8. Pommikoneen hylky

Nyt hänen johdollaan suunniteltiin operaatio B-17E:n miehistön pelastamiseksi ”Rescue Lake”:ksi kutsutun jäätikköjärven (kuva 4) kautta Catalina-vesitason avulla. Toteutusta varten muodostettiin Balchenin johtama 5-miehinen pelastusmiehistö (Balchen+pilotti+mekaanikko+2 apumiestä). Operaatio käynnistyi välittömästi 3. heinäkuuta. Pelastusmiehistön kolme miestä rantautui ”Rescue Lake”:ssa. Yksi heistä ryhtyi pystyttämään yöpymistelttaa rannalle ja radioasemaa yhteyden pitämiseksi BW-8:an. Catalina palasi BW-8:an, käytyään ensin pudottamassa sukset, 60 m:n pituisen yhteysköyden ja muuta hätävarustusta B-17E:n miehistölle.

Rantautuneista Balchen ja toinen apumiehistä lähti hiihtäen hakemaan n. 20 km:n päässä sijaitsevan B-17E:n miehistöä. Huonon sään vuoksi heidän oli kuitenkin luovuttava yrityksestään ja palattava takaisin ”Rescue Lakeen”.

Huono sää jatkui seuraavanakin päivänä, 4. heinäkuuta ja vasta 5.heinäkuuta aamulla Balchen apulaisensa kanssa pääsi pakkolaskun tehneiden luo varsin vaikeakulkuisen hiihtoretken jälkeen. Paluumatkalla hän kutsui Catalinan tiedustelemaan edeltä käsin mahdollisimman suotuisaa paluureittiä ja radioteitse siitä ohjeita antaen.

Retkikunta, jonka jäsenistä useampi teki ensimmäistä kertaa tuttavuutta suksien kanssa, päätyi lopen uupuneena ”Rescue Lake”:n rannalle 6. heinäkuuta klo 9.30

Jäljellä oli vielä pelastettujen ja pelastajien kuljettaminen BW:8:an. Siellä Catalinasta poistettiin hyötykuorman lisäämiseksi kaikki mitä poistettavissa oli turvallisuutta vaarantamatta. Polttoainetta otettiin 400 gallonaa ja paluumatkalle otettiin 8 pelastettua B-17E:n miestä. Catalina palasi vielä toistamiseen ”Rescue Lake”en, jolloin se toi palatessaan loput 8 miestä ja leirivarusteet.

Näin oli ”My Gal Sal”:n 10-miehisen miehistön ja 3 ”matkustajan” 10 vuorokautta kestänyt yllätyksellinen ja vastentahtoinen arktinen lomareissu tullut onnekkaaseen päätökseensä.

”My Gal Sal” ja Kryolitselskabetin tutkimukset Isuassa v:sta 1961 lähtien.

Unohduksen esirippu painui Isuan seudun sodanaikaisten tapahtumien ylle yli kahdeksi vuosikymmeneksi ja ”My Gal Sal” jäi jäätikölle hylkynä makaamaan luonnonvoimien armoille.

Hyvin harva kulkija liikkuu ylipäänsä täällä vaikeapääsyisellä mannerjäätikön reuna-alueella Godthaabin ja Sukkertoppenin välillä. Rannikolta sinne pääsee oikeastaan vain parin kulkukelpoisen jokilaakson kautta. Riistamainakaan tämän alueen sisämaat eivät ole kehuttavat. Näihin takamaihin liittyvästä kiinnostuksen puutteesta kertoo myös sekin, että Länsi- ja Lounais-Grönlannin rannikon kattavasta 22 lehteä käsittävästä peruskartasta 1:250.000, viimeisenä julkaistu lehti oli juuri 65.V.2, jonka alueella mm. Isua sijaitsee.

Vasta kun Kryolitselskabet v.1961 aloitti systemaattisen alueellisen malminetsintätoiminnan Lounais-Grönlannin rannikolla 62º-64º30’W (Ivigtut-Godthaab), tuli karttalehti 65.V.2:n kaakkoiskolkkakin vedetyksi yleisen mielenkiinnon piiriin aerorekognosoinnin seurauksena.

Elokuun 9. pnä v.1961 olimme saaneet senkesäisen urakkamme päätökseen, ja valmistauduimme palaamaan viimeiseltä ankkuripaikaltamme Godthaabin vuonon Ivnajuaqtoq-bugtista Godthaabiin.

