Embedded Files
Jääkarhu !!
Toukokuu oli jo kääntymässä jälkipuoliskolleen keväällä 1957. Olin esimieheni Veijo Yletyisen kanssa ehtinyt siihen mennessä jo kolmatta viikkoa tutustua sekä Ivigtutin ainutlaatuiseen kryoliittiesiintymään että sen ympärillä toimivaan kaivoskylään ja sen elämään. Odottelimme jo vähitellen, että lumiolosuhteet tuntureilla päästäisivät meidät kenttähommiin. Niinpä kollegamme, GGU:n Asger Berthelsen ehdottikin eräänä aamuna, että me voisimme ehkä yhdessä tehdä retken Ivigtutin niemimaan eteläisimmässä kärjessä sijaitsevaan Ika-pyntiin. Voisimme siellä parin-kolmen päivän ajan perehtyä paikan yleiseen geologiaan ja erityisesti erääseen hänellekin outoon breksiaan, jonka hän oli tavannut siellä edellisenä syksynä.
Tuumasta toimeen. Otimme mukaan viikon muonat, polttoaineet, teltat, makuupussit ja kenttätyövarusteet ja purjehdimme seuraavana aamuna ”Quartolla” Ika-pyntiin, jonne oli noin kolmen varttitunnin purjehdusmatka.
Perillä nakkelimme varusteet maihin ja vinkkasimme ”Quarton” kippari Marstal’lle ja hänen apulaiselleen Sulo’lle ”hei”. Sitä ennen Berthelsen ehti vielä sopia hänen noutamisestaan takaisin Ivigtutiin kolmannen päivän iltapäivällä.
Eikä nokka siinäkään pitkään tuhissut, kun olimme panneet teltat pystyyn ja nakanneet makuupussit telttoihin sekä järjestäneet ruokatarvikkeet ja keittovälineet käyttökuntoon.
Loppuosan päivästä kiertelimme tutustumassa alueen yleiseen geologiaan. Vilkaisimme lisäksi pikaisesti Berthelsenin löytämää breksiaakin, mutta siihen oli tarkoitus perehtyä yksityiskohtaisemmin huomenna. Illan istuskelimme Berthelsenin tilavassa teltassa, joka samalla toimi keittiötelttanamme, söimme kylliksemme argentiinalaista häränlihaa, joimme teetä ja puhelimme puutaheinää aina pikkutunneille saakka.
Ika-pyntistä on Arsukin vuonon suuosan kautta vapaa näköala Davis Street’llä avautuvalle avomerelle. Iltaisin, auringon laskiessa kohti horisonttia ja avomeren yllä olevan kylmän ilman virratessa vuonoja pitkin maan ylle, se tuo mukanaan sumun, joka vähitellen kattaa koko maiseman vaippaansa. Tätä näytelmää me seurailimme leiripaikaltamme illan kuluessa. Ja kun sitten loppuillasta ryömimme makuupusseihimme, oli sumu jo kerinnyt kietoa leirimmekin kosteaan syleilyynsä.
Seuraavat pari päivää kuluivat kiinnostavan geologisen aktiviteetin merkeissä. Alkajaisiksi teimme yksityiskohtaisen luonnoksen Berthelsenin löytämästä breksiasta. Breksian murtokappaleet olivat alueella esiintyvän juonikiven kappaleita ja iskos siten sitäkin nuorempaa. Breksia sijaitsee vuonon rannassa, aivan vesirajassa, jolloin nousuvesi ajoittain peittää sen alleen. Yksityiskohtien tarkastelu oli siten mahdollista vain laskuveden aikoina.
Ika-pyntissä oli lisäksi mahdollisuus tutustua moniin erilaisiin juonikivilajeihin, jotka ovat niin tyypillisiä koko Ivigtutin alueelle. Meidän onnistui tunnistaa alueelta 5 erilaista ja eri-ikäistä juonikivilajia sekä määrätä niiden keskinäinen ikäjärjestys.
Kolmannen päivän iltapäivällä ”Quarto” nouti Berthelsen’in takaisin Ivigtutiin jatkamaan GGU’n kenttätyön esivalmisteluja. Meidän tarkoituksemme oli jäädä Ika-pyntiin vielä pariksi-kolmeksi päiväksi perehtymään alueen juonikivilajeihin ja sen yleiseen geologiaan.
”Quarton” lähdettyä rannasta, me palasimme teltoille ja aioimme ryhtyä nautiskelemaan päivällistämme. Hädin tuskin ehdimme istahtaa, kun jo kuulimme ulkoa ”Quarto”n sumusireenin äänen. Se sai meidät ponkaisemaan ylös ja ulos teltasta ottamaan selvää, mitä oli tapahtumassa.
Näimme, että ”Quarto” oli kokka kohisten palaamassa takaisin ja rupesimme sen vuoksi katselemaan ympärillemme, oliko ”Berthel” kenties unohtanut jotakin. Menimme alas rantaan vesirajaan ottamaan vastaan jollaa, jolla ”Berthel” souti rantaan.
Jääkarhu – Nanok !
Hän kehotti meitä heti hyppäämään jollaan ja tulemaan ”Quartoon”, sillä rannalla kuljeksi jääkarhu vain 5-10 minuutin matkan päässä täältä !
Eihän siitä nyt niin äkkiä selvitty. Meikäläisen, joka siinä kulki paitahihasillaan, piti käväistä heittämässä ensin anorakki selkäänsä, ja teltassakin piti käväistä priimus sulkemassa. Päivällisen syöminenkin jäi silleen. Pari minuuttia siinä meni, ennen kuin oltiin lähtövalmiina.
