka on sitten oman virtensä väärti.

1966

Mutta hommat Grönlannissa jatkuivat seuraavan kesänä. Nyt olin telttakunnan vetäjä ja kumppaninani oli Markku ”Make” Mäkelä, jonka kanssa kartoittelimme Itipiluan duniittimassiivia. Teimme kyllä ympäristössä muutaman muunkin kartoitusreissun. Olin päättänyt tehdä Itipiluasta gradutyöni ja keräsinkin sieltä materiaalia tutkimusta varten. Mustavalkokuvia varten ostin Köpiksestä Exa I:sen. Värikuvia varten minulla oli EXA II. Osoittautui sitten, että EXA I:n valotusmekanismi ei toiminut ollenkaan. Onneksi EXA II oli kunnossa ja pelasti minut pahasta pälkähästä.

Tuona kesänä ei tapahtunut mitään eriskummallista. Kartoitimme, teimme työtä ja lämpiminä päivinä uimme pikkujärvissä kolmekin kertaa. Syksyllä saavuttuamme Søndre Strømjfordiin ilmeni ongelma: Makella ja minulla ei ollut yhtään Amerikan taaloja lentokentän laidalla olevassa upseerikerhossa kulutettavaksi. Rohkea rokan syö; menimme klubille, mutta palvelua tanskan kruunuilla ei saanut. Taskuissamme oli kolme nikkeliä (5 centin kolikkoa). Kokeilimme tuuria yksikätisessä ja saimme yllätykseksemme jack-potin eli hirmuisen läjän nikkeleitä. Niillä söimme ja joimme koko illan reippaasti! Joskus tuuri potkii persauksille! Ihmettelivät siinä tarjoilijat, kun pojat maksoivat pikkurahoilla!

Syksyn mittaan mikroskopoin yliopistolla kesällä kerättyä materiaalia ja sainkin graduni valmiiksi 1967 alkutalvesta. Noin 40 vuotta myöhemmin LKAB:n tytäryhtiö Minelco alkoi louhia Itipiluan duniittia esiintymästä, joka on saanut nyt nimekseen Seqi. Louhintaa kesti vain kolmisen vuotta.

Maken kanssa olimme suunnitelleet paluumatkalla Suomeen menevämme Köpiksessä sen ”parhaaseen” yökerhoon, päästyämme taas sivistyksen pariin. Niinpä saavuttuamme Köpikseen toteutimme ajatuksen. Söimme ja joimme hienosti viimeisen päälle. Ravintolassa oli myös strippari, mikä herätti meissä kolmen kuukauden selibaatin jälkeen sopivasti kiinnostusta. ”Voi mikä nainen!” huokaili Make, mutta niin minun kuin hänenkin pettymyksensä oli melkoinen, kun strippari vetäisi esityksensä lopuksi rintsikat pois ja hän osoittautui mieheksi! Yleisö karjui pettymystään.

Mutta kun lasku tuli, me ihmettelimme sen suuruutta. Rahavaramme osoittautuivat niukoiksi, mutta hammasta purren ladoimme kaikki kruunumme pöytään tarjoilijan katsoessa sivummalla, löytyisikö niitä riittävä määrä. No löytyihän niitä ja kun hänen silmiensä alla panimme viimeisetkin lantit hänen juomarahoikseen, oli hän tulokseen tyytyväinen. Ovimiehelle jäikin sitten vain ”krakamut -kroneja” eikä meillä ollut enää varaa taksiin, vaan talsimme jalkaisin kiltisti hotellille. Siellä meitä hauskuutti Kauko Puustinen kertomalla, kuinka Tarzanin huuto syntyi!

Summa Summarum

Malminetsintähommat Grönlannissa ovat jääneet useimmille meistä siellä toimineista geologeista hyvin mieleen. Sen on tullut selväksi moneen kertaan pienemmällä ja isommalla porukalla kokoontuessamme ja muutenkin. Leijo Keto antoi monelle meistä hienon mahdollisuuden tehdä töitä miljöössä, missä näki hyvin geologiaa ja toisaalta ympäristössä, missä hommaa tehtiin ”isojen poikien malliin”. Kun Grönlannissa käyneet kohtaavat, niin usein puhe kääntyy noihin aikoihin ja ympäristö joutuu kuulemaan joskus jo moneen kertaan kerrottuja juttuja.

Kiitos Leijo!