Tarkoituksenamme oli vielä ennen sitä käydä tutustumassa n. 50-60 km:n päässä koillisen suunnalla, jäätikön reunalla olevaa Isuan seutua, jossa topografikartassa näytti sijaitsevan suuri, ovaalinmuotoinen geologinen rakenne. Sellaisia olimme kesän kuluessa tavanneet mm. Færingehavnin lähistöllä ja yhden tässä lähelläkin, nim. Raimo Lauerman kartoittaman ja tutkiman Ipernat doomin. Nämä tällaiset rengasrakenteet näyttivät olleen sinä kesänä kiinnostava geologinen detalji. Kiinnostuksen erityistä syytä en enää muista, ehkä syynä oli se, että Suomen peitteisessä maastossa sellaisiin ei helpolla pääse tutustumaan.

Kävi kuitenkin lopulta niin, että sää, joka jo eilen oli huono, oli tänään, jos mahdollista, vieläkin huonompi. Pilvipeite laahasi jossakin 200-300 m:n korkeudessa, joten tuntureiden ylle ei ollut yrittämistä. Näin jäi Isuan seudut siltä kesältä näkemättä.

Seuraavana keväänä v. 1962 aerorekognosointia jatkettiin Godthaabista pohjoiseen. Tavoitteena oli kesän kuluessa päästä aina Diskon lahdelle saakka, mikä todella onnistuikin.

Ensimmäinen ankkuripaikkamme Godthaabista lähdettyämme oli Søndre Isortoqin vuonossa sijaitseva Tupertalik-niminen poukama. Täältä käsin teimme Kurjen Jaskan kanssa uuden käynnin mannerjäätikön reunalla oleville Isuan maille. Tällä reissulla saatoimme todeta, että topografikartallakin näkyvän rakenteen muodostaa suprakrustisten vihreäkivien sarja, joka esiintyy n. 12 x 22 km. laajuisena ovaalinmuotoisena doomina. Vihreäkivisarjan paksuus on ohuimmillaan alle 1 km:n. Lyhyen käynnin aikana laskeuduimme parissa paikassa maihin, joissa tapasimme vähäisiä rapautuneita kiisupitoisia kiviä. Myöhemmin tehdyt analyysit osoittivat lievästi kohonneita kuparipitoisuuksia.

Kolmannen ja neljännen käynnin Isuan maille tein vasta v. 1965. Ensimmäinen niistä tehtiin yhdessä Olli Helovuoren kanssa, joka oli Grönlannissa perehtymässä meidän työskentelytapoihin antaakseen siitä asiantuntijalausunnon yhtiön johdolle. Laskeuduimme helikopterilla aivan jäätikön reunamoreenille Isuan niemen tyvessä. Ajatuksena oli oikeastaan vain tutustua lähituntumalla sellaiseen ihmeeseen kuin Grönlannin mannerjäätikkö.

Meidät kuitenkin yllätti heti alkajaisiksi jäätikön moreenivallissa löytyvien punaruskeiden hiekkakivi- (kvartsiitti- ?) pultereiden valtava määrä ja erityisesti näissä kivissä runsaina esiintyvät hematiittiraidat. Keräsimme niitä mukaan hyvän joukon, jotka sitten takaisin tullessa pääleirillä aiheuttivat vilkkaan keskustelun niiden merkityksestä. Päädyimme pohdiskeluissa siihen, että kysymyksessä saattoi olla merkittävä malmivihje, joka todennäköisesti liittyi alueen vihreäkivisarjaan.

Koska meillä sinä kesänä oli parhaillaan menossa aeromagneettinen mittaus joka kattoi merkittävän osan jäättömästä rannikkoalueesta Godthabin ja Sukkertoppenin välillä, syntyi ajatus mittauksen laajentamisesta Isuan alueelle, mikäli tämän hematiittijuovaisen kiven magnetiittinen suskeptibiliteetti olisi sellainen, että se erottuisi mittaustulosten avulla. Hematiitti osoittautui myöhemmin tutkittaessa olevan martiittiutunutta magnetiittia.

