Kesä 1970 oli se kesä, jolloin leirillä oli kesäkuussakin runsaasti lunta erittäin ankaran talven jäljiltä, ja kenttätyöt pääsivät alkamaan myöhästyneinä. Leirillä oli Leijon Kedon lisäksi kolme nuorta geologia Caj Kortman, Bengt Söderholm ja allekirjoittanut pääasiallisena tehtävänään opastaa ja siirtää geologian ja geofysiikan kenttäporukoita. Ensiksi mainittu eli Kaitsu oli tätä tehtävää varten ottanut lomaa silloisesta työpaikastaan Anglo Americanin kaivoksilta Sambiasta. Benkulle taas oli annettu lisätehtävänä suorittaa semikvantitatiivisia Cu -analyysejä kairausnäytteistä ja kenttäporukoiden keräämistä näytteistä. Nuo analyysit tehtiin siten, että tietty määrä murskattua ja jauhettua kivinäytettä pantiin koeputkeen ja siihen sekoitettiin tietyt määrät vettä ja kemikaaleja ja seurauksena syntyvän värin voimakkuuden perusteella voitiin arvioida näytteen Cu -pitoisuus tietyllä tarkkuudella. Tätä tehtävää varten Benkulla oli pinkka kemian kirjallisuutta ja monenlaisia kemikaaleja.
Eräänä päivänä yllätimme Kaitsun innokkaana lukevan noita kemian kirjoja ja tekevän kokeita koeputkissa joillakin näytteillä. Eihän analyysien tekeminen pitänyt Kaitsun hommaa olla? No Kaitsu oli jollain matkallaan käynyt läheisellä Qaqarssukin karbonatiitti -esiintymällä ja napannut sieltä muutaman näytteen, ja niitä hän nyt tutki hyvin keskittyneenä.
Kun kysyimme, että mitä nyt oikein puuhaat, saimme vastauksen, että karbonatiiteissahan pitäisi olla niobia, joten ajattelin kokeilla onko Qaqarssukissakin. Olen tehnyt semikvalitatiivisia Nb -analyysejä Qagarssukin näytteistä. Tulos on, että siellä voi olla niobia, tai voi olla ettei olekaan!
Oli edelleen sama lumirikas kesä 1970. Søndre Isortoq vuonon pohjoispuolella on vuonosta jyrkästi korkealle nousevat vuoret ja ylhäällä tasaisempi alue, karttanimeltään Pingo. Koska siellä oli ruosteen värjäämiä emäksisiä kiviä, oli siellä tehty geofysikaalisia mittauksia, ja niiden perusteella määritettyyn anomaliaan oli Leijo suunnitellut kairauspaikan. Kaitsu kyllä epäili, että kairauspaikka saattaa olla keskellä jokea, joka virtasi tasangolla ja tuli mahtavina putouksina alas lähes pystysuoraa vuorenrinnettä. Leijo taas kiisti sen mahdollisuuden todeten, että reikäpaikka on joen rannalla.
Leijo lähetti sitten Kaitsun ja minut mittaamaan ja merkitsemään kairauspaikan. Aloitimme alueelle mitatusta kiintopisteestä, ottaen suuntaa, en muista oliko kompassilla vai bussolilla, mutta matka oli pitkä, lunta oli paikoin reisiin asti. Maaston takia jouduimme välillä siirtämään linjaa kohtisuorilla linjan siirroilla. Matkaa mittasimme mukana olevalla mittanauhalla. Kun sitten lähestyimme määränpäätä, totesi Kaitsu, että reiän paikkahan tulee keskelle jokea, ja sinnehän me sen mittauksella saimmekin. En tiedä kuinka tarkkoja meidän melko alkeellisin konstein otetut suunnat ja syvässä lumessa mitatut etäisyydet olivat, eikä käyttämämme kartatkaan kovin tarkkoja olleet, mutta meille taisi tulla ongelma, että kummalle puolelle jokea tuon kairauspaikan merkitsemme, ja millä kulmalla kairataan, jotta osutaan anomaliaan, koska eihän kairauskonetta keskelle leveää jokea voinut viedä. En muista miten asia sitten ratkesi.