Päästyämme ”Quarton” kannelle, palattiin takaisin tapahtumapaikalle. ”Quarton” kippari Marstal, joka ensimmäisenä oli havainnut karhun, kertoi, että otus oli laiskasti löntystänyt vesirajassa pitkin rantasomerikkoa, eikä ollut huomaavinaankaan ”Quartoa”. Kun Marstal ei voinut lähteä maihinkaan otuksen perään, hän katsoi parhaaksi hakea meidät ensin laivaan ja sen jälkeen harkita, mitä oli tehtävissä.
Marstal ohjasi aluksen kulkemaan nyt niin lähellä rantaa kuin se matalan veden vuoksi oli mahdollista, joka käytännössä merkitsi 50-100 m:n etäisyyttä rantaviivasta. Ika-pyntin pohjoispuolinen ranta-alue on loivaa moreenirinnettä, jonka läpi virtaa pari vähäistä tunturiplatoolta tulevaa puroa. Rinteellä kasvaa kulottunutta, matalaa heinä- ja varpukasvillisuutta. Purojen varsilla on matalakasvuista pajupensaikkoa. Me ”Quarton” matkalaiset seisoimme kannella ja tähyilimme innokkaasti rannalla mahdollisesti liikkuvaa valkoista otusta. Hankalaa se ei ollutkaan, sillä päivä oli ollut aurinkoinen ja kirkas ja iltapäiväaurinko helotti vielä täysillä tunturiharjanteiden yllä.
Yhtäkkiä näimme - kaiketi yhtaikaa - saman näyn. Pitkin rantaviivaa löntysti pohjoista kohden verkalleen ja ikään kuin päämäärää vailla, suurikokoinen valkea hahmo. Aika ajoin se pysähtyi ja nosti kuononsa vuonoon päin saadakseen paremman vainun siitä vieraasta ”oliosta”, joka näytti seuraavan sitä siinä lähivesillä.
Kenelläkään meistä aluksessa olijoista ei ollut edes kameraa, jolla ”tähdätä” otusta. Seisoimme vain siinä emmekä kyenneet muuta tekemään kuin töllistelemään niin kuin lehmä vastamaalattua veräjää tätä harvinaista ”luonnonilmiötä”.
Niin luulimme. Mutta sitten Marstal heräsikin äkkiä toimintaan. Hän jätti ykskaks ruorin valloilleen, kolusi pitkään ruorihyttinsä kaapissa ja löysi sieltä sadevaatteidensa ja ”sydvestiensä” joukosta luodikkonsa ja – Luojan kiitos – myöskin 6-7 patruunaa. Ainoat, mitä aluksesta löytyi. Hän käveli aluksen keulaan, asettui tanakasti hajareisin, tähtäsi kauan ja lopulta ampuikin. Me tiirailimme kiihkeästi kohteeseen ja odotimme joka laukauksen jälkeen otuksen kaatuvan kuolleena maahan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Nalle se jatkoi vain verkkaista löntystämistään ja vaikutti siltä kuin se ei olisi edes havainnut kuulien viuhuvan ympärillään.
Minua Marstal’in ”hudit” rupesivat sieppaamaan enemmän ja enemmän. Minusta hänen olisi pitänyt tukea aseensa johonkin sen sijaan, että ampuisi pystystä ja vapaalta kädeltä, hajareisin seisten keinuvan aluksen keulassa. Juuri kun Marstal oli ampumassa viimeistä laukaustaan, Nalle kuitenkin nosti yhtäkkiä toista etutassuaan, ikään kuin olisi astunut jonkun päälle, joka pisti ja teki kipeää.
Se pysähtyi, nosti kuononsa meitä kohden ja nuuski ilmaa. Nousi sitten rauhallisesti rantatörmän päälle ja nosti kuononsa vielä kertaalleen meitä kohden. Käänsi sitten ahterinsa meihin päin ja läksi lampsimaan arvokkaasti rantarinnettä ylöspäin kohden puronuoman rotkoa rinteen yläosassa.
Marstal’in viimeinen laukaus oli yhtä tehoton kuin aikaisemmatkin.
Mitäs nyt ? Nallehan pinkaisi tunturiin, jonne se ei ensinkään kuulu ? Miksi ? No tietenkin siksi, että vesiltä päin häntä uhkasi joku kummallinen uhka, joka pisti häntä etukäpälään ja pakotti hänet poistumaan rannalta. Meri ja sen rannathan ovat kuitenkin sen oikeaa maailmaa, ja sinne se pyrkii palaamaan takaisin.
Mutta minne ? Meneeköhän se tunturiharjanteen yli Ika-vuonon rannalle ? Vai tuleekohan se tänne takaisin, samaa tietä kuin pakenikin ?
Samantekevää. Meillähän ei sillä hetkellä kuitenkaan ollut mitään, millä panna kampoihin. Ja yhtä mahdoton oli Veijon ja meikäläisenkin tilanne, jos jäimme leiriimme sitä odottelemaan. Loppupäätökseksi näistä pikaisista puntaroinneista tuli, että ”Quarto” käänsi keulansa Ivigtutia kohden ja me sen mukana. Ivigtutissa olisi sitten mahdollisuus puntaroida paremmin tilanteen vaatimia toimenpiteitä.
