Ilma on kolea. Pilvet roikkuvat alhaalla ja peittävät taivaan kannen. Lunta sataa niin sakeasti, että en näe lähelläni olevia parakkeja. Lumihiutaleet ovat suuria ja tulevat miltei kohtisuoraan alas. On satanut jo monta tuntia. Koko tienoo on varmasti lumen peitossa. Mieleeni tulee joulu. Tunnelmaa vahvistaa tyyni sää. Tuntuu kuin joulupukki kurkistaisi kohta nurkan takaa. Nautin hetken ajatuksesta, mutta säpsähdän, kun palautan mieleeni ajankohdan – nythän on kesäkuu lopullaan.
Elän kaukana kotoa, poissa tavanomaisesta ympäristöstäni. Ympärillä kohoavat jyrkät vuorenrinteet ja, vaikka niitä en näekään, tunnen niiden omalaatuisen ja ajattoman vaikutuksen. Seison kauan parakin rappusilla ja katselen vain. Tällaista siis on Grönlannissa. Eilen kaunis aurinkoinen sää, vuorten rinteillä kukkien värikäs loisto. Tänään sakea, kaiken peittävä lumisade, joka lakkaamatta putoaa alas. Ajattelen vuorten rinteillä olevia kukkia, jotka ovat peittyneet lumen alle. Vieläköhän jaksavat nousta uuteen loistoon lumen sulettua? Aikanaan näen sen: kukat paljastuvat sulavan lumen alta ja ovat yhtä värikkäitä kuin ennenkin. Päivä tavoitellessa iltaa lumisade heikkenee ja vihdoin lakkaa. Nyt näen koko leirialueen. Kauempana kaksi helikopteriamme seisovat alakuloisina lumen peitossa. Kaikki parakit kyyhöttävät oudon jäykkinä keskellä valkoista lumilakeutta. Ikkunoissa on lunta, katolla paksu lumivaippa, joka iltaan mennessä sulaa. Leirin asukkaat alkavat jättää laahustavia jalanjälkiä lumeen. Mutta nekin katoavat sulavan lumen myötä. Helikopterien roottorit ponnahtavat ylöspäin, kun lumi valahtaa niiltä alas. Mekaanikot kiirehtivät hoidokkiensa luo. Keittiöparakista alkaa kuulua nauhalta kokkien soittamaa musiikkia. Leirin talonmies ravistelee varastopressujen päältä lumen. Osa leiriväestä kokoontuu radioparakkiin. Alkaa töiden suunnittelu. Jokainen saa omat tehtävänsä. Ulkona vallinnut joulun tunnelma on särkynyt. Aurinko paistaa jo seestyneeltä taivaalta. Lämpötila kohoaa nopeasti. Minä saan tehtäväksi siirtää kaksi geologia pääleiriltä maastoon. He ovat viimeiset geologit, jotka pääleiriltä lähtevät. He saavat mukaansa runsaasti muonaa, lämpimät leiriytymisvarusteet, radion ja muuta henkilökohtaista omaisuutta. Vien heidät helikopterille. Molemmat helikopterit lähtevät mukaamme. Toiseen lastataan kaikki tavarat, toiseen menemme me. Lentäjät käynnistävät koneensa. Annan merkin, valmiina nousuun. Lentäjä nyökkää. Osoitan vielä paikan kartalta: tuonne viedään geologit. Toinen heistä on ensikertalainen Grönlannissa. Ajattelen, kuinka mahtaa tulla toimeen maastossa. Hän tuntuu rauhalliselta. Toinen geologi on vanha kävijä näissä maisemissa. Sen huomaa hänen henkilökohtaisista varusteistaankin: ei runsaat mutta tarkoituksenmukaiset. Selvä, mies on luotettava, hänen kanssaan on hyvä työskennellä. Helikopterit nousevat vaivalloisesti ilmaan, sillä kuormaa on paljon.
Ylhäältä näen koko tienoon. Vuoriylänkö on vielä talvellisen lumen peitossa. Ei ehdi enää sulaa tänä kesänä. Aavistelen tulevaksi lumivaikeuksia myöhemmin kesällä. Kauempana idässä näen ikuisen jäätikön. Nyt se näkyy hyvin, sillä taivas on kokonaan pilvetön. Jäätikön näkeminen sävähdyttää minua. Lapsuudenaikainen unelmani on toteutunut. Olen aina halunnut nähdä Grönlannin. Siksi ryhdyin lukemaan geologiaa.
Lento kestää vain puoli tuntia. Jalkaisin matka olisi kestänyt monta päivää. Voitimme siis runsaasti aikaa. Purkaminen tapahtuu nopeasti. Lentäjät auttavat, sillä heillä on kiire takaisin. On kohta iltaruokailun aika. Geologien leiripaikka on suojassa länsituulilta. Idästä tuulee kesällä harvoin voimakkaasti, mutta länsituulessa on puhtia. Se puhaltaa joskus käsittämättömällä voimalla, kaataa teltan, heittää ruokalaatikoita ja piiskaa sateen läpi keskinkertaisen teltan. Teltta pysyy aloillaan luhistuneenakin, sillä liepeille on laitettu suuret kivet painoiksi.
Toivottelen geologeille hyvää jatkoa ja lähdemme takaisin pääleirille. Illalla otetaan radioyhteys, niin sovittiin. Geologit jäävät vilkuttamaan kaksin äänettömään erämaahan.