Oli kesä 1970. Meillä Søndre Isortoqin pääleirillä oli käytössä vielä kaksi ranskalaista vanhaa Alouette -helikopteria. Kesken kesän vaihtui toinen lentäjä, ja uusi lentäjä oli ruotsalainen Ove Karlqvist, vanhemman puoleinen Ruotsin laivaston lentäjä Göteborgista. Jouduin lähtemään hänen kanssaan kun hän lähti ensimmäiselle lennolleen sinä kesänä. Istuimme helikopteriin, Ove tutki hetken helikopterin mittaripaneelia ja vinkkasi koneen luona olevan ranskalaisen mekaanikon luokseen ja kysyi kuinka tämän kopterin moottori käynnistetään. Mekaanikko tuli ja käynnisti moottorin ja pääsimme ilmaan. Hetken aikaa lennettyämme Karlqvist kysyi minulta, että onko täällä kopterin sisällä mielestäni kylmä, johon vastasin, että on, sillä hampaani olivat kalisseet kylmästä jo jonkin aikaa. Sitten hän kysyi, että mistähän tänne mahtaisi saada lämmityksen päälle. Hetken aikaa tutkittuamme nappuloita Ove huomasi että ohjaamon katossa hänen yläpuolellaan oli vipu, jonka toisessa päässä luki chaud ja toisessa froid. Vipu oli ääriasennossa froid puolella, jonka hän huomasi ja kysyi minulta mitä tuo froid tarkoittaa. Vastasin kylmää, ja chaud tarkoittaa lämmintä, johon hän totesi, että ei ihme että kopterissa sisällä oli kylmä, ja jatkoi sitten pyöräyttäen kädellä ympäri mittaripaneelin "Katso kuinka paljon tässä kopterissa on nappuloita ja vipuja sekä mittareita ja kaikissa ranskankielinen teksti, miten kukaan voi tietää mitä ne tarkoittavat"!
Oli kesä 1974. Lähdin Grönlantiin poikkeuksellisesti vasta heinäkuussa. Isuassa suoritettiin teknisiä tutkimuksia mahdollisen rautamalmikaivoksen avaamiseksi. Töitä tekivät pääasiassa erilaiset urakointifirmat, mutta leirillä tarvittiin leirin päällikköjä, jonka tehtäviin kuuluivat myös säähavaintoasemien havainnointi, jään lämpötilojen mittaukset kairanrei'istä, jään sulamisnopeuden mittaukset erilaisissa olosuhteissa, Godthåbin vuonon liikkuvien jäiden määrien arviointi, urakoitsijoiden ja erilaisten vierailijoiden siirrot ja kuljetukset helikopterilla. Leijo ja Jens panivat työt alulle toukokuussa, Jens jatkoi heinäkuun puoliväliin, ja allekirjoittanut jatkoi Isuassa syyskuulle asti, jolloin Isuassa oli jo täysi talvi.
Tulin siis Søndre Strømfjordiin heinäkuun puolivälissä samana vuonna 1974 jatkaakseni matkaa Grønlandsflyn helikopterilla Godthåbiin, josta minut noudettiin omalla kopterilla Isuaan. Kuten tavallista jouduin Søndressä matkustusjonoon jatkolentoa odottamaan, joka sitten toteutui tuntikausien odottamisen jälkeen illalla. Odottaessani jatkolentoa törmäsin terminaalirakennuksessa amerikkalaiseen sotilaaseen, joka oli suorittamassa asepalvelustaan Søndressä. Keskustelujemme lomassa kävi ilmi, että hänelläkin oli suomalainen sukunimi, isä oli muuttanut Suomesta, saattoi olla myös äiti, en muista enää. Poika oli suureksi osaksi unohtanut Suomen kielen puhumisen, mutta ymmärsi puhetta jotenkuten. Joitakin sanoja oli kyllä jäänyt mieleen, kuten sanat: ”Huhdan Jussin kakarat”, jotka hän lausui puhtaalla Suomen intonaatiolla. Isä oli kuulemma usein manannut noilla sanoin, puhuessaan naapureistaan, siksi ne olivat jääneet mieleen.
Meidän keskustelumme keskeytyi, kun tunnistin huonosti lausutun nimeni viime tingassa jatkomatkustajien kuulutuksesta. Jälkeenpäin olen harmitellut, etten kysynyt tarkemmin kuka oli tuo Huhdan Jussi, sillä samoihin aikoihin tuo legendaarinen Suomalainen geologi Jussi Huhta asui Yhdysvalloissa, joten on pieni mahdollisuus, että hänen lapsistaan oli kyse. Vaikka Jussi Huhta ehkä on yleinen nimi Suomessa, niin ei heitä varmasti kovin montaa Amerikassa asunut tuohon aikaan, mene ja tiedä?