Matkalla Marstal oli informoinut Ivigtutia radioteitse tapahtuneesta. Ivigtutin venesatamassa olikin sen vuoksi melkoinen hässäkkä meidän sinne tullessa.
Jääkarhuko Ivigtutin maisemilla !!? No onkos mokomaa kuultu ?? Eihän sellaista ole näillä kulmilla nähty miesmuistiin !! (Vaikka siitä ei enempää ollutkaan kuin vaivaiset 15 vuotta sitten, sota-aikana !).
Siinä sitten kyseltiin mitä kummallisimpia asioita. Niin meistä suomalaisista kuin myöskin karhusta. Olimmeko pelänneet teltassa...? Oliko karhu ollut julman näköinen...? Ja muuta sellaista...
Perään vain ! Toimeliaimmat olivat heti siitä paikasta valmiina käynnistämään retkikunnan, joka lähtisi karhun perään. Ilta oli kuitenkin kulunut jo niin pitkälle, että aurinko oli vähitellen painumassa tunturiharjanteiden taakse, tasoittaen rauhoittavasti pahimpien intoa. Sen lisäksi me emme olleet aamuruokailun jälkeen saaneet muruakaan anorakin täytteeksi, joten sekin asia oli ensin hoidettava. Puolisen toista tuntia kului esivalmisteluihin, ennen kuin kuusihenkinen retkikunta oli lähtövalmiina venesatamassa, ”Quarton” vierellä. Kippari Marstal seurasi ylimääräisenä mukana laivan kapteenin ominaisuudessa.
Matkaan lähtijöillä oli mukanaan ase ja ammukset. Veijolla oli ase, jota yhtiön aikaisempi geologi Richard Bøgvad oli käyttänyt maastossa liikkuessaan. Minä sain luodikon ja ammuksia lainaksi konemestari Helge Larsenilta, joka itsekin lähti mukaan retkelle.
Vaikka Pohjolan ”yötön yö” vallitsee toukokuussa Grönlannissakin, on korkeiden tunturien katvepuolella kuitenkin tietynlainen hämärrys, jonka vuoksi muutamilla retkikunnan jäsenillä oli taskulamppu mukanaan.
Mainittakoon tässä vielä, että retkellä oli mukana myöskin yksi naispuolinen osanottaja. Ivigtutin huoltopäällikön puoliso, rouva Sparrit, oli aito luontoihminen ja halusi seurata mukana aseettomana retkikunnan jäsenenä.
Kolmen varttitunnin purjehduksen jälkeen ”Quarto” saapui leiripaikkamme kohdalle, jossa joukon oli helpoin rantautua. Marstal jäi pitämään huolta aluksesta meidän muiden siirtyessä maihin. Pitkin rantaa siirryimme sitten sille paikalle, jossa karhu oli viimeksi nähty.
Nyt saatoimme todeta, että nalle oli todellakin saanut ”okaan” tassuunsa, koskapa rannalla oli selviä verijälkiä niillä paikoilla, jossa karhu oli liikkunut. Rannalta etäännyttäessä puronotkelmaa kohden jäljet häipyivät vähitellen risujen ja heinien sekaan.
Jännitystä ilmassa
Rannalta lähdettiin hiljakseen siirtymään leveässä ketjussa ylöspäin, kohden rinteen yläosassa olevaa puronotkelmaa. Halusimme näin varmistua ettei nalle ole piiloutunut rantarinteen kuoppiin ja painanteisiin. Innokkaasti joka suuntaan vilkuillen askellettiin verkalleen ketjussa eteenpäin, välillä pysähtyen kuuntelemaan ja katselemaan, mitä muut puuhailivat. Ilmassa väreili selvä jännityksen tuntu.
Lähtiessämme rannalta etenemään, kannoin laina-asettani edelleen selässäni. Yhtäkkiä totesin kuitenkin, että eihän tämä näin vetele. Mitäs, jos nalle pomppaisikin yhtäkkiä pystyyn edessäni ? Patruunatkin olivat vielä taskussani !
Pysähdyin, sieppasin pyssyn selästäni ja täytin sen lippaaseen viisi patruunaa taskustani ja työnsin aseen varmistimen päälle. Sen jälkeen aioin kiiruhtaa takaisin ketjuun joka oli kerinnyt kymmenkunta metriä edelleni. Mieleeni kuitenkin juolahti, että enhän minä ollut vielä edes tarkistanut, miten aseeni liipaisin toimi, oliko se raskas laukaistessa ? Pysähdyin siksi uudelleen, poistin varmistimen ja painoin liipaisimesta hitaasti ja varovasti, aseen piippu osoittaen kohden maata metrin päässä edessäni.
Pang ! !
Hiljaisena iltahetkenä ja vallitsevassa jännittyneessä ilmapiirissä pamaus kuulosti varmaankin kymmenkertaisena todellisuuteen verrattuna. Lisäksi sitä tehosti vielä kaiku, joka kauan kiiri ympärillä olevien tunturien seinillä. Olisipa nalle nyt sattunut kuulemaan pamauksen, olisi sille varmaankin muistuneet iltapäivän tapahtumat rannalla mieleen, ja antanut sille välittömän aiheen käyttää jänöjussin taistelukeinoja hyväkseen !
Harvoin olen tuntenut itseni niin noloksi kuin nyt tapahtuneen jälkeen ! Onneksi kenellekään jahtijoukosta ei tullut ”pupu pöksyyn”, saati joutunut täydelliseen amokkiin.