Niinpä lähdettiin vielä uudestaan käymään Isuan alueella, tällä kerralla Pietari Peltosen kanssa. Mukana meillä oli Jalander-magnetometri, jolla mittasimme kymmenkunta poikkiprofiilia vihreäkivisarjan poikki alueen eri kohdissa. Osoittautui, että jokseenkin jokaisessa mitatussa profiilissa oli magneettisia maksimeja, jotka erottuivat selvästi naapurustostaan. Osa oli sellaista luokkaa, että niiden avulla saattoi löytää selvästi magnetiittipitoisia kerroksia kivilajisarjassa, paikoin vain kohonneita häiriöarvoja.

Käyntimme lopputuloksena oli, että päätimme laajentaa käynnissä olevaa aeromagneettista mittausta Isuan alueelle. Se tuli kattamaan koko sen alueen, jossa todettu suprakrustinen vihreäkivimuodostuma esiintyi ovaalinmuotoisena rakenteena. Mitattavan lisäalueen pinta-ala tulisi olemaan n. 2000 km².

Niinpä siinä sitten kävi niin, että kun aeromagneettinen mittausohjelma oli saatu kokonaan toteutettua, olimme saanut haarukoitua Isuan alueen vihreäkivijaksossa piileskelevän suurenpuoleisen kaarenmuotoisen magneettisen häiriön, joka itäpäässään, Isuan harjanteen mannerjäätikköön sukeltavassa päässä sukelsi mannerjään alle. Juuri täällä magneettisen häiriön voimakkuus indikoi mahdollista uutta rautamalmilöydöstä, joka olettamus sitten, tulevien vuosien jatkotutkimusten myötä 1970 luvulla, saikin vahvistuksensa.

”My Gal Sal” putkahtaa uudelleen ramppivaloihin

Syksyllä v. 1965 oli Søndre Isortoqin alueella työskennellyt työryhmämme jo odottamassa kotimatkaa Søndre Strømfjordin kentällä, kun sieltä käsin aeromagneettista mittausohjelmaa toteuttava ryhmämme juuri oli lopettelemassa viimeisiä mittauslentojaan.

Muistan, kun pilotti Matti Siimes kertoi viimeiseltä mittauslennolta palatessaan, että siellä alueen itäpäässä saatiin lopettajaisiksi talteen vahvimmat magneettiset häiriöt. Ja ikään kuin pisteenä i:n päälle hän kertoi, että ”... nähtiin me siellä jäätiköllä vanha pommikoneen hylkykin, kahtena palana...”.

Tämä oli minun kuulemani ensimmäinen tieto ”pommikoneesta mannerjäätiköllä”. Myöhemmin samana syksynä kuulin lisää eräältä Grønlandsfly’n virkailijalta, joka oli käymässä asioillaan työpaikassani Kööpenhaminassa. Hän kertoi, että USAF Søndre Strømissä oli onnistunut paikallistamaan erään sodan aikana pakkolaskun tehneen pommikoneen v. 1964 loppukesällä. Myöskin syksyllä 1965 paikalla oli käynyt amerikkalaisia eksperttejä hakemassa materiaalinäytteitä hylystä.

Tultiin sitten kesään 1966, jolloin Kryolitselskabet aloitti varsinaiset kenttätyönsä Isuan alueella. Sinne oli alkajaisiksi rakennettava kaksi majoitusparakkia käsittävä ”kylä”, miehistön suojaksi, erityisesti tuimia tuuliolosuhteita vastaan, joka on tyypillistä jäätikön reunamilla. Grønlandsfly, jonka kanssa oli sovittu varusteiden, materiaalin ja työryhmän kuljetuksesta Godthaabin vuonon varrelta perille Isuaan, ei kuitenkaan millään tahtonut löytää sopivaa ajankohtaa materiaalin kuljettamiseksi. Töiden aloittaminen viivästyi ja viivästyi.

Alkuun pääsemiseksi tehtiin lopulta sellainen järjestely, että kolmimiehinen geofysiikan mittausryhmä, johtajanaan Pietari Peltonen sekä Väiski Hallanaro ja Taisto Joensuu apulaisina, siirrettiin telttoineen ja muine varusteineen meidän oman helikopterin kuljetuksena Isuaan suunnittelemaan edeltäkäsin työn aloittamista ja tekemään alkuvalmisteluja.

Samalla käynnillä meillä mukana olleilla oli tilaisuus ensi kertaa tehdä tuttavuutta Isuan malmivyöhykkeen kanssa, joka n. 200 m vahvuisena ”horisonttina” kulkee pitkin Isuan harjannetta. Vaikuttava näky !