1. Leijo 1958

Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Tyrväisen Amppa otti tämän kuvan alkukesällä v. 1958 palaillessamme erään työpäivän päättyessä leiripaikallemme, joka sijaitsi n. 500 m. korkeudella Ika- ja Qornoq-vuonojen välisellä tunturiplatoolla Ivigtutin eteläpuolella. Telttamme takana näkyvän kirkasvetisen lampareen molemmilla puolilla olevat tunturit nousevat yli 900 m:n korkeuteen. Lammen takana häämöittää mannerjäätikön huikaiseva valkeus runsaan 10 km:n päässä. Kuvan ottajan selkäpuolella taas kuvassa näkyvä tunturinotkelma alenee vähitellen ja leviää lopulta leveähköksi ja noin 8 km:n pituiseksi laaksoksi, jossa lukuisat pikkupurot virtailevat vuonoa kohden ja jota vaikeakulkuinen matalakasvuinen tiheä pajupensaikko kattaa.

Täällä leiripaikkamme korkeudella ei kasvullisuutta ei enää tapaa, on vain pohjamoreenin ja louhikon peittämää paljakkaa. Ylivuotisesta lumesta jäljellä olevat hankiläiskät tunturien kylmänpuoleisilla rinteilla ovat satunnaisen vaeltajan suosimia kantavia ylityspaikkoja. Villipeuroille ne tarjoavat suositun märehtimis- ja levähdyspaikan, jossa saavat hetken olla rauhassa mäkärien ja paarmojen kiusalta.

Tämä tuokiokuva ja sen yksityiskohdat herättävät mielessäni monia muistoja ja mielikuva-assosiaatioita asioista ja tapahtumista, jotka liittyvät 30-vuotiseen työuraani Grönlannissa. Sinä aikana kului Grönlannissa 28 kesää, eli yhteen niputettuna noin 6,5-7 vuotta elämää ”primitiivisissä kenttäoloissa”.

Minulle kuva on kuin synteesi menneiltä työvuosilta Grönlannissa.

Siinä ”Minä”, ”Meikäpoika” – whatever – mitättömän vähäpätöinen geologi kiluineni ja kaluineni, ympärilläni avara, jylhä ja koskematon Luonto, sellaisena kuin se näyttäytyy suoraan Luojan kädestä. Milloin aurinkoisena, hymyilevänä kuin kuvassa, milloin taas harmaana, joskus jopa säälimättömän ja vihamielisen tuntuisena. Sellaisina hetkinä saattoi mitättömyyden tunne todella olla kouriintuntuva.

- Hiljaisuutta.

- Yksinäisyyttä.

- Sääskiä ja mäkäräisiä.

Joskus ohimenevän turvattomuudenkin hetkiä suuren luonnon keskellä.

Mutta myöskin suurta vapauden tunnetta. Vapautta itse määrätä tulemisensa ja menemisensä, vapaana kellon ja päivyrin kahleista. Ainoana vapauden rajoituksena vain vastuu tehtävästä.

Leijo Keto