Jatkoimme ketjukulkuamme ylös, aivan puronotkelmaan asti, pysähdellen aika ajoin kuuntelemaan. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Notkelma kuristui lopulta kapeaksi, jyrkkäseinäiseksi halkeamaksi. Vähäinen puro lirisi hämäräksi käyneen halkeaman pohjalla ja koko tunnelma vaikutti vähitellen koko lailla puistattavalta.
Totesimme, että oli tarkoituksetonta jatkaa karhun etsintää tästä eteenpäin näin myöhäisenä hetkenä siinä maastossa. Ennemmin tai myöhemmin se kuitenkin ilmestyy takaisin rantamaisemaan jossakin, joko täällä tai ulompana rannikolla. Ranta on kuitenkin sen oma maailmansa.
Kellon lähennellessä puolta yötä, palasimme hitaasti norkoillen takaisin leiripaikalle.
Veijon kanssa arvelimme, että uhka nallen taholta oli sen verran epätodennäköinen, että sen puolesta saatoimme jäädä yöksi telttoihimme, jatkamaan huomisin tänään keskeytynyttä puuhaamme. Pidimme kuitenkin lainaksi saamamme aseet ja ampumatarpeet kaiken varalta hallussamme, ikään kuin hyvän yöunen takeena. Näin ainakin uskottelimme...
”Quartokin” siitä lähti lopulta kotiinpäin.
Seuraavana päivänä
En enää muista, jäikö päivän tapahtumat kiusaamaan yöuntani. En ainakaan niin usko. Sitä vastoin olimme kumpainenkin sitä mieltä seuraavana aamuna teltasta ulos kömpiessämme ja tiheän sumun peittäessä tienoon, että yöunet olivat jääneet turhan lyhyiksi. Ehkäpä niitä pitäisikin jatkaa vielä parilla tunnilla ? No, eipä siitä kuitenkaan mitään tullut. Kostea aamusumu rupesi hytisyttämään ja pakotti meidät takaisin telttaan saamaan jotakin lämmintä sisikuntaan.
Aamumurkinan yhteydessä käyty keskustelu kulki tietenkin eilispäivän tapahtumien merkeissä. Eniten ihmeteltiin kuitenkin sitä, miten kummassa tämä nalle oli päässyt ilmestymään rannalle, sinne, missä se eilen tavattiin. Oliko se tullut ajojäiden mukana vuonoon ? Meidän havaintojen mukaan ei vuonoon kuitenkaan ollut tullut mainittavasti ajojäitä koko sinä aikana, jolloin olemme olleet täällä Ika-pyntissä.
Ivigtutissa oleskelun aikana meille on opetettu, että Länsi-Grönlannin rannikon edustalla kulkeva ajojäävyöhyke on peräisin pohjoiselta Jäämereltä. Sieltä se on kulkeutunut etelään, aluksi pitkin Grönlannin itärannikkoa seurailevan merivirran mukana. Grönlannin eteläkärjessä tämän virtaus kääntyy länsirannikkoa pitkin pohjoiseen päin. Tämän ajojään mukana kulkeutuvat jääkarhutkin. Useimmat niistä kulkevat ja kulkeutuvat toki maihin jo varhain itärannikon puolella, mutta joskus joku yksilö eksyy jäiden matkassa kauvas etelään, joskus joku jopa länsirannikon puolellekin.
Tämän perusteella päättelimme, että tämä ”meidän nallemme” on tällainen länsirannikolle eksynyt yksilö. Sen on täytynyt rantautua jossakin etelämpänä, josta se on sitten löntystänyt pitkin rantoja pohjoista kohden, uiden kapeikkojen ja salmien ylitse. Ratkaisevaa sen kulkureitillä on ollut ravinnon etsiminen ja saanti. Tällainen tulkinta tuntui siinä jutellessamme uskottavammalta kuin se vaihtoehto, jonka mukaan se olisi tullut suoraan avomereltä lännestä, uiden n. 2,5 km:n levyisen Arsukin vuonon poikki. Se ei kuulostanut näkemämme ja kokemamme mukaan ollenkaan todennäköiseltä.
Kun siinä sitten totesimme, että tämän perusteella on sitten pääteltävissä, että otuksen on pitänyt kaiken todennäköisyyden mukaan kulkea leiripaikkamme ohitse, ennen kuin se tavattiin eilisellä rannalla. Sen tuloksena keskusteluumme tuli yhtäkkiä epämääräisen ja syvämietteisen hiljaisuuden tuoma katkos.
Missähän me olimme juuri sillä hetkellä olleet ?
Turvatoimenpiteitä
Ennen lähtöä sen päivän työpuuhiin, palasi ajatus vielä hallussamme oleviin ampuma-aseisiin. Ajatus tavanomaisesta geologisesta kenttätyöskentelystä pyssy kourassa, oli niin outo, että sellainen ei ollut tullut tätä ennen mieleenkään. Tulimme siihen tulokseen, että niin kauan kuin työskentelimme tässä leirin välittömässä läheisyydessä, jätämme aseet tänne leiriin telttojen ulkopuolelle, helposti saataville, mikäli äkillistä tarvetta ilmenee.
Muuan toinen ongelma antoikin meille sitäkin enemmän pohtimisen aihetta.
Mehän emme vielä olleet koskaan käyttäneet hallussamme olevia aseita. Eikö ollutkin aivan hullua kantaa sellaista asetta itsensä turvana, jota ei tuntenut ? Eikö aseen kuntoa pitäisi vähintäänkin edes testata ?