Taisi olla kesä 1972. Joka tapauksessa meillä oli ranskalaiset lentäjät ja mekaanikot Søndre Isortoqin pääleirillä. Lisäksi sinä kesänä geologian kenttäporukat työskentelivät etäällä leiriltä. Siksi lähelle Fiskefjordia perustettiin ylimääräinen helikopterien tankkauspaikka eli refueling puant kuten ranskalaiset lentäjät point sanan lausuivat. Kerosiinitynnyrit vietiin vuonon läheiselle vuorelle lähelle huippua, jotta ne olisi helppo löytää. Sinä kesänä kuitenkin pitkin Fiskefjordia nousi mereltä mantereelle päin usein sankka sumu varsinkin illaksi, yöksi ja aamuksi, peittäen myös varatankkausvuoren rinteet tehden tynnyrien löytämisen vaikeaksi, helikoptereillahan oli vaarallista lentää sumussa vuoristoisessa maastossa.
Kuten Søndre Isortoqin alueella työskennelleet muistavat, tuotiin kenttäporukat muistaakseni pari kertaa kesässä pääleirille saunaan aina leiripaikan muuton yhteydessä.
Oli Elias Ekdahlin ja työkaverinsa (jonka nimeä en valitettavasti muista) vuoro muuttaa ja tulla saunaan. Tavan mukaan pojat purkivat leirinsä, panivat tavarat verkkoon ja kiinnittivät verkon karabiinikoukulla helikopteriin ja lentäjä vei ne uuteen paikkaan, joka oli merkitty karttaan, ja palasi hakemaan pojat vanhalta leiripaikalta pääleirille saunaan. Oli lämmin päivä ja pojat tulivat saunomaan paitahihaisillaan mukanaan vain pyyheliina ja saippua, eihän saunomiseen muuta tarvittukaan. Kartat, joihin oli merkitty tulevan leirin paikka, oli lähetetty muiden muuttotavaroiden mukana uuteen leiripaikkaan. Ekdahlin porukan uusi leiripaikka sijaitsi Fiskefjordin alueella lähellä varatankkauspaikkaa, hyvin kaukana pääleiristä.
Illalla kun pääleirillä oli saunottu, lähti Elias kumppaneineen ranskalaisen lentäjän kyydissä uudelle leirilleen. Kun kopteri palasi pääleirille taisi lentäjä mainita, että uudella leiripaikalla oli sumua, mutta ei paljon sen kummempaa.
Seuraavan kerran kun noin viikon kuluttua menimme huoltamaan Ekdahlin porukkaa, tuohtunut Elias ihmetteli, että mitä hittoa me oikein ajateltiin kun lähetimme hänet ja kaverin tuntemattomaan paikkaan ilman karttaa ja lämpimiä vaatteita ja ruokaa keskelle sankkaa sumua. Hän totesi vielä, että siinä me sitten seistiin pyyheliina toisessa kädessä ja saippua toisessa kädessä ja ihmeteltiin mitä pitäisi tehdä, kun ei ollut aavistustakaan missä ollaan ja missä uusi leiripaikka sijaitsee, ja kylmäkin oli. – Miten tähän oli tultu?
Saunomisen jälkeen illalla ranskalainen lentäjä lähti viemään Ekdahlia ja kaveria takaisin leirilleen, ja kun lähestyttiin leiriä huomasi pilotti, että sumu oli taas tullut mereltä, eikä helikopterissa ollut riittävästi polttoainetta ryhtyä sumussa etsimään uutta leiripaikkaa, jonne leiritavarat oli päivällä selkeässä säässä viety, eikä varapolttoainetynnyreitä, joiden löytäminen oli epävarmaa ja etsiminen vaarallista siinä säässä. Lentäjä kuvitteli, että kaverukset löytävät kävellen leirille, koska se ei pitänyt olla kovin kaukana. Siksi hän nyt laskeutui maahan hädissään peläten, ettei itsekään löydä takaisin pääleirille jos sumu leviää laajemmalle alueelle. Sitten lentäjä komensi Ekdahlin kavereineen ulos, ja nousi saman tien ylös ja käänsi suuntansa takaisin tulosuuntaan kohti pääleiriä lähes sadan kilometrin päähän.
Kaveruksilla ei ollut muuta mahdollisuutta kun lähteä etsimään jalkaisin uutta leiripaikkaa, jossa eivät olleet koskaan käyneet, sijaintikin oli vain näytetty kartalta, mutta karttaa ei ollut mukana, eikä laskeutumispaikasta ollut tietoa. Oli vain aavistus, että jossain tulosuuntaan nähden edessäpäin sen pitäisi olla, sinnepäin viittasi pilottikin laskeutuessaan. Siinä meni koko yö kylmässä ja sumussa harhaillessa siksakkia eteenpäin kulkiessa, ainoina varusteina saippua ja pyyheliina, ennen kuin leiritavarat vihdoin seuraavana aamupäivänä löytyivät, ja Elias kavereineen pääsi aloittamaan uuden leirin pystyttämisen ja sai vihdoin jotain syötävää suuhunsa ensi kerran sitten edellispäivän saunareissun!