Pääleirin vahvuus on vähentynyt. Viikko sitten siellä pyöri joukko geologeja ja mittausmiehiä. Vaihdettiin kuulumisia ja kirjoiteltiin kotiin terveisiä. Elettiin sitä hetkeä. Nyt kaikki ovat maastossa. Karttahuoneen seinällä he ovat pisteinä kartalla. Siellä he ovat, jäykkäniskaiset suomalaiset, valmiina tekemään ankaraa työtä ankarissa olosuhteissa, valmiina tinkimään mukavuuksista, kunhan urakka tulee tehdyksi.
Leirin elämä jatkuu. Yksikään päivä ei ole eilisen kaltainen. Tänään on lento rannikolle, huomenna jo jäätikön laitamille. Piirretään karttoja, tutkitaan löydettyjä malminäytteitä. Kalastetaankin, sillä järvillä on runsaasti kalaa. Sitä syödään aina kyllästymiseen saakka. Viikoittainen lento lähimpään kaupunkiin tuo lisävaihtelua, sillä silloin saamme postia. Leirin johtaja saa ennen lähtöä runsaasti tavaratilauksia. Postimerkit ovat kysytyintä tavaraa. Aamulla hän lähtee, mutta sitä ennen asia ilmoitetaan radiolla, jotta kaupungissa tiedettäisiin lennosta. Lentäjät pukeutuvat parhaimpiinsa, partakin muistetaan ajaa. Sitten koko päivä odotusta leirillä. Työtkään eivät tahdo sujua, odotellaan vain. Illalla johtaja tulee. Radiohytti on silloin täynnä leiriväkeä. Jokainen kurkottelee. Yksi jakaa postia ja vähitellen kaikki poistuvat. Jotkut ovat pettyneitä: ei vieläkään kirjettä kotoa. Onkohan siellä sattunut jotain? Lehdet luetaan tarkoin, vaikka ne ovatkin useita päiviä vanhoja. Sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä uutiset ovat meille joka tapauksessa tuoreita.
Kesä kuluu nopeasti. Tapahtumat ovat toistensa jatkeena. Huomenna minun pitäisi lentää. Mutta sumu nousee jo illalla ja peittää koko tienoon. Helikopterit pysyvät maassa. Sumua riittää useiksi päiviksi. Mieliala on ärtyinen. Sitten sumu hälvenee. Lähden yhdellä helikopterilla viemään muonatäydennyksiä maastoryhmille. Samalla siirrän yhden ryhmän erikoistehtäviin erään vuoren huipulle. Mutta jäälleen sumu yllättää, kun palaan heitä hakemaan. Lennämme sumun alla, mutta huippu on sumussa. Lentäjä ottaa korkeutta. Kuulen hänen jännittyneen hengityksensä kuulokkeissani. Nousemme muutaman minuutin ajan. Lentäjä alkaa hermostua. Nouseeko helikopteri vielä? Se nousee. Pelkään, että menetämme suuntavaiston. Kaikkialla on samanlaista. Vihdoin läpi sumun! Katselemme ympärille. Kaikkialla sumua. Etsimämme vuorenhuippu on myös sumun piilossa. Mitähän mahtavat miehet ajatella huipulla? Otamme suunnan kohti pääleiriä. Polttoaine alkaa olla vähissä.
Illalla lähtee retkikunta vuoren juurelle. Sumun alla on helppo lentää. Helikopteri yöpyy maastossa, eikä voi noutaa miehiä huipulta. Aamulla lähdemme toisella koneella, leirin johtaja ja minä. Perillä neuvotellaan. Katselen vuorta. Sen huippu on edelleen sumun peittämä. Päätämme kuitenkin yrittää. Nousemme varovasti rinteen suunnassa. Sitten löydämme kurun, jota pitkin nousu jatkuu. Näkyvyys on olematon. Nousemme kuitenkin ja onnistumme. Tuokion huudeltuamme saamme yhteyden etsittäviin.
Syksy on tullut. Ruska värittää vuoren rinteet. Ilma on raikas ja yöpakkaset peittävät lammikot jääriitteeseen. On aika noutaa ryhmät pois maastosta. Se kestää vain kaksi päivää, sillä ilmat ovat kirkkaat ja lentosää mainio. Jälleen tavataan pääleirillä. Kokemuksia vaihdetaan. Kaikki ovat kokeneet jotain mielenkiintoista. Mielialat purkautuvat. On eletty yli kaksi kuukautta erämaassa. On halu purkautua. Pääleirillä ymmärretään. Kaikki ovat nyt kypsiä Grönlannin-kävijöitä. Ehkäpä ensi kesänä taas takaisin, jotkut ajattelevat, mutta silti ensin Suomeen talvehtimaan.
Leiri puretaan. Tavarat pakataan laatikoihin ja lähetetään Kööpenhaminaan. Vain parakit jäävät. Tuntuu haikealta. Tuossa parakissa minä nukuin. Vieläköhän ensi kesänä nukun siinä? En ajattele asiaa enempää. Sittenpähän nähdään. Sinne jää parakkikylä. Henki on paennut siitä. Ensimmäiset tuulenpyörteet tulevat ja ennustavat talven tuloa.
Heikki Koskela 2012 (muokattu webbiä varten aikaisemmin laaditusta kirjoituksesta)