Päivän töihin lähtö siirtyi. Otimme lainapyssyt esille ja niihin viisi patruunaa aseiden tarkkuuttamiseksi. Kävin asettamassa pari tyhjää, kilon vetoista säilykepurkkia parin kiven päälle noin 50 m:n etäisyydelle ampumapaikastamme. Makuuammunnalla ryhdyimme sitten yrittämään pudottaa purkit alas kiveltään.
Omasta yrityksestäni tuli yllättävä pettymys. Minä, joka vain kolme vuotta sitten asevelvollisena olin ampunut 1. lk:n kivääriampujan merkin, en vielä kolmannellakaan laukauksella ollut osunut purkkiini !
Yhtä hullusti kävi Veijollekin. Hetkeä myöhemmin hän oli ampunut kaikki viisi patruunaansa ja purkki seisoi yhä kivellään, vakaana ja hievahtamatta ! Turhautuneena hän luovutti ja sanoi
– Tuollainen torrakko ei kelpaa edes lyömäaseena ! Pyssyn piippuhan on kiero. Senhän nyt näkee pelkillä silmän tiloillakin !
Minä jatkoin omaa ammuntaani, korjaten tähtäintäni joka laukauksen jälkeen, mutta tulos jäi kehnoksi. Viimeinen laukaus osui kiveen muutaman senttimetrin purkin alapuolella, joka antoi vihjeen jatkaa aseen tarkkuuttamista parilla lisälaukauksella. Turhautuneena oli kuitenkin lopetettava, nyt oli enää kolme patruunaa jäljellä, jatkuvasta tarkkuuttamisesta oli luovuttava.
Jätimme aseet telttojen ulkopuolelle muonalaatikkoa vasten nojamaan ja läksimme kumpainenkin tahollemme jatkamaan eilisiä tehtäviämme. Sää oli kirkastunut huomattavasti ja sumu hälvennyt.
Kulkiessani sen kiven ohi, jonka päällä ampumataulunani toiminut säilykepurkki seisoi, huomasin yhtäkkiä, että purkissa olikin luodinreikä. Se oli niin tarkalleen keskellä purkkia, että luoti ei ollut kyennyt riipaisemaan purkkia alas kiveltä. Voin vakuuttaa, että totesin asian tietyn yllätyksen vallassa.
Työmaani sijaitsi Ika-pyntin eteläosassa, jossa ponnistelin saadakseni siirrettyä rantatörmän geologian kartalle. Veijo puolestaan puuhaili samanlaisten ongelmien parissa niemen pohjoisessa osassa.
Jossakin puolen päivän seutuvilla näin pomoni seisovan ja viittilöivän minulle niemen harjanteella. Kun otaksuin sen merkitsevän ruokailupaussia, otin kutsun tyytyväisenä vastaan ja läksin lampsimaan leiriä kohden.
Mitäs nyt ?
En tavannut esimiestäni telttojen luona, vaan huomasin hänen seisovan kukkulalla, vajaa satakunta metriä kauempana, innokkaasti kiikariaan käytellen. – Katoppas tuonne ! Mitä näet ?, kysyi hän minulta, osoitellen rantarinnettä siinä suunnassa, joka oli ollut eilisten tapahtumien paikka.
Kun en heti välittömästi saanut silmiini mitään erikoista kaukana rinteella, hän antoi minulle kiikarinsa, osoitti tarkan suunnan ja kysyi sitten uudestaan:
– Näekkös nyt jotakin ?
Alkajaisiksi en nähnyt nytkään mitään erikoista maisemassa, mutta kun sitten nostin kiikarin näkökentän ylemmäksi rinteen yläosaan, näin heti siellä jonkinlaisen epämääräisen ”valkoisen kasan” makaamassa niukan, kulottuneen kasvillisuuden joukossa, parin kilometrin päässä meistä.
– Mitäs luulet sen olevan ? kysyi Veijo minulta.
– Jaa-a, mitähän minä luulisin ?, toistin itsekseni ja jatkoin enemmän yllättyneenä, kuin tilanne sellaisenaan oikeastaan edellyttikään:
– No mutta ! Siellähän se on, helvetti soikoon !
Katselimme kiikarilla vuorotellen hyvän aikaa samaa ”valkoista kasaa”, ja kun emme kyenneet toteamaan liikahteliko se vai ei, tulimme lopulta siihen tulokseen, että se varmaankin nukkui.
Mutta milloinkahan se oli tullut tuohon paikkaan ? Ja kuinkahan kauan se mahtoi vielä pysyä siellä ? Koskahan se oli viimeksi saanut jotakin syödäkseen ? Onkohan se paikkoin nälissään ?
Kysymyksiä oli monta ja useimmat niistä jäivät vastausta vaille. Kaikki pyöri kuitenkin yhden ja saman kutittavan ongelman ympärillä: Millaisiin toiminpiteisiin meidän olisi ryhdyttävä, jos otus saa päähänsä palata rannalle ? Onko meidän käytävä sitä vastaan avoimesti, vaiko vaanittava sopivaa tilaisuutta sen yllättämiseen ?
Muistaen nöyryyttävät kokemuksemme tämänaamuisesta tarkkuusammunnastamme, emme oikein katsoneet olevamme hyvin valmistautuneita kumpaisenkaan vaihtoehtoon.
Näissä mietteissä palasimme teltoille ja ryhdyimme ruokailemaan. Samalla päätimme, että meidän oli parasta ”to wait and see”, vaikka emme osanneet edes aavistaa, kuinka pitkäksi sellainen tilanne saattoi kehittyä. Olimme hyvin selvillä että me emme suurestikaan kyenneet vaikuttamaan tilanteen perusehtoihin. Muutos saattoi tulla vain joko vastustajan tai ulkopuolisen taholta.
Apua tulossa
Meidän siinä istuessa ja pohdiskellessa erilaisia vaihtoehtoja, näimme yhtäkkiä jotakin, jota olimme hiljaa mielessämme toivoneet näkevämme. Pohjoisen suunnalla putkahti näet vuonon mutkan takaa esiin vene. Kun se vielä oli n. 8-9 km:n päässä, ei meidän ollut mahdollista tunnistaa sitä, mutta olimme silti selvillä, että se oli joko Ivigtutista tai Grønnedalista lähtöisin. Seurasimme sen kulkua nähdäksemme, oliko sen suunta mahdollisesti Arsukin kylään, vaiko tänne etelään päin. Jälkimmäinen vaihtoehto merkitsi sitä, että se tulisi läheltä ohitsemme. Jännitys laukesi muutaman hetken kuluttua nähdessämme kiikarilla sen keulan osoittavan meitä kohden. Samalla selvisi, että kysymyksessä oli eräs Grønnedalin vartioveneistä.
Seuraavan puolen tunnin kuluessa, veneen tullessa lähemmäksi, me laadimme suunnitelman, millä herättäisimme veneessältulijat huomaamaan meidät, sen ohittaessa Ika-pyntin. Hätätilassa voisimme käyttää jäljellä olevat patruunat muutaman laukauksen ampumiseen.
Suunnitelmaa ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa, sillä alus tuli suoraan meitä kohden ja pysähtyi lopulta aivan leirimme edustalla. Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin aluksen kyljestä irtaantui jolla, jossa 5 miestä lähestyi meitä rannalla. Neljä miehistä astui maihin, kaikilla sotilaskivääri ja kiikari varusteenaan. Tervehdittiin. Samalla paljastui, että seuruetta johti Grönnedalin tukikohdan kontra-amiraali H.B.Larsen, mukanaan pari upseeria ja tukikohdan hammaslääkäri.
Joukon johtaja kertoi nyt että Grønnedalissa oli eilen illalla saatu Ivigtutista tieto, että täällä, Ivigtutin niemimaan eteläkärjessä oli nähty jääkarhu, ja että joukko Ivigtutin asukkaita oli eilen yrittänyt löytää karhun, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Teloitusretkikunta vaiko ”jalo” karhujahti ?
Grønnedalista saapuneet gentlemannit olivat kotona päättäneet katsoa, mitä asian hyväksi oli mahdollisesti tehtävissä. Siksi herrat olivatkin nyt kiinnostuneita kuulemaan, oliko meillä, jotka ilmeisesti olimme oleskelleet paikalla jonkin aikaa, joitakin asiaan liittyviä merkittäviä seikkoja kerrottavanaan.
Me puolestamme ilmoitimme, ettei meillä ollut asiassa mitään merkittävää raportoitavaa kerrottavana. Mutta mikäli herroille sopisi kävellä tuonne kukkulan laelle telttojen lähellä, voisimme siellä näyttää jotakin, joka saattaisi herroja jopa kiinnostaakin.
Tulleiden joukkoon syntyi nyt eloa. Rantatörmää ylös noustessa ja matkalla näköalakukkulalle meiltä tiedusteltiin monin kysymyksin, mitä olimme täällä Ika-pyntissä tekemässä, olimmeko me eilen olleet tekemisissä karhun kanssa, oliko se vieraillut meidän leirissämme, olimmeko saaneet yöllä kunnolla nukuttua jne., jne. Kukkulalle päästyä käytiin sitten pitkiä keskusteluja etäällä tunturin rinteellä näkyvästä valkeasta ”täplästä”. Pian kaikki olivat kuitenkin jokseenkin yksimielisiä siitä, että siellä oli kuitenkin juuri ”se”, minkä vuoksi oli matkaan lähdetty.
Päin karhua joukko nyt samoaa...
Eräs Grønnedalin ryhmän upseereista oli varhaisemman karriäärinsä aikana kuulunut luutnanttina Grønlannin itärannikolla toimivaan Sirius-patrulliin. Niinpä hän oli siellä toimiessaan osallistunut erääseen jahtiin, jonka lopputuloksena oli saatu jääkarhu kaadetuksi. Hän ehdotti nyt, että meidän olisi pyrittävä lähestymään karhua tuulenvirin suojanpuolelta, ettei otus saisi etukäteen vainua meidän tulostamme.
Ilmassa tuntuva vähäinen tuulenviri tuli tavan mukaan lännestä mereltä ja nousi tunturin rinnettä ylöspäin. Jotta olisimme päässeet otuksen suhteen tuulen alapuolelle, meidän oli sen vuoksi aloitettava varovainen hanhenmarssimme karhua kohden, tekemällä laajan kaaren karhun yläpuolella olevan rinteen osaan.
Runsaan kahden kilometrin mittainen taival taittui täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Kaikkinainen puheleminen korvattiin merkkikielellä. Aika ajoin pysähdyttiin hetkeksi jännityksen löysäämiseksi. Koko ajan kohdetta ja sen mahdollisia liikahduksia pidettiin kuitenkin tiukasti silmällä.
Viimeinen satametrinen hiivittiin hiljaa ja hyvin hitaasti, samalla ketjuksi levittäytyen. Askel askeleelta lähestyimme nyt kohdetta, joka makasi yllättävän rauhallisesti yhteen käpertyneenä kuin suuri kissa kuivuneiden heinänkorsien keskellä Lopulta olimme n. 15-20 m:n päässä otuksesta.
Grønnedalin ryhmän johtaja, joka johti jahtia, seisoi vierelläni ja kuiskasi nyt hiljaa korvaani, että me, jotka olimme ensin tavanneet karhun, saisimme ampua ensimmäisen laukauksen. Torjuin ajatuksen kädenliikkeellä ja ehdotin elein, että kaikin yhdessä ampuisimme ensilaukauksen. Niin tapahtuikin. Laukaukset kajahtivat jokseenkin samanaikaisesti. Latasin välittömästi uudelleen, ampuakseni tarvittaessa toistamiseen.
Siihen ei kuitenkaan ollut tarvetta. Heti yhteislaukauksen kajahdettua ja luotien osuttua kohteeseensa, otus pomppasi kuin salaman iskemänä ylös ja kaatui välittömästi sen jälkeen selälleen maahan ja jäi hengettömänä makaamaan siinä asennossa.
Kului pitkähkö odotuksen aika, ennen kuin lähestyimme kuollutta eläintä. Sen ruho käännettiin kyljelleen. Kaulassa näkyvästä luodin reiästä tippui hiljakseen verta. Eläimen vasemmassa hartia-osassa oli verestävä viiru, ikään kuin luodin hipaisu. Ehkäpä eilen rannalla saatu. Siinä edessämme lepäsi nyt nujerrettuna kaukaa pohjoisesta tullut ylväs eläin. Se ei ollut osannut aavistaakaan, mikä sitä odotti, osuessaan Luomakunnan Herran tielle. Vai pitäisikö paremmin kutsua tätä itsensä nimittämää herraa vain erääksi, joka ravintoketjussa sijaitsee korkeammalla askelmalla kuin tämä valkoturkkinen Jääkenttien Yksinäinen Hallitsija, grönlantilaisten kunnioittama legendaarinen Nanok ?
Siinäkö kaikki ?
Oli kaiketi jännityksen laukeamisen syytä, että itse tunsin sanomattoman tyhjyyden ja tylsyyden hiipivän sisikuntaani. Siinäkö kaikki olikin ? Mitä olimme oikeastaan saaneet aikaan? Mitä oli vastapuolemme sitten tehnyt, kun sen piti maksaa siitä hengellään ?
Huomasin, että minulla ei ollut aitoa metsästäjän ”mielenlaatua”, jotta olisin täysin kyennyt nauttimaan tilanteesta. Kyselin itseltäni, olisiko minulla ollut nämä sama tuntemukset, jos tämä nalle olisi esimerkiksi repinyt telttamme riekaleiksi tai pistellyt poskeensa ruokatarvikkeemme. Puhumattakaan sellaisesta tilanteesta, jossa yllättäen olisimme olleet toistemme edessä naamat vastakkain.
Kysymyksiä, jotka jäivät vastausta vaille. Onneksi.
Tapahtuma ikuistettiin tietenkin valokuvin. Minulla oli mukanani työssä käyttämäni kamera ja siihen ladattuna mustavalkoinen filmi. Nyt täytin filmin ylväiden jahtimiesten ja saaliin kuvilla. Otoksia, jotka noudattivat tuttua kaavaa: bamse edestä, bamse takaa, bamse istuu, bamse makaa, bamse siellä, bamse täällä, bamse kaikkialla ...
Myöhemmin Ivigtutissa tein innoissani filmini kanssa vielä sellaisen mokan, että annoin sen erään ns. ”ekspertin” kehitettäväksi sillä seurauksella, että ylikehitetystä filmistä oli melkein mahdotonta saada kunnollisia kopioita. Ainakin puolet otoksista oli täysin pilalle kehitetty. Jäljellä olevista otoksista olen myöhemmin yrittänyt houkutella esiin ne kopiot, jotka ohessa ovat nähtävänä.
Valokuvien oton jälkeen kaatoporukan kokenein jäsen ryhtyi nylkemään kaadettua. Ruho avattiin vatsanpuolelta koko sen pituudelta, kuonon alapuolelta aina peräaukkoon asti. Sama operaatio tehtiin raajoille. Karhun kallo ja käpälät säilytettiin yhdessä taljan kanssa. Parin tunnin aherruksen jälkeen työ oli valmis ja karhun alaston ruho makasi maassa taljan vieressä. Ruho jätettiin makaamaan kaatopaikalle saaliiksi kaikille tunturimaailman haaskalinnuille ja muille ahmateille. Toivon vain, että ne antavat meille anteeksi saamiaan vatsanpuruja jättäessämme niiden syötäväksi trikiinien saastuttamaa, kelpaamatonta lihaa.
Tarkastellessamme maassa makaavan karhun vastanyljettyä taljaa sen nurjalta puolelta, laskimme sen taljassa viisi luodinreikää.
Mitä ? ? Meitähän oli kuusi miestä kaatamassa ?
? ? ?
Kiusoittelin Veijoa myöhemmin:
– Sinun ei olisi pitänyt mennä kertomaan, että pyssysi piippu oli väärä.
– No, olkoon. Mitäpä siitä. Ole huoleti, minä kyllä pidän suuni tukossa.
Paluu ihmisten ilmoille
Kun sitten lopulta olimme valmiina jättämään kaatotantereen, syntyi vielä keskustelu siitä, kenelle oikeastaan tämä tavoiteltu talja kuului, jonka juuri olimme julmaa röyhkeyttä osoittaen ryövänneet sen oikealta omistajalta.
Vanhan grönlantilaisen perinteen mukaisesti kaadetun karhun talja kuului sille, joka ensimmäisenä oli otuksen nähnyt. Otuksen kaatajalle kuului ruho ja sen lihat.
Ensimmäinen näkijä oli ollut ”Quarton” kippari Marstal, joka nyt ei ollut läsnä. Hänen jälkeensä seuraavina olimme me kaksi suomalaista, jotka olimme olleet ”Quarton” matkassa kun karhu tavattiin. Sen lisäksi me olimme olleet mukana eilisillan otuksen etsinnöissä. Ja tänään olemme koko päivän pitäneet karhun edesottamuksia silmällä ja sen päätteeksi olleet mukana vielä karhua kaatamassakin.
Tämän mukaisesti me olimme vahvasti ehdolla taljan saajiksi, mikäli Marstal ei ollut asiasta kiinnostunut.
Siinä tunturin rinteellä seistessäni ja päivän tapahtumien jälkeen olin kaikkea muuta kuin kiinnostunut ottamaan jääkarhun taljan riesakseni. En nähnyt asiassa muuta kuin lisäongelmia, ja siksi en tarvinnut pitkää miettimisaikaa ilmoittaakseni, että en ”piittaa” taljasta. Meidän kahden suomalaisen välillä ei liioin tarvittu pitkiä kahdenkeskisiä neuvotteluja, kun Veijo ilmoitti samoin puolestaan, että hänkään ei ole kiinnostunut asiasta. Näin asia oli - ainakin toistaiseksi - ratkennut Tanskan Merivoimien edustajien hyväksi. Talja piti kuitenkin vielä kantaa rantaan ja siitä Merivoimien alukseen. Sehän osoittautuikin helpommin sanotuksi kuin tehdyksi. Vastanyljetty talja oli raskas kantaa kuin perisynti ja kaiken lisäksi hankala käsiteltävä. Lopulta yhden laivaston miehistä oli mentävä hakemaan aluksesta köyttä taljan paketoimiseksi. Palatessaan hän toi samalla mukanaan pari airoa, joita käytettiin kanto-ortena. Talja köytettiin nyt tähän orteen, jonka pari miestä kantoi olkapäillään rannalle. Ikään kuin osoituksena taakan painosta, toinen airoista katkesi vielä kantomatkan aikana. - - -
Koska päivä oli lauantai ja jo iltapäivä kulumassa, päätimme Veijon kanssa palata sivilisaation pariin jahtikumppaneittemme kera heidän aluksellaan. Tulo Grønnedalin satamaan muodostui todelliseksi triumfiksi. Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat kerääntyneet laivastotukikohdan satamaan nähdäkseen voiton merkin, taljan. Kysymyksiä sateli ilmassa, salamavalot välähtelivät...
Asemalla kontra-amiraali, jahtikaverimme, tarjosi meille whiskypaukun asunnollaan ja hänen kanssaan jouduimme paikallisen radion haastateltavaksi. Siitä muistan vain sen, että odottelin hartaasti pääseväni jo ”kotiin” Ivigtutiin.
Ivigtutiin tulo onnistui aivan huomaamatta. Pääsimme käymään suihkussa ja ehdimme vaihtaa vaatteita kaikessa rauhassa, ennen Messin illallista. Siellä ruokailun aikana jouduimme sitten purkamaan perinpohjaisen selonteon päivän tapahtumista. Ja vielä toisen kerran seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, Messin lounaspöydässä.
Loppukaneetti
Yllä oleva tapahtuma sisältyy Grönlannissa viettämäni ensimmäisen kesän ensimmäiseen kolmen viikon aikaan v. 1957. Sinä kesänä näin ja koin tietenkin ison joukon muitakin vaikuttavia elämyksiä, mutta ei kuitenkaan niin dramaattisia kuin tämä kohtaus jääkarhun kanssa.
Tämähän antoi näet aihetta huolestuneeseen kyselyyn siitä, olisiko tällainen mahdollisesti kuuluva jokapäiväiseen ”menuun” tulevaisuudessakin ? Mikä tuntui näin ensihätään hieman liialliselta !
Totuuden nimessä minun onkin tässä todettava, että niiden 27 seuraavan kesän aikana, jotka olen Grönlannissa työskennellyt, en ole kertaakaan ensi kerran jälkeen nähnyt edes jääkarhun käpälän painallusta grönlantilaisessa maisemassa, puhumattakaan nallesta itsestään !
Sitävastoin olen kyllä Grönlannissa nähnyt ja tavannut runsaslukuisen ”kaartin” muita arktisten eläinlajien edustajia. Jäniksiä, kettuja, naaleja, tundrakaribuja, moskushärkiä. Sutta en ole tavannut.
Lisäksi joukon erilaisia valaita, hylkeitä ja mursunkin.
Kotkia, haukkoja, korppia, riekkoja ja lukemattoman joukon vesilintuja, joiden kaikkien nimiä en edes tunne. Ja tietenkin pikku pulmusen, grönlantilaisen luonnon yksinäisen piipittäjän.
Leijo Keto, huhtikuussa 2012
Käännös tanskankielisestä alkutekstistä
Kuvat tekijän
Ote kartasta Grönland, 62.V.1, 1:250.000.
Liitteenä pdf-versio (6 MB) tulostuksia varten:
Page updated
Google Sites
Report abuse